Syksyllä KU:ssa julkaistiin ”Minne menet, vasemmisto?” -juttusarja. Tavoitteiden ja strategioiden tarkastelu historiallisessa kontekstissa on tärkeää. Kaikki sarjassa esitetyt päämäärät eivät kuitenkaan ole se suunta, johon vasemmiston tulisi mennä, väittää vasemmistonuorten puheenjohtaja vastineessaan.

Nostetaan heti alkuun kissa pöydälle: juttusarjan – ja laajemmin puoluevasemmiston – suurin vaje on kokonaisvaltaisen yhteiskunnallisen analyysin puute. Analyysi, mikä vasemmistolta on nyt hukassa, on sama mistä vasemmistoliike on kasvanut. Sen nimi on sosialismi. Ilman sosialistista analyysia vasemmisto ei voi tuoda esiin uskottavaa vaihtoehtoa nykyiselle politiikalle, joka uhkaa tuhota niin ihmiset kuin ympäristönkin.

Ismejä tahdotaan välttää julkisessa keskustelussa. Samalla esimerkiksi feminismi on onnistunut lyömään itsensä kattavasti läpi – ei toki ilman vastustusta. En itsekään väitä, että ismejä tarvitsee jatkuvasti julistaa suureen ääneen. Silti, politiikkaa ei voi tehdä ilman ismejä, vaikka muuta yritetäänkin usein väittää. Sillä varmistetaan, että politiikkaa piilotetaan ”epäideologisten” teknokraattisten toimien taakse.

Vastustus, mitä feminismi – puhumattakaan sosialismista – kohtaa, ei pohjimmiltaan johdu siitä, että ne ovat ”ismejä”. Se johtuu siitä, että kumpikin haastaa vallitsevat vallan ja sorron rakenteet ja pyrkii aktiivisesti purkamaan niitä. Sorron vastustamista ja purkamista ei voida lopettaa, koska se ei ole suosittua. Päinvastoin, sitä on jatkettava niin pitkään kunnes sortoa ei enää ole.

Sosiaalidemokraattinen talousanalyysi

Vasemmistoliiton 1. varapuheenjohtaja Jussi Saramo toteaa juttusarjan neljännessä, talouspolitiikkaa käsittelevässä osiossa, että ”Vasemmisto kannattaa rajattua ja säädeltyä markkinataloutta”. Mielestäni vasemmistolta ja koko maailmalta voi ja täytyy vaatia enemmän.

Artikkelissa peräänkuulutettiin tärkeää vaatimusta: talous on demokratisoitava. Artikkelissa luetellut toimet ovat kuitenkin liian kunnianhimottomia tämän toteuttamiseksi: luonnollisten monopolien ja esimerkiksi terveydenhuollon pitäminen julkisessa omistuksessa on vähimmäisvaatimus, ei päämäärä. Vasemmiston tulee näiden lisäksi aktiivisesti ajaa muun muassa jyrkempää progressiivista verotusta, jo yksityistettyjen instituutioiden ja maiden lunastusta takaisin demokraattiseen omistukseen esimerkiksi valtiolle tai kunnille. Meidän on tavoiteltava aitoa työpaikkademokratiaa, jossa työntekijöillä on aidosti merkittävä edustus firmojen hallituksissa pelkkien näennäisdemokraattisten kiintiöpaikkojen sijaan.

ILMOITUS

Artikkelissa itsessäkin todetaan, että ”radikaalivasemmiston” talouspolitiikka on pitkälti irtiottoa uusliberalismista. Samalla kumpikin haastateltu näkee sosiaalidemokraattisen ja vasemmistolaisen talouspolitiikan melko yhteneväisenä. Pidän myös itse vasemmistoliittoa sosiaalidemokraattisena puolueena. En sano tätä haukkuakseni puoluetta: sosiaalidemokratia ymmärrettynä siten kuin aate on alun perin syntynyt on paljon lähempänä tasa-arvoista ja demokraattista maailmaa kuin mitä mikään muu puolue tänä päivänä tarjoaa.

Mutta rohkeampikaan sosiaalidemokratia ei ole riittävää. Maailma on kuin Titanic, törmäyskurssilla kohti jäävuorta. Kurssin ovat asettaneet maailman suurimmat ja vauraimmat saastuttajat. Meidän on ajettava talousjärjestelmää, joka ei enää perustu yksityiselle omistukselle ja jatkuvalle voitontavoittelulle. Kaikki muu on Titanicin kansituolien siirtelyä, kun aikamme tällä planeetalla on käymässä umpeen. Kyse ei ole mistään pienemmästä kuin ihmiskunnan kohtalosta.

Riittääkö keskitie EU-politiikassa?

Toinen artikkeli sarjassa käsitteli vasemmiston EU-politiikkaa. Europarlamentaarikko Silvia Modigin haastattelu heijastelee samoja ongelmia, mitä vasemmiston EU-suhde yleensäkin: EU:ta kritisoidaan, mutta kritiikki ei vakuuta kuulijaa eikä esitä muutoksia nykytilaan.

Artikkelissa nostetaan esiin ”rakentava eurokritiikki”. Epäselväksi kuitenkin jää, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Ei ole yhtään poliittista koalitiota, joka ei suhtautuisi Euroopan unioniin tai yhteisvaluuttaan lainkaan kriittisesti. Euroopassa vasemmisto ei kykene erottautumaan – sosiaalidemokraatit vetävät mukaansa perinteisesti vasemmistoa äänestäneet, ja vihreät korostuvat ilmastotoimillaan.

Vasemmistolla on kummastakin näistä perspektiiveistä parempi analyysi, koska se osaa yhdistää ilmaston ja taloudellisen eriarvoisuuden kysymykset, mutta se ei riitä. Niin kauan kun vasemmiston analyysi eroaa vain olemalla aavistuksen näitä kriittisempi, se ei tule saamaan sellaisia kansanjoukkoja taakseen, jonka oikea muutos EU:ssa vaatisi.

Olisi korkea aika miettiä, miten päästä tästä mitäänsanomattoman kritiikin kuoresta pois. Ero eurosta tai koko unionista vailla suunnitelmaa ei ole järkevä poliittinen vaihtoehto. Pidemmällä aikavälillä silti jommankumman tai molempien näistä vaatimuksista tulisi olla vasemmiston tavoite. Pohjimmiltaan EU on kapitalistinen projekti, eikä sen luonne ole muuttunut vuosikymmenien myötä – päinvastoin. Vasemmiston on siis tehtävä suunnitelma eurosta eroamiseksi ja vasemmistolaisen vaihtoehdon esittämiseksi talouskuriin sekä rikkaiden rikastumiseen pohjaavalle yhteisvaluutalle

Kansainvälistä yhteistyötä ei tule lopettaa, sillä kohtaamamme kriisit ovat myös kansainvälisiä. Mutta uskallan väittää, että nykyisellään vasemmisto ei ole ”löytänyt Eurooppaa”, kuten artikkelin otsikko väittää. Sen sijaan Eurooppa on onnistunut tylsistyttämään vasemmiston kritiikin ja rajaamaan sen mahdollisuutta tehdä politiikkaa.

Missä vaihtoehdot

Niin työläisten asiaa kuin kaupunki-maaseutu-jakoa käsittelevissä artikkeleissa puhutaan puolueen sisäisistä jaoista: kaupunki vastaan maaseutu, koulutetut vastaan duunarit. On totta, että vasemmiston kannattajakunta on jossain määrin jakautunut, eikä sitä ole tarpeen lakaista maton alle. On silti sääli, että artikkelien keskiössä on ongelmien toteaminen tarjottujen ratkaisuehdotusten sijaan. Tulevaisuuteen katsovalta juttusarjalta toivoisi myös visioita tulevaisuuteen.

Kuulisin mielelläni lisää siitä, kuinka työelämän, yhdenvertaisuuden ja ympäristön kysymykset voitaisiin tuoda yhteen ilman että ne ovat pois toisistaan, sillä uskon tähän näkökulmia niin haastatelluilta kuin laajemmin vasemmistossa toimivilta löytyvän. Nyt vaikuttaa, että moni ajattelee näiden asioiden kilpailevan tavoitteina toistensa kanssa, vaikka todellisuudessa eri sorron rakenteiden murtamisella parannamme kaikkien asemaa.

Tästä vihjeiden saamiseksi voi kääntää katseensa ulkomaille: esimerkiksi Iso-Britannian työväenpuolueen entinen johtaja Jeremy Corbyn otti työläisten ja pienituloisten aseman vahvasti politiikkansa keskiöön, ilman että antoi sen heikentää ilmasto- tai tasa-arvopoliittisia vaatimuksia. Väitän, että keskeinen syy onnistumiseen oli se, että Corbynin työväenpuolue keskittyi toiseen, tärkeämpään vastakkainasetteluun: työn ja pääoman ristiriitaan.

Eli: minne menet, vasemmisto?

Ei ole olemassa hopealuotia, jolla vasemmiston kohtaamat haasteet korjataan. Väitän silti, että pärjäisimme paremmin, jos keskittyisimme alituisen kritiikin sijaan myös vaihtoehtojen kehittämiseen – niin ulkoisessa kuin sisäisessä keskustelussamme.

Ironisesti, itsekin vastineen kirjoittamalla saatan vahvistaa tarinaa itseään jatkuvasti kritisoivasta vasemmistosta. Vaihtoehtoja kuitenkin on: ei vain kapitalismin kritiikkiä, vaan työtä kapitalismista kohti demokraattista taloutta. Ei vain EU:n ja euron kritiikkiä, vaan niistä luopumista ja niille vasemmistolaisten vaihtoehtojen esittämistä, mikäli näiden instituutioiden rakenteet eivät mahdollista tavoitteitamme. Ei vastakkainasettelua koulutetun ja duunarin, kaupunkilaisen ja maalaisen välillä, vaan vastakkainasettelu työn ja pääoman, kaikista rikkaimpien ja meidän kaikkien muiden, väestön enemmistön välillä.

Rosa Luxemburg kuvasi hyvin vaihtoehtoja todetessaan, että valittavana on sosialismi tai barbaria. Ilmastokatastrofin kärjistyessä tämä kysymys ei voisi olla ajankohtaisempi. Kysyn siis itsekin: valitseeko vasemmisto sosialistisen tulevaisuuden vai kapitalistisen romahduksen?