Mafiaromaanin asetelmat on istutettu norjalaiseen tuppukylään, mutta siihen oivallukset sitten jäävätkin.

Ingar Johnsrudista tuli hallitseva norjalaisen jännityksen mestari mahtavalla salaliittotrilogialla Wieniläisveljeskunta, Metsästäjä ja Risti, joka lähti liikkeelle 1930-luvun rotutohtoreista ja ulottui nykypäivään asti. Sitä edesauttoi edellisen mestarin Jo Nesbøn Harry Hole -sarjan taantuminen innottomiksi rutiinitöiksi.

Yllätys näinä aikoina on, että Johnsrud pisti vähintään hyllylle menestyksekkään kaksikkonsa Fredrik Beierin ja Kafa Iqbalin vain kolmen teoksen jälkeen. Nykyään valtaosa dekkareista on jopa monikymmenosaisia sarjoja. Uusi suomennos Kummitäti on sen luontoinen, että sille tuskin syntyy yhtään jatko-osaa.

Hyvää Kummitädissä on se, että teos on oivaltavasti kehitetty muunnelma mafiaromaaneista. Tällä kertaa kyseessä eivät ole kovin suuret kuviot, vaan valtakunta josta taistellaan on parhaat päivänsä nähneen itänorjalaisen Viken kartano. Sitä hallitsee hauraana vanhuksenakin rautaisin ottein Esther Wiike poikansa Salomonin kanssa.

Vikeen palaa vankilasta ehdonalaiseen vapautunut Stella, joka asui lapsena kartanossa kunnes lähti Osloon ja päätyi siellä huumeparoni Corneliksen töihin. Stella menetti äitinsä teini-ikäisenä. Isä Ringo oli juoppo ja rosvo. Juuri ennen Stellan paluuta hän hirtti itsensä. Ringon sängyn alta löytyi kassillinen seteleitä.

Esther on oikeastikin Stellan kummitäti, mutta kirjan nimi on kaksiselitteinen.

ILMOITUS
Mafiaromaanin asetelmien asettaminen norjalaiseen tuppukylään toimii siis hyvin, mutta pettymyshän Kummitäti on Johnsrudin edellisten teosten jälkeen.

Stellan haaveena on jättää entinen elämä taakse ja avata pieni kahvila, mutta Vikessä vastaan tulee suunnitelmat muuttava menneisyys, joka heijastuu suoraan nykyisyyteen.

Mafiaromaanin asetelmien asettaminen norjalaiseen tuppukylään toimii siis hyvin, mutta pettymyshän Kummitäti on Johnsrudin edellisten teosten jälkeen. Totuus Vikessä käynnissä olevasta pelistä ja isän kohtalosta selviää Stellalle mallikkaasti lopussa ja hänen kostonsa menneistä vääryyksistä on sommiteltu taitavasti.

Ennen kiihkeää loppuaan Kummitäti on kuitenkin harmillisen puuduttavaa luettavaa. Kaikki tämä on niin moneen kertaan kirjoitettu ennenkin pohjoismaisissa dekkareissa: takaumat Stellan nuoruuteen, toinen toistaan epäilyttävämmät henkilöt ja onnekkaat sattumat, jotka johtavat amatöörietsivän totuuden jäljille.

Kummitädistä ei jää oikein mitään käteen. Tänä vuonna on jo kolmen ensimmäisen kuukauden aikana ilmestynyt niin monta todella hyvää dekkaria, että kannattaa lukea ensin ennemmin niitä.

Ingar Johnsrud: Kummitäti (Gudmoren). Suomentanut Jonna Joskitt-pöyry. 304 sivua, Like.