Miksi valtiovarainministeriön huippuvirkamiehistä tuli supervaikuttajia? Missä vaiheessa he huumaantuivat omasta vallastaan?
Entinen valtiovarainministeriön budjettivirkamies ja entinen pääministeri Paavo Lipposen talouspoliittinen neuvonantaja Pentti Puoskari toi uuden näkökulman 1990-lukua käsittelevään lamakirjallisuuteen teoksessaan Laman varjo ja sateenkaari, joka ilmestyi maaliskuussa 2002.
Puoskari tarkasteli muusta lamakirjallisuudesta hieman poikkeavin johtopäätöksin valtiovarainministeriön mahtiroolin kehitystä 1990-luvulla. Hänen mielestään VM pysyi kurissa vielä Esko Ahon hallituksen aikana, nousi valtansa huipulle Lipposen ensimmäisen hallituksen aloittaessa, mutta alkoi menettää ja itsekin luovuttaa valtaansa sen jälkipuoliskolle tultaessa.
Lipponen, Niinistö ja VM:n virkamiesjohto keksivät suunnitelman, jonka tarkoituksena oli nostaa Niinistön maine jämeräksi kertaheitolla.
Kunnian siitä, että poliittisen vallan ote hallintokoneistoon säilyi 1990-luvun alussa vahvana Pentti Puoskari antoi silloiselle sisäministeri Mauri Pekkariselle ja tämän “pekkaroinnille.” Puoskarin mukaan valtiovarainministeri Iiro Viinanen ei kovista puheistaan huolimatta ollut kovinkaan etevä valtiovarainministeri, ja säästöpäätöksissä näkyikin enemmän Pekkarisen ja pääministeri Esko Ahon kynänjälki kuin Viinasen tahto.
Viinasen “pekkaroinniksi” haukkuma toiminta oli Puoskarin tulkinnan mukaan hyvä malli sille, miten ministerin tulee toimia parlamentaarisessa hallituksessa. Mauri Pekkarinen perehtyi itse asioihin ja otti huomioon kansanedustajien ja kansalaisten käsitykset eikä niellyt sellaisenaan virkakoneiston tarjoamia malleja.
Sailaksen paperista ote virkamiehille
Syksyllä 1992 budjettiesityksen pohja petti markan kellutuspäätöksen jälkeen. Syntyi kuuluisa “Sailaksen paperi”, talousneuvoston tilaama selvitys säästötoimenpiteistä, josta ministeri Iiro Viinanen olisi halunnut ottaa vastuun, mutta Sailas ei antanut.
Valtiovarainministeriön voimavirkamiesten ote säilyi vahvana sateenkaarihallituksen aloittaessa 1995 Pentti Puoskarin tulkinnan mukaan siksi, että SDP:n ministeriryhmä oli kokematon eikä siitä noussut esiin Mauri Pekkarisen kaltaista vastapainoa Viinaselle. Toisen valtiovarainministerin Arja Alhon tarmo kuoli pian hänen lausunnoistaan syntyneiden kohujen selvittelyyn.
Lipposen hallituksen aloittaessa Raimo Sailaksen roolia vahvisti se, että hän oli toiminut jo ennen vaaleja Lipposen talouspoliittisena kuiskaajana. Lipponen nostikin Sailaksen poliittiseksi valtiosihteeriksi pääministerin kansliaan.
Toiseksi VM:n roolia korosti myös Lipposen johtamistapa, joka perustui pääministerin ja valtiovarainministerin tiiviiseen yhteistyöhön ja siihen, että Lipponen tukeutui vahvasti VM:n virkakoneistoon.
Lipposen ykköshallituksen loppua kohti mentäessä Puoskari näki johtamismallin muuttuneen. Pää- ja valtiovarainministerin yhteispeli kyllä kesti, mutta VM:n vallan arvostelu johti asioiden monipuolisempaan valmisteluun.
Puoskarin mukaan VM juoksutti muita ministeriöitä oman pillinsä mukaan vielä vuoden 1997 budjettiriihessä, mutta keväällä 1998 menokehyksiä alettiin valmistella kaikista hallituspuolueista koostuvassa ministeriryhmässä.
Sauli Niinistölle piti saada jämäkän maine
Virkamiesten valta alkoi kaventua luonnollista tietä sitä mukaa, kun talous kasvoi nopeasti ja kriisiajan varjo väistyi.
Sen lisäksi siihen johtivat VM:n omat ylilyönnit. Iiro Viinanen jätti hallituksen helmikuun alussa 1996 ja valtiovarainministeriksi tuli kokoomuksen puheenjohtaja Sauli Niinistö.
Lipponen, Niinistö ja VM:n virkamiesjohto keksivät suunnitelman, jonka tarkoituksena oli nostaa Niinistön maine jämeräksi kertaheitolla ja poistaa epäilyt velkaantumisen katkeamisesta. Ensiksi päätettiin aikaistaa hallituksen kehysneuvottelut, jotta ne huipentaisivat Niinistön ensimmäisen virkaviikon. Tämä valmisteltiin salaa muilta ministereiltä. Toiseksi aikaistettuun kehysriiheen sovittiin tuotavaksi uusi säästölista, johon sisältyi muun muassa miljardin lisäleikkaus kuntien valtionosuuksiin.
Siitä syntyi jupakka, joka käynnisti keskustelun jopa VM:n virkamiesten vallankaappauksesta ja se näytti Puoskarin mukaan johtaneen siihen, että kriisiajan johtamisesta alettiin vähitellen luopua.
Sitä paitsi leikkausohjelma oli toteutettu, puolueet alkoivat valmistautua eduskuntavaaleihin, talous kasvoi eikä virkamiesten maalaamia kauhukuvia enää otettu vakavasti.
Virkamiesvallan huippuhetkien jälkinäytös koettiin vuoden 1999 hallitusneuvotteluissa. Hallitusohjelmaa kirjoitettiin työryhmissä. Erkki Tuomiojan aloitteesta VM:n virkamiehet heitettiin ulos huoneesta, jossa kirjoitettiin ohjelman talouspoliittinen osuus, kertoi Vasemmistoliiton ex-puoluesihteeri Ralf Sund oman kirjansa julkistamistilaisuudessa.