Menetyksen raastavassa kuvauksessa on voimaa, jännityksen luomisessa ei niinkään.

Vuonna 1972 syntyneeltä Susanne Janssonilta ehti ilmestyä vain kaksi aaveista ja mysteereistä ponnistavaa jännityskirjaa, ja niistäkin Talvivedet vasta hänen kuolemansa jälkeen. Syöpää sairastanut Jansson kuoli vuonna 2019.

Ilman tätä tietoa Talvivedet olisi vain tavallista omaperäisempi, mutta ei kuitenkaan kovin vetävä teos ruotsalaisjännärien tulvassa. Nyt voi olettaa, että lapsensa menettäneen Martinin lamauttavassa tuskassa on paljon Janssonin omaa kokemusta parantumattoman sairauden keskellä.

Simpukoiden kasvatusta ammatikseen Ruotsin länsirannikolla Orustin saaressa harjoittavan Martinin ja hänen vaimonsa Alexandran maailma hajoaa Martinin pienen huolimattomuuden takia. Kaksivuotias Adam pääsee hetkeksi yksin ulos merenrantatalosta ja katoaa jäljettömiin. Meressä kelluu hänen punainen muoviämpärinsä. Pojan ruumista ei kuitenkaan löydy.

Mysteeriä Adamin katoamisen ympärille luovat hänen unissakävelynsä merta ikkunasta tuijottamaan sekä Martinin kuulemat äänet tai ”äänet”. Ihan kuin joku kutsuisi merestä poikaa luokseen.

Boheemin valokuvaaja Mayan avustuksella Martinille valkenee, että samana päivänä 11. tammikuuta mereen samassa paikassa hukkuneita on vuosien varrella muitakin. Heidän aaveensako kutsuvat ensin Adamia ja myöhemmin surusta sekaisin olevaa Martinia?

ILMOITUS
Surun ja menetyksen kuvaus, siinä on voimaa.

Myyttien, kauhu-aineksen ja dekkarin yhdistäminen on hyvä yritys, mutta kovin suurta imua Jansson ei kerrontaansa saanut. Toisten mielestä voi olla hyvä, että henkilöitä esitellään perusteellisesti, mutta esimerkiksi Mayan levoton rakkauselämä ja sitten hänen syvenevä suhteensa vakaaseen Bäckeen tuntuisi vievän liikaa tilaa sivujuonena. Kun tapauksen varsinainen tutkinta pääsee käyntiin, kaikki loksahtaa paikalleen liian helposti.

Mutta se surun ja menetyksen kuvaus, siinä on voimaa. Alkuajat olivat pelkkää tiheyttä, kuin kuilu. – – Hän ei edes yrittänyt löytää mitään, mihin tarttua. Hän vain putosi, kuin nähdäkseen kuinka syvälle oli mahdollista pudota. Kaikki vastustus oli poissa. Jollakin tapaa se oli mahtavaa: päästää irti kaikesta ja kuolla.

Sitähän emme voi tietää, kirjoittiko Susanne Jansson itsestään, kenties ensireaktiosta syöpädiagnoosiin, mutta Martinin ja myöhemmin Alexandran tunteiden kuvaukset koskettavat enemmän kuin teoksen mysteeri- ja dekkariaines. Myös kirjan eräiden henkilöiden kaipuussa ”ikuiseen mereen” on vahva symbolinen lataus.

Susanne Jansson: Talvivedet (Vintervatten). Suomentanut Tiina Sjelvgren. 302 sivua, Bazar.