”Harvoin nykyään enää kuulee näin suomettunutta puhetta kuin juuri nyt #yleastudio’ssa Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja ja @Rauhanpuolustaj pj @MKangaspuro’lta. Vähemmän raikas tuulahdus suoraan 1970-luvulta.”
Kokoomuksen kansanedustajan Atte Kalevan 15.3. kirjoittama twiitti heijastaa tapaa, jolla 1970-luvun Suomesta puhutaan. Kirjoitus edustaa samaa keskustelua kuin talvella esitetty Ylen dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi, jonka kahdeksassa osassa käydään läpi Suomen historiaa vuodesta 1945 vuoteen 1991, jolloin Neuvostoliitto romahti.
Jaksoista kolme keskittyy 1970-lukuun, johon kylmän sodan Suomi tuntuu kulminoituvan. Kuva 1970-luvun Suomesta on synkkä: suomettuminen, Kekkonen ja taistolaiset hallitsevat. Kansakunta kumarsi itään, valhe peitti totuuden.
Käsitys 1970-luvun Suomesta jää yksipuoliseksi, jos ainoina kiintopisteinä ovat kylmä sota ja suomettuminen. 1970-luku oli myös hyvinvointivaltion rakentamisen ja tasa-arvoistumisen vuosikymmen. Toisaalta hyvinvointivaltion rakentaminen oli kaikkea muuta kuin harmoninen prosessi.
Suomesta palkkatyöyhteiskunta
Suomi oli 1970-luvun alussa keskellä valtavaa muutosta. Satojatuhansia muutti Ruotsiin 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa. Suomen sisällä muutto kohdistui asutuskeskuksiin, erityisesti uusiin lähiöihin.
Lähiö-Suomi rakennettiin betonista, lastulevystä ja muovista. Rakentaminen oli nopeaa, mutta ei tarpeeksi nopeaa. Ruotsiin muutettiin paitsi kaksinkertaisten palkkojen, myös Suomen asuntopulan takia. Maaseudulta kävi niin voimakas virta, ettei kaikille riittänyt asuntoja.
Suomesta tuli 1970-luvulla lopullisesti palkkatyöyhteiskunta. Vuonna 1960 perheenäideistä 42 prosenttia kävi ansiotöissä, vuonna 1980 jo 79 prosenttia.
Palkkatyöyhteiskunnan kehittyminen vahvisti ammattiyhdistysliikettä. Vuoden 1969 lopussa SAK:hon kuului 566 000 jäsentä, vuoden 1971 lopussa jo 720 000 ja vuonna 1975 yli 920 000. Yhteensä ammattiliittoihin kuului vuonna 1980 yhteensä 1,65 miljoonaa suomalaista.
Ay-liike myös naisistui. 1970-luvun lopussa yli 400 000 naista kuului SAK:hon. Iso osa kasvusta tuli palvelualoilta ja julkiselta sektorilta. Teollisuus oli sukupuolittunut: esimerkiksi metalli- ja rakennustyö olivat miehisiä, mutta tekstiiliteollisuus työllisti enimmäkseen naisia.
Tulopolitiikka luo tasa-arvoa
Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu tehtiin vuonna 1968. Keskitetyt ratkaisut vankistivat työmarkkinajärjestöjen asemaa. Tulopolitiikassa sovittiin paitsi palkoista ja työehdoista, myös sosiaalisen lainsäädännön kehittämisestä.
Lyhyt katsaus lainsäädännön kehitykseen osoittaa muutoksen olleen kohti tasa-arvoa 1970-luvulla. Aborttilaki 1970, kansanterveyslaki 1972, päivähoitolaki 1973, laki puolisoiden erillisverotuksesta 1974, äitiysvapaa ja äitiyspäivärahan pidentäminen 1974, isyysvapaa 1977. 1970-luvulla toteutettiin myös peruskoulu, joka tasa-arvoisti lastenkin elämää.
Sukupuoliroolit olivat murroksessa. Avioerot yleistyivät, avioliiton ulkopuolisten lapsien osuus kasvoi, syntyvyys laski ja ehkäisyn saatavuus parani. Perhe, työelämä, mieheys ja naiseus muuttuivat peruuttamattomasti.
Tulopolitiikka kavensi palkkaeroja niin sukupuolten kuin työntekijäryhmienkin välillä. Edistyksestä huolimatta palkkaerot olivat huomattavia: vuonna 1978 teollisuudessa työskennelleiden naisten palkat olivat 75 prosenttia miesten palkoista.
Työnantajien kannalta keskitetty tulopolitiikka oli hyväksyttävää yhteiskuntarauhan takaamiseksi. Naisten työssäkäyntiä tukeva lainsäädäntö hyödytti myös työnantajia, etenkin 1970-luvun alun työvoimapulan vuosina.
Kohtalona ammattitaudit ja tapaturmat
Metallit, pölyt, kemikaalit, kaasut ja liuottimet tulivat ihon läpi tai hengitysteiden kautta työläisten elimistöön. Työläiset altistuivat säteilylle, melulle, tärinälle, vedolle, kylmyydelle, kuumuudelle ja asbestille. Ammattitauteja olivat pölykeuhko, asbestoosi, keuhkosyöpä.
Kommunistien kuvastoon kuului ennen aikojaan kuoleva työmies. Jaakko Pakkasvirran elokuvan Jouluksi kotiin (1975) päähenkilö menehtyy pölykeuhkon aiheuttamaan sydänvikaan. Loppunsa kohtaavat ennenaikaisesti myös taistolaislaulujen päähenkilöt poraaja Valdemar Mäkinen ja paperityöläinen Esko Kulonen.
Kyse ei ollut vain propagandasta. Vuonna 1970 työtapaturmia tilastoitiin 132 000 ja niissä kuoli 194 henkeä. Valtava määrä työläisiä joutui ennenaikaisesti eläkkeelle ammattitautien takia. ”Useissa työläisammateissa vain harvat pystyivät jatkamaan töissä vanhuuseläkeikään saakka”, kirjoittaa SAK:n historiaa tutkinut Tapio Bergholm.
Työntekijän henki nousi 1970-luvulla valtiovallan huolenpidon kohteeksi. 1970-luvun aikana valmistui 40 työsuojelua käsittelevää komiteamietintöä. Eduskunta hyväksyi 97 työsuojeluun liittyvää lakia ja lainmuutosta ja 76 asetusta. Työsuojelun parantaminen oli ay-liikkeen keskeisimpiä tavoitteita.
Joskus työsuojelua oli mahdollista parantaa yhteistyössä työnantajien kanssa, usein ei. 1970-luvun puolivälissä oikeiston ja työnantajajärjestöjen vastarinta työsuojelun kehittämistä kohtaan tiivistyi eikä työväenliike saanut merkittäviä työsuojelua parantavia lakeja läpi vuoden 1976 jälkeen.
Vähemmistöjen vuosikymmen
Miltä 1970-luku näytti vähemmistöjen näkökulmasta? Homoseksuaaliset teot poistettiin rikoslaista vuonna 1971, mutta niille asetettiin korkeampi suojaikäraja. Lisäksi homoseksuaalisuuteen kehottaminen kiellettiin.
KU:n haastattelema poliittisen historian lehtori Riikka Taavetti ei tiedä, että kehotuskiellon takia olisi tuomittu ketään. Kielto johti kuitenkin itsesensuuriin mediassa. Homoseksuaalisuutta ei käsitelty esimerkiksi Yleisradion ohjelmissa, ei myönteisessä eikä kielteisessä valossa.
Toisaalta Suomi sai 1970-luvulla ensimmäisen homojulkkiksensa, Monsieur Mossen (Raimo Jääskeläinen), jonka elämästä iltapäivä- ja kohulehdet kirjoittivat 1970-luvulla. Mosse muun muassa vietti ”hääpäiväänsä” Amsterdamissa poikaystävänsä kanssa. Tällainen julkisuus oli ristiriidassa vuonna 1974 perustetun Setan asiallisen poliittisuuden kanssa.
Taavetin mukaan sukupuolivähemmistöt eivät olleet vielä 1970-luvulla esillä, tosin aihetta ei ole tutkittu juuri lainkaan. Joitain kastraatiolupia myönnettiin 1970-luvulla.
Tasa-arvokeskustelun näkökulmasta on kuvaavaa, että abortin laillistamista perusteltiin vuonna 1970 sosiaalisella ja alueellisella tasa-arvolla. Jo aiemmin varakkaat helsinkiläisnaiset olivat saaneet keskeyttää raskauden laillisesti, mutta syrjäseutujen köyhät naiset olivat joutuneet turvautumaan puoskarien apuun.
Taavetti arvioi, että taistolaisuuden imu osaltaan hillitsi feministisen liikkeen läpimurtoa Suomessa. Taistolaisuus, kuten sosialismi yleensä, toki julisti kumoavansa sukupuolten epätasa-arvon, mutta sukupuolikysymys itsenäisenä kysymyksenä oli alisteinen järjestelmäkysymykselle, kapitalismin korvaamiselle sosialismilla.
Taistolaisen liikkeen vetovoiman hiipuessa 1970-luvun lopulla liikkeiden kenttä moninaistui: niin feministinen kuin ympäristöliikekin astui enemmän esiin. Silti jo ennen varsinaisen feminismin läpimurtoa ”valtiofeministiset” uudistukset muokkasivat Suomesta tasa-arvoisempaa.
Paikallista sopimista 1970-luvun tapaan
Ruotsiin muuton seurauksena Suomessa oli 1970-luvun alkuvuosina työvoimapula. Vaikka työläiset pakenivat Suomesta köyhyyttä ja kurjuutta, oli muuttoliikkeen seurauksena se, että Suomeen jääneillä työläisillä oli parempi neuvotteluasema.
Paikallinen sopiminen ei tarkoittanut 1970-luvun alussa sanelupalkkoja, vaan lukuisia villejä lakkoja, joita järjestettiin työpaikoilla. Lakot olivat nopeita ja tuloksellisia: työnantajilla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin suostua korottamaan palkkoja. Menestys lietsoi yhä enemmän lakkoja. Vuonna 1970 Suomessa oli metallialalla noin 300 korpilakkoa.
Tapio Bergholm pitää huonosti osuvina niitä tulkintoja, joissa 1970-luvun alun lakkoliikkeiden katsotaan heijastavan Neuvostoliiton intressejä. SKP tai sen taistolainen vähemmistö ei masinoinut lakkoja.
Lakkoasetta käytettiin, koska se tepsi. Se tepsi, koska työvoimasta oli pula. Suomessa oli vielä vuonna 1969 Länsi-Euroopan matalin palkkataso. Valtava palkkakuilu kannusti niin maastamuuttoon kuin työtaisteluihinkin.
Kommunistit, etenkin taistolainen vähemmistö, tukivat paikallisia lakkoliikkeitä. Kommunistit edustivat ”syndikalistista perinnettä, jonka mukaan työehtosopimukset eivät voineet sitoa työläisiä, jos työnantajilta voitiin neuvotellen, työtaistelulla uhaten tai lakolla puristaa parempia palkkoja tai muita työehtoja”, Bergholm kirjoittaa.
Tulopolitiikka jakoi kommunistit kahtia. Kommunistien enemmistö oli valmis keskitettyyn tulopolitiikkaan, vaikka olikin sen sisällöstä usein eri mieltä SAK:ta johtaneiden sosiaalidemokraattien kanssa. Taistolaisen vähemmistön tunnus taas oli ”irti tulopolitiikasta!”
Taistolaiset pitivät tulopolitiikkaa reformistien ja kapitalistien liittona. Paremmat tulokset saataisiin liittokohtaisin neuvotteluin ja paikallisin työtaisteluin. Edellytyksiä vallankumoukselle ei 1970-luvun Suomessa ollut, mutta sen pelko ohjasi valtiovaltaa ja työnantajia tulopolitiikan suuntaan.
Keskitetty tulopolitiikka nosti teollisuustyöläisten palkkoja enemmän kuin kansantuloa keskimäärin. Tulopolitiikka pienensi työläisten keskinäisiä palkkaeroja. Lisäksi tupoihin liitetyt sosiaalipaketit olivat merkittäviä. Kehitys oli poukkoilevaa, mutta vei eteenpäin.
Toisaalta puhuttaessa 1970-luvusta keskitetyn tulopolitiikan aikana on muistettava, että myös lukuisilla paikallisilla työtaisteluilla oli vaikutuksensa yhteiskunnan kehityksessä. Työläiset menivät lakkoon, jos siltä tuntui, ja muuttivat Ruotsiin, jos siltä tuntui.
Hyvinvointivaltio ei ollut projekti
Poliittisen historian emeritusprofessori Pauli Kettunen muistuttaa, ettei hyvinvointivaltio ollut kenenkään alkuperäinen tavoite. Hyvinvointivaltio syntyi lukuisten konfliktien ja kompromissien kautta. Se ei ollut projekti, jollaisena se usein kuvataan, vaan prosessi. ”Hyvinvointivaltioideologiaa” kritisoitiin niin oikealta kuin vasemmaltakin.
Työväenliike tavoitteli vielä 1970-luvulla sosialismia. Käsitys sosialismista vaihteli, mutta esimerkiksi SDP:n vuoden 1975 puoluekokouksessa ajettiin pankkien, vakuutuslaitosten ja apteekkien yhteiskunnallistamista.
Vuonna 1977 pidettyä Korpilammen kokousta on pidetty sosiaalidemokratian käännekohtana. Aiemmin SDP:n tavoitteena oli yhdistää valtio ja yhteiskunta, luoda demokraattisen osallistumisen edustuksellisia järjestelmiä kaikille yhteiskunnan osa-alueille. 1970-luvun lopusta lähtien SDP keskittyi valtiolliseen elvytyspolitiikkaan ja kansallisen kilpailukyvyn turvaamiseen.
Kriittisestä näkökulmasta tulopolitiikka sitoi ay-liikkeen kapitalismiin. Sosiaalisia ristiriitoja lievennettiin, mutta myös epäpolitisoitiin. Ay-liike kasvoi osaksi yhteiskunnallisen vallankäytön järjestelmää. Valtio, kapitalismi ja ay-liike sulautuivat toisiinsa. Kehityksen seurauksena sosiaalidemokratia tarkoittaa nykyään eri asiaa kuin ennen 1970-lukua.
Vuosikymmenet eivät ole luonnonvoimia
Vuosikymmenet eivät ole luonnonvoimia eivätkä historian toimijoita, muistuttaa Pauli Kettunen. Silti jäsennämme kokemuksiamme vuosikymmenten mukaan. 1970-luvusta voidaan kertoa lukemattomia kertomuksia.
Miksi juuri 1970-luvusta puhutaan niin paljon? Riikka Taavetti arvioi, että asiaan liittyy ihmisen elämänkaari. 1970-luvulla eläneet ovat sopivassa muisteluiässä, sopivan etäisyyden päässä 1970-luvusta.
Historiapoliittinen keskustelu 1970-luvusta keskittyy usein ulkopolitiikkaan. Vuosikymmen oli muutakin kuin ulkopolitiikkaa. Vasemmiston näkökulmasta 1970-luku on ristiriitainen. Yhtäältä vasemmisto saavutti voittoja, yhteiskunta tasa-arvoistui. Työväen elintaso kohosi, vapaa-ajan mahdollisuudet lisääntyivät, koulutus tasa-arvoistui. Yksilön oikeudet ja mahdollisuudet lisääntyivät.
Vasemmiston voittoon sisältyi kuitenkin tappio. Näkyvä eriarvoisuus väheni, mutta samalla sen hahmottamisesta tuli vaikeampaa. Yhteiskunnan käsittäminen riiston ja luokkaristiriitojen kautta muuttui vaikeammaksi. Työväenliike ei enää osannut selittää yhteiskuntaa. Suomesta tuli pohjoismainen hyvinvointivaltio 1970-luvun aikana, mutta samalla sosialismi katosi horisontin taa.
Työväenkulttuurin renessanssi 1970-luvun alussa oli peittänyt sen tosiasian, että perinteinen työväen elämäntapa oli katoamassa. Ammattiyhdistysliikkeen järjestövoima kasvoi, kun ammattiyhdistysjäsenyydestä tuli kansalaisvelvollisuuden kaltainen, mutta samalla ay-liike erkaantui perinteisestä työväenliikkeestä.
Lähteet:
Bergholm, Tapio: Kohti tasa-arvoa – Tulopolitiikan aika I. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö 1969–1977. Otava, 2012.
Kalela, Jorma: Työväen perinteisen elämäntavan mureneminen ja joukkoviestintä. Oy. Yleisradio Ab., 1988.
Kettunen, Pauli: Historia petollisena liittolaisena. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2015.
Sarantola-Weiss, Minna: Reilusti ruskeaa – 1970-luvun arkea. WSOY, 2009.
Juttua varten on haastateltu poliittisen historian yliopistonlehtori Riikka Taavettia Helsingin yliopistosta.