Ranskalaisen filosofin Bruno Latourin pamflettimainen kirja Matkalla maahan alkaa kiertelemättömän provokatiivisella väitteellä. Latour väittää, että varakkaimmat eliitit ovat alkaneet katkoa siteitään muihin ihmisryhmiin 1980-luvulta lähtien, jolloin ne ymmärsivät, että ekologinen kriisi on vääjäämätön. Eliitit eivät ryhtyneet rakentamaan globaalia poliittista ohjelmaa ekologiseen kriisiin valmistautumiseksi, vaan ne päättivät päinvastoin luopua kaikesta solidaarisuudesta muita kohtaan.
Kaikkein rikkaimmat eliitit ovat siis metaforisesti irtautuneet maanpinnalta, kun ne ovat kieltäytyneet yhteisestä tulevaisuudesta meidän muiden kanssa.
Solidaarisuuden hylkääminen on Latourin mukaan saanut selvimmän ilmauksensa nopeasti toimeenpannussa sääntelyn purkamisessa, eli globalisaation toteuttamisessa pääoman ehdoin. Raivokkaan sääntelyn purkamisen takia globalisaatio on alkanut tarkoittaa mielivaltaisia kaukana tehtyjä päätöksiä, jotka hyödyttävät vain harvoja.
Ei globalisaatio tai paikallisuus, vaan irti maasta tai maasyntyisyys
Globalisaatio myytiin ihmisille emansipatorisena projektina, joka toisi mukanaan edistyksen, vapauden ja vaurauden. Kun globalisaatio kutistui tarkoittamaan pelkkää tympeää talouskilpailua, on paikallisuuden rajoihin ja perinteisiin pakeneminen alkanut houkutella monia. Jos globalisaatio tarkoittaa rajattomuutta, kaiken kiinteän haihtumista ilmaan ja ikuisesti kiihtyvää muutosta, on varsin luonteva vastareaktio yrittää kiinnittyä ja juurtua johonkin.
Latour huomauttaa, että jollekin maaperälle kuuluminen ja maasta huolehtiminen on muuttunut ”taantumukselliseksi” vasta kontrastina modernisaation vaatimalle loputtomalle eteenpäin syöksymiselle. Kuitenkin paikallisuuskin muuttuu nopeasti hedelmättömäksi, jos se kapenee tarkoittamaan etnistä homogeenisuutta, kyräilevää ennakkoluuloisuutta ja sosiaalista ulossulkemista.
Globalisaatio ja sen vastavoimaksi syntynyt paikallisuus ovat olleet lähiaikojen kaksi keskeisintä puoleensavetäjää, jotka ovat jakaneet ihmisiä kahteen eri leiriin. Latourin mukaan nykyisen poliittisen tilanteen hahmottaminen tällaisen kaksinapaisuuden kautta ei kuitenkaan riitä. Pelkät globaalisuuden ja paikallisuuden vastanavat eivät tavoita sitä, mitä nyt on meneillään. Latour näkeekin kahden uuden puoleensavetäjän ilmestyneen horisonttiin.
Ensimmäinen niistä on Maasta ja sen realiteeteista irtautuminen, tuhoisa kehitys, joka ei välitä lainkaan planeetan rajallisuudesta. Donald Trumpin päätös irtisanoa Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta oli paraatiesimerkki tällaisesta ”irti maasta” -mentaliteetista.
Toista uutta puoleensavetäjää Latour kutsuu maasyntyisyydeksi. Maasyntyisyydellä hän tarkoittaa siihen havahtumista, että ihmisen olemassaolo on riippuvaista ohuesta kriittisestä vyöhykkeestä, vain parin kilometrin paksuisesta elämää ylläpitävästä kerroksesta, joka sijaitsee ilmakehän ja peruskallion välissä. Me olemme riippuvaisia Maasta – olemme siis maasyntyisiä.
Maasyntyisyyden posthumanistinen viesti kuuluu, että ihminen on vain yksi Maapallon elollinen organismi suuressa elämän verkostossa, ja jos tämä verkosto katkeaa kriittisestä kohdasta, myös ihmisen elämänehdot romahtavat. Jos 1900-luvun politiikkaa määritti sosiaalinen kysymys, tulee meidän vuosisatamme olemaan geohistorian aikakausi. Maapallojärjestelmä on muuttumassa ihmistoiminnan vakaasta kehyksestä aktiiviseksi toimijaksi, kun se alkaa reagoida ihmisen toimintaan.
Laskeutuminen
Maan pinnalle
Modernisaation projekti on kaikesta rationalistisesta eetoksestaan huolimatta ollut täysin epärealistinen, koska se ei ole osannut ottaa huomioon resurssien niukkuutta. Välineellinen järki on taipunut palvelemaan täysin irrationaalista tavoitetta, kun itseisarvoksi korotettua talouskasvua on tavoiteltu elämän materiaalisten ehtojen tuhoutumisen hinnalla.
Missä kohti asiat ovat alkaneet mennä pieleen? Latourin mielestä vääränlaisen luonnontieteellisen perspektiivin voittokulku on johtanut Maapallon arvonalennukseen.
Modernien tieteiden synty johti aikoinaan todella vallankumoukselliseen ideaan: Maan käsittämiseen planeetaksi planeettojen joukossa. Kotiplaneettamme tarkastelu loputtoman maailmankaikkeuden perspektiivistä on johtanut siihen, että maata tarkastellaan Suuresta Ulkoisuudesta eikä planeetan pinnalta käsin.
Ulkopuolisen suhtautumisen omaksuneet voivat sanoa, että planeetan olosuhteet ovat aina vaihdelleet ja planeetta kestää pidempään kuin ihmiset, joten ekologinen kriisi on ulkopuolisista korkeuksista katsoen vain merkityksetöntä heilahtelua. Ehkä ilmastonmuutos aiheuttaa nälänhätiä ja sotimista niukkenevista resursseista, mutta se ei hetkauta pätkääkään, jos asioita katsoo Siriuksen tähtisumusta käsin. Tällainen ulkopuolinen suhtautuminen johtaa tietenkin välinpitämättömyyteen Maata ja kaikkea sen ylläpitämää elämää kohtaan.
Latour kutsuu meitä palaamaan tähtitieteen korkeuksista Maan pinnalle ja elämän kriittiselle vyöhykkeelle. Meillä on kiire rakentaa tuotantojärjestelmien rinnalle elonjatkojärjestelmiä, joissa muita elollisia ei ajatella ihmisten resursseina, vaan arvokkaina maasyntyisinä, joilla on oma tehtävänsä elämänehtojen tuottamisessa.
Elonjatkojärjestelmän rakentaminen on Latourin hahmottelema luonnontieteellinen projekti kaikille niille, jotka haluavat katsoa ja kokea Maan sen elämää kuhisevalta pinnalta eivätkä avaruuden kylmyydestä käsin. Elonjatkojärjestelmät perustuvat sen selvittämiseen, kuinka paljon muita olentoja me tarvitsemme pysyäksemme hengissä.
Meidän elinpiirimme ei ole jokin aidoin rajattu maapläntti, vaan se on se olentojen joukko, joka pitää meidät elossa. Latour kehottaa meitä suojelemaan tätä todellista elinpiiriämme oman henkemme kaupalla.
Bruno Latour: Matkalla Maahan – Politiikka ja uusi ilmastojärjestys, suom. Päivi Malinen, johdanto Turo-Kimmo Lehtonen. Vastapaino 2022, 159 s.