All Over Press/Alamy/Perfect Lazybones

Jos olisi keskitytty äärimmäisen rikkauden vähentämiseen eikä äärimmäisen köyhyyden, ekokatastrofi olisi jo ratkaistu, kirjoittaa Emilia Kukkala esseessään.

”Mikä olisi oikea tapa kertoa sorrosta? Onko tämä uhriutujakeskustelu vain vaatimus vallassa olevilta, että heidän tulisi saada kertoa, mikä on oikea tapa puhua asioista ja epäkohdista? Mieluiten sellainen tapa, jolla kenenkään ei tarvitse syyllistyä ja joka ei lopulta muuta mitään. ’Hei, anteeksi, halusin vain sanoa, että olisi tosi jees ansaita työllä riittävä toimeentulo, mutta siis jos teidän puolesta sopii ja arvostan kyllä että Teillä on hyvät oltavat.’” (Maryan Abdulkarim ja Eveliina Talvitie teoksessaan Noin 10 myyttiä feminismistä [2018])

Jos katsomme maapallon kantokykyä, sitä kuka tuottaa päästöjä ja kuluttaa liikaa, graafi tuloluokista muistuttaa hyvin laakeaa cocktail- tai samppanjalasia. (En todellakaan tiennyt, miltä sellainen näyttää. Googlasin sopivan kielikuvan.) Hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin mukaan rikkain kymmenys on vastuussa puolesta päästöistä, köyhin puolikas ei kymmenyksestäkään.

Siksi väestönkasvun kauhistelu on pelkkä irvokas yritys kääntää katse pois todellisesta ympäristöongelmasta, rikkaiden ylikuluttavasta ja saastuttavasta elämästä. Ne, joilla on eniten, projisoivat ongelman niihin, joilla on vähiten. Rikkaille ongelma on lasia pystyssä pitävä jalka, miljardit ihmiset köyhyydessä. Ei köyhyys, vaan köyhät. Se, mitä rikkaat eivät ymmärrä, on, että heidän hyvinvointinsa lepää näiden miljardien köyhien harteilla, heidän varassaan, viime kädessä elonkehän varassa.

Rikkaiden hyvinvointi lepää miljardien köyhien harteilla.

Kaikessa politiikassa on loppujen lopuksi kysymys resurssien jakamisesta, eikä ekokatastrofi ole poikkeus. Se, mikä on oikeudenmukaista kenenkin mielestä, on pääsääntöisesti liikuttavan suoraan sidoksissa ihmisen omaan sijaintiin tuloluokkien samppanjalasissa. Sitten tämä itsesäilyttävä fiilis koristellaan sosiaalisesti hyväksytyillä selityksillä – usein mallia ”minulla tunnollisena ja kunnollisena kansalaisena on oikeus” – ja sitä kutsutaan sitten moraaliksi.

Jos olisi keskitytty äärimmäisen rikkauden vähentämiseen eikä äärimmäisen köyhyyden, ekokatastrofi olisi jo ratkaistu – kuten ehkä äärimmäinen köyhyyskin. Samat rakenteet, jotka tuottavat rikkautta, tuottavat myös köyhyyttä ja pitävät ihmisiä siellä.

ILMOITUS

Tuskinpa monikaan rikas erityisesti nauttii siitä, että moni ihminen elää köyhyydessä, vaikka tuntuukin suorastaan vihaavan köyhiä – tai ainakin sitä kummallista projektiota, joka heillä pienituloisista on – sikäli kun vertaisarvioitua ja ainutlaatuisen laajaa Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset-tutkimusta (2019) on uskominen. Mutta oli rikkaan fiilis asiasta mikä hyvänsä, hän hyötyy rakenteellisesti toisten köyhyydestä aivan samalla tapaa kuin me kaikki niin sanotuissa länsimaissa asuvat hyödymme kehittyvien maiden orjatyövoimasta.

Siksi rikkaiden ja laajemmin ottaen oikeiston yleispätevä selitys kuuluu: kukin on jo saanut ansionsa mukaan. Köyhyys ja muut onnettomuudet kertovat yksilön tai vähintään tämän vanhempien kaikinpuolisesta turmeltuneisuudesta, siinä missä rikkaus ja menestys yksilön kaikin puolin verrattomasta yksilöydestä ja loistavista geeneistä (tästä ei ole kovin pitkä matka rotuoppeihin).

Kuten Jani Kaaro kirjoitti kolumnissaan ”Köyhyys on aivoja syövä loinen” Helsingin Sanomissa syyskuussa 2013: ”Kaikista köyhyyttä ylläpitävistä myyteistä eräs ilkeimmistä, sitkeimmistä ja vaikeimmin purettavista on ideologinen prinsiippi, jonka mukaan ihmiset ovat jollakin tapaa ansainneet osansa.”

Näin ollen oikeistolle kaikki taloudellisen tasa-arvon lisäämiseen perustuva toiminta on suorastaan oikeudenmukaisuuden vastaista. Ajatus menee pikemminkin niin päin, että koska turmeltuneet köyhät eivät ole kylliksi kärsineet turmeltuneisuudestaan, on heitä kuritettava hieman lisää. Maailma on tavallaan valmis, koska kapitalismi on jo vallitseva talousjärjestelmä: sitä pitää korkeintaan tuupata vielä lisää siihen suuntaan. Konservatiiveilla ja liberaaleilla on lähinnä makueroja siinä, oliko kapitalistinen yhteiskunta parempi hetki sitten vai hetken päästä.

Säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja kyetäkseen nukkumaan yönsä oikeisto turvautuu kehäpäättelyyn: se, että minulla on rahaa, tarkoittaa, että minä olen ansainnut sen, ja minä olen siis hyvä. On toki ikävää, etteivät asiat ole yhtä hyvin kaikilla muilla. Se johtuu kuitenkin vain siitä, että nämä muut eivät ole yhtä hyviä. Erittäin harvoin rikkaat tulevat suoraan haastetuiksi tästä: oletko todella noin erinomaisen hyvä ihminen, että olet ansainnut kaiken tuon?

Osaavat köyhätkin olla naiiveja. Ehkä vahingollisin ajatusmalli on ”jos vain he (rikkaat) tietäisivät, he olisivat empaattisempia”, vaikka kyllä he tietävät. Rikkaita vain eivät kiinnosta köyhien kärsimykset. Se ei tarkoita, että he olisivat välttämättä sillä tavalla pahoja ihmisiä, etteivät tervehdi naapuriaan tai välitä lapsistaan. Se tarkoittaa vain, että he ovat ihmisiä, joiden mielestä toisten kuuluukin kuolla nälkään ja syntyä köyhyyteen.

On aivan turha odottaa, että maailma muuttuu sitten, kun rikkaat ymmärtävät tehdä köyhille edullisia päätöksiä. Köyhät vain tuppaavat näkemään rikkaat paljon helpommin inhimillisessä valossa kuin toisinpäin.

Siinä köyhä on tietysti oikeassa, että samalla elämänkokemuksella rikas olisi tietenkin eri mieltä. Mutta silloin hän ei olisi rikaskaan.

Yhteiskuntaluokat eivät suurimmalta osin ole seurausta ominaisuuksista. Ominaisuudet – todet tai kuvitellut – ovat seurausta luokista. Luokkia pidetään yllä tuottamalla aina uusia eroja (terveydessä, koulutuksessa, kaikessa) ja liittämällä niitä luokkiin. Jotta maaperä olisi vastaanottavainen köyhien kuritukselle, eroja pitää tuottaa myös moraalissa ja maussa. Olisihan jotensakin brutaalia avoimesti kannattaa huikean taloudellisen eriarvoisuuden kaltaista rakenteellista väkivaltaa.

Siksi luokkiin liitettyjä arvostelmia olemuksellistetaan ihmisten ominaisuuksiksi melkein kuin olisi kyse eri ihmisroduista. Niitä piilotetaan arvopuheeseen ja uuskieleen. Äärimmäisen etuoikeutetun ihmisen suusta esimerkiksi ”vastuu” tarkoittaa, että koska (hänen maailmankuvassaan) maailma on reilu, on jokaisen onnettomuus tämän omaa syytä.

Esimerkiksi käyköön vaikkapa lause: laiskat työttömät tarvitsevat aktiivimallia, koska jokainen on itse vastuussa toimeentulostaan. Viis siitä, että tosimaailmassa ”laiskat työttömät” – orjatyövoima ja halpuutusreservi – ovat pikemminkin vastuussa rikkaiden toimeentulosta, kuten muun muassa Ylen MOT-ohjelma 21.1.2019 seikkaperäisesti osoitti. Rikkaat rakastavat puhetta vastuusta vastoin parempaa ymmärrystään.

Luokkasorto linkittyy moniin muihin syrjinnän muotoihin, mutta eroaa niistä eräällä perustavanlaatuisella tavalla. Kuten Pontus Purokuru määritteli esseekokoelmassaan Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (2018): ”[S]yrjintä liittyy erojen muuttamiseen hierarkkisiksi, kun taas luokka liittyy hierarkioiden muuttamiseen eroiksi.”

Luokasta ei päästä eroon ”suvaitsemalla” köyhiä ja rikkaita yhtä lailla vaan purkamalla rakenteet, jotka tuottavat eriarvoisuutta. Luokkasorrosta ei päästä eroon lopettamalla eri luokkaan kuuluvien syrjiminen vaan lopettamalla luokat. Ja jos rikkaiden eläminen muiden kustannuksella – valtavat tulonsiirrot, erityiskohtelu, alipalkkaus ja niin edelleen – estettäisiin, asia ratkeaisi itsestään.

Alentavat kommentit luokasta ja suoranainen luokkaviha köyhiä, alaluokkaisia ja työväenluokkaisia ihmisiä kohtaan on arkipäivää myös niin sanottujen tiedostavien ihmisten keskuudessa. Väitän, että nykyisin melkein mikä tahansa muu sorron muoto tunnistetaan luokkaa helpommin.

Luokkasorron kohteita vaiennetaan edelleen pilkkaamalla näiden oikeutettua suuttumusta kohtelustaan ja tekemällä heidän tunteistaan ominaisuuksia, siis uusintamalla luokkia edelleen. Erityisen tuomittavaa on alaluokkaisen naisen – jolle tyypillinen eufemismi on esimerkiksi ”lähiö-yh-mutsi” – aggressio. Yhä vain varsinkin naisten aggressiot patologisoidaan.

Näin ”keskustelu” luokista hyvin usein vahvistaa niitä rakenteita, joista juuri pitäisi keskustella kriittisesti. Kyse on tismalleen samasta kuin silloin, kun rodullistettu kieltäytyy ”keskustelusta” rasistin kanssa. On kohtuuton vaatimus asettaa itsensä alistavan kohtelun kohteeksi tasapuolisuuden nimissä. Mitä tasapuolisuutta siinä on? Miksi tuplatraumatisoida itsensä – ensin köyhyydellä ja sitten pilkalla köyhyydestä?

Luokkia uusintava mylly jatkaa yhtä kaikki jauhamistaan: sen mukaan työväenluokan vihastus asemastaan ja kohtelustaan on vain huonoa käytöstä, joka taas johtuu huonosta kasvatuksesta. Itsensä puolustamisen ilmaisut ja pyrkimykset parantaa omaa ja viiteryhmänsä asemaa tulkitaan hillittömyydeksi, aggressiivisuudeksi ja katkeruudeksi.

Tekniikka toimii hyvin, koska julkinen häpäisy on kova rangaistus. Äärimmillään se voi vaikuttaa elämän materiaalisiin ehtoihin: leimatun voi olla vaikeaa saada vaikkapa töitä, lainaa tai asunto. Ehkä hänen kyvykkyytensä vanhempana asetetaan kyseenalaiseksi.

Yhdenlaisesta todellisuudesta käsin on lähes mahdotonta ymmärtää niitä mielentiloja ja päätöksiä, joita aivan toisenlaisessa todellisuudessa elävä ihminen kokee ja tekee. Olen huomannut tämän šokeeraavan todeksi omalla kohdallani. Minun on nykyisin jopa vaikea uskoa kokemaani köyhyyttä todeksi. Oliko se todella niin pahaa? Eikö minulla muka ollut vaihtoehtoa? Viittä vaille, etten jakele menneisyyden itselleni verrattomia vinkkivitosia.

Perspektiivini on vääristynyt. Täydellä vatsalla, istuvissa vaatteissa, mukavassa sängyssä hyvin nukutun yön jälkeen mietteet ovat kovin toisenlaisia kuin silloin, kun mieli on täyttynyt laskelmista, joissa yrittää vuodesta toiseen tehdä mahdottomasta mahdotonta: saada rahat riittämään edes välttämättömään. On helppoa olla optimisti, jos ei ole akuutisti rääkätty. Siksi uskon, että ihmisellä on hyvin rajallisesti valtaa edes omiin ajatuksiinsa. Ne ovat pitkälti olosuhteiden ja sattuman ohjaamia.

Ei siitä niin kauaa ole, kun minun ei (ehkä herneitä lukuun ottamatta) kannattanut ostaa kaupasta mitään vihreää. Siksi en yhä tänäkään päivänä meinaa saada ostettua kaupasta kurkkua tai salaattia: niiden euro-kalori-suhde, mikä tarkoittaa tietenkin kaloritiheyttä suhteessa käytettyihin euroihin, on surkea.

Kuitenkin köyhyys tuntuu lakattuaan kuin kaukaiselta painajaiselta. Mieli suojelee itseään pyrkimällä unohtamaan traumaattiset kokemukset. Ehei, se olikin vain unta! Tai: ehei, se olikin vain itsestäni kiinni!

Voin vakuuttaa, että tilin saldo vaikuttaa suoraan ajattelukykyyn, mielialaan ja itsetuntoon. Kävellä kauppaan tietäen, että tilillä on taatusti rahaa tarvittaviin ruokaostoksiin – se vasta on jotakin! Rahan onnellistuttavan vaikutuksen voi kiistää vain sellainen, jonka ei ole koskaan tarvinnut liiemmin miettiä rahaa.

Ei rikas ole rikas, koska on itsevarma, optimistinen, elinvoimainen ja aikaansaava. Sellainen on tosi helppo olla, jos tilillä on sen verran rahaa, ettei sitä tarvitse jatkuvasti miettiä. Rikas ei ole rikas, koska hän on niin helvetin hieno ihminen. Hän voi leikkiä helvetin hienoa ihmistä, koska hän on rikas.

On paljon tutkimusta siitä, että köyhyys todella on trauma. Se muokkaa aivoja heikentäen niiden toimintakykyä ja jää myös kehoon. Se on rakenteellisen väkivallan kohteeksi joutuneen trauma, jonka vaikutukset ovat samankaltaiset kuin minkä tahansa muunkin trauman.

Köyhyyttä kokemattomalle on täysin mahdotonta kuvailla sitä, miltä köyhyys tuntuu, eikä hänellä olisikaan välineitä ymmärtää. En sitä paitsi osaa sanoa muuta kuin: se on helvetti. Nykyisin tiedän myös miksi. Kuten Jose Saramagon Kertomus sokeudesta -romaanissa sanotaan, toivon puute on helvetti.

Ihmisen ajatukset ovat pitkälti olosuhteiden ja sattuman ohjaamia. Köyhyys on helvetti.

Mutta jälleen: köyhä ei ole toivoton, vaan köyhyys tekee toivottomaksi. Köyhyys vie toivon, koska sen turha elättely olisi vielä tuhoisampaa. Toivon mukana menee tulevaisuus, vai oliko se sittenkin toisinpäin. Köyhyys sitoo kädet, laittaa elämän pauselle, kiduttaa, moukaroi ja musertaa hitaasti, mutta varmasti. Se vie elämästä kaiken varmuuden, kaiken logiikan, kaiken järjen, mielen. Jos ei ole tarkkana, se vie merkityksenkin.

Köyhän ongelma ei useinkaan ole se, ettei hän osaa suunnitella asioita, vaan se, ettei mitään voi suunnitella. Köyhän koko elämä on täysin kaoottisen ennustamatonta, mutta samaan aikaan pitäisi itse käyttäytyä ennustettavasti kuin kone. Oma elämä ei ole omissa käsissä, eikä mikään auta, vaikka miten kääntäisi ja vääntäisi. Usein työnteosta päinvastoin rangaistaan, koska kafkamaiset viranomaissysteemit on suunniteltu niin. Esimerkiksi vuonna 2014 Kansan Uutisiin haastattelemani Jussi Marttilan ensimmäinen virhe oli mennä opiskelemaan ja toinen virhe mennä töihin – vaikka juuri niin käsketään tekemään.

Siksi pahimpaan alati varautuva ihminen ei tee niitä ratkaisuja, joilla voi päästä parhaaseen lopputulokseen, vaan niitä, joilla voisi välttää sen pahimman. Asemassa, jossa yksikin väärä liikahdus voi suistaa tuhoon, tämä tarkoittaa lamaannusta ja apatiaa.

Näin ollen se, mikä on järkevää toimintaa, riippuu täysin siitä, mihin sosioekonomiseen asemaan sattuu syntymään. Jos joku turvaa selustan ja turvaverkkoja löytyy, kannattaa ilman muuta ottaa kalliita riskejä ja yrittää. Jos ei voitakaan, niin elämä ja tulevaisuus ovat kuitenkin yhä tallella, ja onpahan sankaritarina kerrottavaksi. Että nurin mentiin, niin että rytisi, mutta niin vain siitäkin selvittiin.

Epäonnistuessaan köyhä maksaa ottamistaan riskeistä – kuten kouluttautuminen tai yrittäminen – paljon kalliimman inhimillisen hinnan.

Yksi luokan merkki on se, että samoilla asioilla on eri seurauksia. Potkut, ero, autokolari, työtapaturma, pyykkikoneen rikkoutuminen, päihdeongelma, vakava sairaus, lapsuuden trauma, konkurssi – kaikilla niillä on eri seuraukset eri luokkiin kuuluville. Rikkaan ei tarvitse yhtä perusteellisesti pelätä epäonnea eikä epäonnistumista, koska hänellä on varaa oppia virheistään ja selvitä epäonnesta. On varaa kokeilla kaikenlaista vähän kehnommillakin lahjoilla, on varaa toimia viisaasti.

Alemmilla luokilla se ei toimi niin. Hyvälläkään opilla ei tee mitään, jos toista mahdollisuutta ei tule. Yksikin moka, onneton sattuma tai ”väärä” valinta – opiskelu tai työnteko Jussi Marttilan tapauksessa – riittää suistamaan koko elämän raiteiltaan. Siksi köyhän koko elämä on yhtä varomista ja varautumista, ja ennemmin tai myöhemmin tulee silti se tilanne, johon ei ole voinut varautua. Kaikki romahtaa.

Self made maneja ihaillaan, vaikka he ovat yksi suuri vitsi. Jokaista self made mania on kannatellut vähintään yksi riittävän hyvä hoivaaja, jota puolestaan on kannatellut yksi vähintään riittävän hyvä hoivaaja… Jollainen on tosi vaikea olla, jos elää sanotaan nyt vaikkapa kaatopaikalla, globaalin näkökulman ottaakseni.

Sitkeitä yksilöitä luonnostellessa maalataan piiloon myös koko se elonkirjon ja -kehän huikean monimutkainen verkosto, joka kannattelee ja elättää meitä kaikkia. Me kaikki seisomme myös lajimme historian päällä, sillä kovin vähän täällä on itse luomaamme ja ikiomaamme, jos mikään. Ihmislajin selviämisen kovaa ydintä ovat olleet yhteistyökyky ja empatia, jotka ovat auttaneet sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin.

Näyttäkää minulle yksikin rikas, jonka rikkaus on täysin tämän omaa ansiota. Joka ei ole koskaan nauttinut mitään apua yhteiskunnalta: ei veroja, verohelpotuksia tai -vähennyksiä, mitään muita tulonsiirtoja missään muodossa, yritystuet luonnollisesti mukaan lukien. Joka ei ole hyödyntänyt yhteisesti kustannettua infrastruktuuria, erikoissairaanhoitoa, hoivapalveluita tai koulutusta, joka ei ole tarvinnut kenenkään muun työpanosta päästäkseen asemaansa.

Näyttäkää se rikas tai edes keskiluokkainen ihminen, joka ei ole tarvinnut muita ihmisiä koskaan mihinkään, jonka elämässä ei onni ole kertaakaan potkaissut eikä sattumalla ole ollut pienintäkään sijaa edes siinä määrin, että olisi säästynyt ihan pahimmilta sairauksilta, onnettomuuksilta ja traumoilta – toki kaikille siunaantuu niitä osansa, se on elämää.

Näyttäkää tämä ihmeellinen ihminen, joka on synnyttänyt itsensä autiolle saarelle ja kasvattanut siellä paitsi itsensä, myös mukavan omaisuuden. Häntä olisi mukava onnitella kädestä pitäen, että hyvä ihminen, te olette todella itse, aivan yksin omalla työllänne ja viisaudellanne ansainnut tuon kaiken – kiitos nyt silti äiti Maalle tai isä Jumalalle tästä saaresta kuitenkin, jätehuollon olette varmaan järjestänyt?

Ja entä miten tämä hiilipuoli, onko tullut paljonkin päästeltyä menemään?

Lue esseessä mainittu Jussi Marttilan haastattelu vuodelta 2014 KU:n verkkosivuilta: ku.fi/3177984