Lehtikuva/Vesa Moilanen

Markus Jäntti kehotti vassareita kiireen vilkkaan aloittamaan talous- ja sosiaalipoliittisen ohjelman valmistelun tulevaa eduskuntakautta varten: ”Nyt olisi aika valmistella seuraavan hallituksen ohjelmaa laatimalla keskipitkäntähtäimen punavihreä talous- ja sosiaalipoliittinen ohjelma. Sen osana tulisi määrittää finanssipoliittiset mittarit, joiden puitteissa ohjelmaa toteuttaa.” (KU 2. 2.).

Juuri niin! Mutta mihin nuo finanssipoliittiset mittarit oikeastaan perustuvat?

Suomessa on käytössä vähintäänkin kolme laskentakoneistoa finanssipoliittisten mittareiden laskemiseksi: Suomen Pankin Aino 2.0, Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen oma, VATTin VATTAGE ja valtiovarainministeriön Kooma. Periaatteessa kaikki tukeutuvat pääosin samoihin lähtötietoihin, jotka Tilastokeskus ja Eustat niille hankkivat, muokkaavat ja toimittavat.

VATTin laskentakoneisto on monipuolisin.

Suomen Pankin kone on rahapoliittisesti, Kooma suhdannepoliittisesti ja VATTAGE rakennepoliittisesti painottunut. VATTin laskentakoneisto on mielestäni monipuolisin ja kehittynein.

Suomesta kuitenkin puuttuu esimerkiksi Tanskassa käytössä oleva DREAM-lähestymistapa, jossa lähtökohtana on kansalaisten, ja siten eri ikäluokkien, elämänkaaren jäsentäminen ja siltä pohjalta julkisen talouden kehittäminen pitkässä juoksussa. Silloin – periaatteessa – kansalaisten hyvän elämän uusintaminen määrittää sitä, mitä taloudessa on tehtävä, eikä päinvastoin kuten suomalaisissa laskentamalleissa, joissa vientitalous lähes yksiselitteisesti määrittää julkisen talouden rajat ja ehdot.

ILMOITUS

Kysymys on siis siitä mitkä ovat ne yhteiskunnallis-taloudellisten liikevoimien vuorovaikutukset, dynamiikat, joidenka pohjalta finanssipoliittiset mittarit määritetään. Suhdannepolitiikka ei riitä, vaan tarvitaan rakennepolitiikka – demokraattista ja edistyksellistä siis.

Suomea olisikin laskentakoneiston näkökulmasta tarkasteltava kansan(koti)konsernina, siis kokonaisuutena, jossa julkisen talouden mittavat investoinnit koulutukseen, terveyteen, kulttuuriin ja yhteisöihin saadaan näkymään tuottavana kulutuksena. Toisin sanoen niiden tuottamat palautukset, tuottavuuden nousu ja kustannusten säästöt kirjautuvat näkyviin investoinnin tehneiden taseisiin.

Lähtökohtana ei siis ole vain kokonaiskysynnän sääntely vaan sosiaalisten investointien kestävä taloudellinen perustelu ja hyväksyttävyys.

Matti Vesa Volanen
Jyväskylä