Kansan Uutisissa käydään keskustelua kansainvälisen politiikan standarditeorioista, realismista (Mearsheimer) ja idealismista (Angell). Teorioita pidetään usein vastakkaisina, mutta molempia syytetään nyt siitä, että ne eivät tarjoa eväitä ymmärtää tai selittää Ukrainan sotaa.

Jussi Virkkunen (KU 15.4.) viittaa HS-vieraskynääni ja kirjoittaa, että ”vasemmiston joukoissa on lähdetty hakemaan ymmärrystä – ei siis hyväksymistä – hyökkäykselle realistisen koulukunnan kovimpien edustajien näkemyksistä”. Virkkunen olettaa, että John Mearsheimerin nimen mainitseminen tarkoittaa sitoutumista sellaiseen uusrealismiin, jonka mukaan kansainvälinen järjestelmä on anarkia, jossa vain voima ratkaisee ja niin edelleen. Oletus ei pidä paikkaansa.

Kansainvälisten suhteiden tutkijoiden keskuudessa minut tunnetaan kriittisenä realistina. Olen lukuisissa julkaisuissani korostanut, että tällä tieteenteoreettisella realismilla ei ole juurikaan mitään tekemistä esimerkiksi Mearsheimerin edustaman poliittisen realismin kanssa. Pikemminkin Mearsheimerin uusrealismi on kietoutunut filosofiseen antirealismiin.

Käytin Mearsheimeria kirjoituksessa lähinnä kahteen retoriseen tarkoitukseen. Ensimmäinen on sen nostaminen esille, että myös Yhdysvalloissa on ollut monia asiantuntijoita, jotka ovat jo kauan ennakoineet Naton laajenemisen johtavan konfliktiin ja mahdollisesti sotaan. Heidän ennakointinsa on osunut oikeaan. Tällä on sekä käytännöllistä että teoreettista merkitystä.

Kuitenkin uusrealistien selitys sille miksi näin on käynyt, on pintapuolinen. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa oli tätä koskeva kommentti: ”Mearsheimerin logiikka on ongelmallinen: hän olettaa vain lännellä olevan toimijuutta, kun taas Venäjä toteuttaa joitakin suurvaltapolitiikan välttämättömiä säännönmukaisuuksia. Sellaisia säännönmukaisuuksia maailmanpolitiikassa ei kuitenkaan ole.” Lause tipahti pois, kun käsikirjoitusta lyhennettiin ja toimitettiin.

ILMOITUS

Toisaalta Mearheimerin huomio, jonka mukaan olennaista ei ole se mitä länsimaiden johtajat itse sanovat Naton aikomusten olevan, vaan miten ne nähdään Venäjällä, on tärkeä. Se miten Venäjän poliittinen johto tulkitsee asioita on puolestaan rakentunut sosiaalisesti monien historiallisten vaiheiden kautta, joista keskustelen Tuomas Forsbergin kanssa Kosmopoliksen numerossa 1/2022. Sokkiterapiasta alkaen Venäjän talouskehitys on tässä suhteessa ollut ratkaisevassa roolissa.

Virkkunen viittaa myös Irakin sotaan, joka alkoi 2003. Omassa globaalin poliittisen talouden analyysissani juuri nuoremman Bushin nousu presidentiksi ja Irakin sota muodostavat historiallisen solmukohdan, joka vei maailman nykyiselle regressiiviselle kehityspolulle. Sota myös lopetti Putinin alkukauden pragmatismin. Venäjä asettui jyrkästi vastustamaan Irakin sotaa ja yritti saada sen estettyä YK:n turvallisuusneuvostossa yhdessä Ranskan ja Kiinan kanssa. Venäjästä tuli uusrevisionistinen ja se alkoi puhua moninapaisen kansainvälisen järjestelmän puolesta.

Kommentoin lyhyesti myös Toivo Haimin kirjoitusta (KU 16.4.), joka on suunnattu Norman Angellin idealismia vastaan. Haimi hyväksyy Angellin argumentin, jonka mukaan sota on järjetöntä keskinäisriippuvassa teollisessa maailmassa, mutta väittää, että Angell olisi tällä perusteella ennustanut, että suursota ei voi alkaa. Tämä väite ei pidä paikkaansa.

Angell itse kirjoitti, että ”sota ei ole mahdotonta, eikä yksikään vastuullinen pasifisti ole sitä koskaan väittänyt; illuusio ei koske sodan todennäköisyyttä, vaan sen hyötyjä”. Tietäen Euroopan olevan ajautumassa kohti suursotaa Angell pyrki vakuuttamaan lukijoitaan, että se logiikka, minkä varassa eurooppalaiset suurvallat toimivat, on harhainen ja turha. Angell oli oikeassa, mutta silti hän ei pystynyt vaikuttamaan maailmanhistoriaan – tai ainakaan siis estämään sotaa.

Angell pohti myös ihmiskunnan moraalista kehitystä ja argumentoi, että ajan myötä fyysisen voiman käytöstä on tullut ja tulee yhä vähemmän hyväksyttävää. Kollektiivisen oppimisen prosessi on kuitenkin hidas ja ihmisen psykologia kompleksinen ja altis monenlaisten prosessien vaikutuksille.

Minusta Angellin ”suunnitelma” ei suinkaan ole ”pötyä” – vaikkakin 2000-luvun silmin katsottuna Angellin argumentaatio on vanhahtavaa ja hieman pintapuolista. Uudessa kirjassani The Three Fields of Global Political Economy kehittelen hieman samankaltaisia ajatuksia maailmanhistorian kokonaisliikkeestä, mutta kokonaan toisenlaisten käsitteiden ja metodologioiden pohjalta kuin Angell. Olemme jo pitkään olleet kulkemassa kohti globaalia sotilaallista katastrofia. Tässä kirjassa yritän osoittaa, miten ongelmallisia tendenssejä voidaan ylittää oppimisen, kollektiivisen toiminnan ja instituutioiden rakentamisen kautta.

Heikki Patomäki