Antti Yrjönen

Käynnissä oleva lajiston laajamittainen tuhoutuminen eli lajikato, on ilmiönä tunnettu ja tieteellisesti todistettu.

Kuumia tunteita nostattavat valinnat joita täytyy tehdä, jotta saamme oman maamme osalta tuhokierteen pysäytettyä. Ristiriita aiheutuu yksityisen omaisuuden hyödyntämisen kyseenalaistamisesta – maanomistajat näkevät metsissä kasvavan rahaa, eivät monimuotoisuutta.

Kuitenkin myös jatkuvan metsänkasvatuksen metodeilla pystytään metsää hyödyntämään tuottavasti, se vain tapahtuu erilaisissa sykleissä, kuin totuttu päätehakkuuseen tähtäävä metsänkasvatusmalli.

Avohakkuut ovat merkittävä kiihdyttävä tekijä niin ilmastonmuutoksessa, kuin lajikadossa. Metsien paikallisten ekosysteemien syntymiseen on mennyt aikaa vuosikymmeniä. Metsän tuhoaminen aiheuttaa ekosysteemin tuhoutumisen.

Avohakkuut aiheuttavat myös vesistön rehevöitymistä.

Jatkuva metsänkasvatus yksi tärkeimmistä askeleista kohti monimuotoisuuden säilyttämistä. Tässä metodissa ei toteuteta avohakkuita vaan metsää hyödynnetään vaiheittain niin, että metsä näyttää aina metsältä, lajisto selviää muutoksista, ekosysteemin symbioottiset suhteet säilyvät ja ravinteiden, sekä hiilen varastointi jatkuu häiriöttä.

Metsät tarjoavat pesäpaikat ja elinolosuhteet monimuotoiselle lajistolle mikrobeista sieniin, hyönteisiin, lintuihin. Jotta ekosysteemin osat säilyvät, tarvitaan kaikki osatekijät – vaikka lintu nousee helposti siivilleen, sen ravinto ja reviiri tuhoutuvat. Yleisten lintulajien kiihtyvä häviäminen onkin yksi helpoimmin havaittavia muutoksia lajikadossa. Lisäksi paljon merkittävää tuhoa tapahtuu jatkuvasti, jonka huomaamiseen tarvitsemme laajempaa lajituntemusta ja mikroskooppia.

ILMOITUS

Avohakkuut aiheuttavat myös vesistön rehevöitymistä. Kun puu kaadetaan ja pahimmassa tapauksessa vielä kannotkin revitään maaperästä, juurien kyky sitoa maaperää romahtaa ja ravinnevedet pääsevät virtaamaan vapaasti vesistöihin. Nämä ravinteet päätyvät lopulta Itämereen.

Voimme havainnollistaa tapahtumaa kaatamalla vettä kukkaruukun läpi, jossa kasvi sitoo juurillaan multaa, vesi joka valuu kukkaruukusta on miltei väritöntä. Kun kaadamme vettä kukkaruukkuun, jossa on pelkkää multaa, läpi valunut vesi on mustaa. Jatkuvan metsänkasvatuksen metsissä, joissa juuret sitovat maata harvennuksesta huolimatta, ravinteet eivät vapaudu maaperästä vesistöihin.

Nature-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan: “vähintään 200 vuoden ikäiset metsät sitovat hiiltä hehtaaria kohden vuodessa noin 2,4 tonnia. Siitä runkoihin sitoutuu 0,4 tonnia, karkeaan puujätteeseen 0,7 tonnia ja puiden juuristoon ja maaperään loput 1,3 tonnia. Näin vanhojen metsien hävittäminen vapauttaisi todennäköisesti merkittävän osan niihin sitoutuneesta hiilestä ilmakehään.” Tästä syystä avohakkuusta aiheutuu myös paljon hiilidioksidipäästöjä. Juurten sitomaa hiiltä vapautuu vesistöihin vielä useita vuosia hakkuiden jälkeen.

Yksi tutkimuksen päätelmistä on, että nuoria metsiä on pidetty perinteisesti tehokkaimpina hiilidioksidin sitojina, mutta todellisuudessa ne ovat aluksi hiilen lähteitä. Puut sitovat kaksi kolmasosaa hiilestä maaperään – runkoihin vain kuudenneksen. Vasta 17-vuotias metsä alkaa toimia hiilinieluna. Hillitäksemme lajikatoa ja ilmastonmuutosta meidän tulee eheyttää metsiämme ja välittömästi lopettaa kaikkien vanhojen metsien avohakkaaminen.