Virtavedet ovat elinehto merestä jokiin kutemaan nouseville vaelluskaloille. Vielä 1900-luvun alkupuolella suurten jokien kalastus oli tärkeä elinkeino ja nälän karkottaja. Sittemmin tukin uiton perkaukset, myllyt ja sahat sekä maa- ja metsätalouden ojitukset ovat kurittaneet virtavesiä.

Virtavedet ovat parin vuoden aikana nousseet vesikeskustelun keskiöön. Virtavesiksi kutsutaan jokia ja puroja ja niitä pienempiä noroja, jotka saavat alkunsa pohjavesien purkaumista ja lähteistä.

Virtavedet ovat elinympäristöjä lukuisalle määrälle niihin sopeutuneita eliölajeja. Vesiperhosten, korentojen, surviaissääskien ja muiden selkärangattomien lajien aikuisia voi nähdä kesäisin lennossa tai tanssimassa jokien ja purojen yllä. Vesikasveista ulpukka, palpakkolajit ja muut kasvilajit antavat suojaa pienikokoisille kanssaeläjilleen.

Suurimmat esteet kalojen nousulle tekivät aikanaan tärkeiksi koetut jokien patoamiset, joita rakennettiin moneen koskeen ja virtaan tekemään sähköä ja energiaa. Maan lukuisista suurista meriin laskevista joista vain muutama, kuten Tornionjoki ja Iijoki, säilyivät patoamisilta. Viimemainittua tosin yritetään edelleen vangita tämän tästä.

Jokien patoaminen voimaloiksi mahdollisti kyseenalaisen kehityksen, sillä suurin osa niistä estää vaelluskalojen nousun ylävirtaan kutemispaikoille. Vesimäärää säädellään vuoden ympäri, mikä haittaa virtavesien lajiston elinympäristöjä.

Kaikkien patoamisten lupaehtoihin sisältyy kalateiden rakentaminen, mutta niitä on tehty vain muutamaan jokeen. Laiminlyömällä lakisääteiset velvoitteensa Suomen vesivoimayhtiöt ovat tehneet ja tekevät edelleen mittaamatonta haittaa vesiluonnolle ja kalastolle.

ILMOITUS

Vesienhoito- ja luonnonsuojelujärjestöt ovat useiden vuosien ajan vaatineet kalateiden rakentamista padottuihin jokiin. Nyt myös kuntien edustajat ovat esittäneet voimayhtiöille patojen purkamista ja kalateitä. Helsingin kaupunki teki vast’ikään päätöksen Vantaanjoen padon purkamisesta, vaikka säilyttämistäkin puollettiin. Tässä kosken tuhansia vuosia vanhan alkuperäisen vesiluonnon palauttaminen katsottiin parin sadan vuoden ikäistä kulttuurihistoriallista patorakennelmaa tärkeämmäksi.

EU:n vesipuitedirektiivi velvoittaa jäsenvaltioita. Suomea on kehotettu jo kahdesti laittamaan kuntoon vesiympäristöasiat. Viimeinen kehotus tuli vuonna 2019, ja jos asiassa ei ryhdytä toimenpiteisiin, seuraava on EU:n tuomioistuimen uhkaus. Se kuulostaa vakavalta säröltä luontoasioiden hoidollaan elvistelevän sähköteollisuuden imagoon.

Kalatievelvoitteisiin nähden on ollut hämmentävää seurata, kuinka jukuripäisesti maamme suurimpien voimaloiden johdot suhtautuvat vaellusesteiden poistamiseen ja kalateiden rakentamiseen.

Valtio-omisteinen Fortum hallinnoi Kemijoen Isohaaran voimalaa, joka valmistui 1949. Entinen Pohjolan Voima ja nykyinen Fortum on saanut sähköstä tuottoa ja voittoa yli 70 vuoden ajan – maksutta turbiineihinsa juoksevalla virtavedellä.

Olisi kiintoisaa tietää, kuinka paljon voittoa on kertynyt ja mihin sitä on käytetty tai sijoitettu. Kelvollisia kalateitä Fortum ei ole suostunut rakentamaan. Yhtiön johdon laiminlyöntien, vastuuttomuuden ja moraalin elastisuuden kuvaamiseen ei löydy sanoja.

Kalateiden toimivuudesta on hyviä esimerkkejä muun muassa Norjasta, Kanadasta ja Venäjältä. Kun niitä osataan tehdä muualla, niin miksei Suomessakin.

Vesivoimaa myydään ympäristöystävällisenä ja vihreänä sähkönä. Vesivoima on ympäristön kannalta kestävää sitten, kun jokaisesta padosta on poistettu virtaamisen esteet tai rakennettu asianmukaiset kalaportaat.

Kirjoittaja on nokialainen eräopas ja luontokartoittaja.