Lehtikuva/Andrei Pungovschi

Vladimir Putin väittää länsimaiden rikkoneen lupauksensa, joiden mukaan Nato ei laajene itään. Aika on ajanut kysymyksen ohi viimeistään nyt, Venäjän aloitettua laajan hyökkäyksen Ukrainaan.

Venäjän presidentti Vladimir Putin on vuoden 2007 Münchenin turvallisuuskokouksesta lähtien toistanut väitettä länsimaiden petoksesta. Maanantaisessa tv-puheessaan Putin kuitenkin siirsi painopisteen Naton itälaajenemisesta ja Ukrainan mahdollisesta Nato-jäsenyydestä paljon syvemmälle, kiistäen Ukrainan valtion oikeuden olemassaoloon.

Mihin perustuvat väitteet Naton lupauksista?

Kiistan alkujuuret ovat vuodessa 1990. Silloin elettiin hyvin erilaisessa maailmassa kuin nyt.

Venäjä on kiistattomasti rikkonut vuoden 1994 sopimusta.

Neuvostoliitto ei vielä ollut hajonnut. Heikkouden merkkejä oli näkyvissä, mutta harva aavisti, että loppu tulee jo jouluna 1991.

Berliinin muuri oli murtunut marraskuussa 1989. Samana syksynä oli tullut myös selväksi, että Neuvostoliiton ote Puolasta, Tshekkoslovakiasta ja Unkarista on kirvonnut. Idän sotilasliitto Varsovan liitto oli kuitenkin vielä olemassa.

ILMOITUS

Alkuvuodesta 1990 käytiin kiivasta diplomatiaa. Länsimaiden johtajat pyrkivät saamaan Neuvostoliiton presidentiltä Mihail Gorbatshovilta suostumuksen Saksojen yhdistymiselle.

Myöhemmin on tullut ilmi, ettei Britannian ja Ranskan johdossa kuitenkaan oltu jakamattoman innostuneita yhdistyneestä Saksasta, vaan historiallisista syistä sitä osittain pelättiin.

Saksojen yhdistymisprosessi nosti esiin kysymyksen Natosta. Länsi-Saksa oli Naton jäsen, mutta voisiko yhdistynyt Saksa olla jäsen?

Tämä oli se konteksti, jossa annettiin myöhemmin niin usein siteerattuja lausuntoja.

”Ei tuumaakaan itään”

Tammikuun lopussa 1990 Länsi-Saksan ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher ehdotti, että Nato antaisi julkilausuman, jossa sanottaisiin: ”Mitä tapahtuukaan Varsovan liitolle, Nato ei tule laajentamaan aluettaan itään ja lähemmäksi Neuvostoliiton rajoja.”

Hieman myöhemmin Genscher sanoi Lontoossa haluavansa takeet siitä, ettei Unkari liity Natoon, jos sen hallitus vaihtuu.

Helmikuun alussa Genscher sanoi: ”Meille on selvää, ettei Nato laajene itään. Ja tämä pätee yleisesti.”

Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker vieraili Moskovassa 9. helmikuuta. Hän tarjosi Gorbatshoville ”raudanlujat takuut siitä, etteivät Naton toimivalta tai joukot tule siirtymään itään päin”.

Baker toisti vakuuttelun kolmeen otteeseen sanoen, ettei Nato siirry ”tuumaakaan” itään. Tämä on se kaikkein eniten siteerattu tuon ajan lausunnoista.

The New York Times-lehden mukaan Yhdysvaltain kansallisessa turvallisuusneuvostossa huolestuttiin. ”Toimivallan” mainitseminen saatettaisiin tulkita niin, ettei Naton kollektiivinen puolustus ulottuisi koko Saksan alueelle.

Myöhemmissä neuvotteluissa Baker ei enää puhunutkaan toimivallasta.

Kaksi plus neljä

Pian Bakerin vierailun jälkeen aloitettiin niin sanotut kaksi plus neljä -neuvottelut Saksojen yhdistymisestä. Kaksi tarkoitti Länsi-Saksaa ja Itä-Saksaa, neljä taas toisen maailmansodan jälkeen Saksan miehittäneitä Yhdysvaltoja, Neuvostoliittoa, Britanniaa ja Ranskaa.

Tässä vaiheessa länsijohtajien lupaukset pysyivät yleisellä tasolla. Yhdysvaltain presidentti George H.W. Bush sanoi, että ”meillä ei ole mitään pyrkimystä, edes ajatuksissamme, millään tavalla vahingoittaa Neuvostoliittoa”.

Ranskan presidentti Francois Mitterrand sanoi Gorbatshoville ”henkilökohtaisesti kannattavansa sotilasliittojen asteittaista purkamista”.

Neuvottelut saatiin päätökseen syyskuussa. Moskovassa allekirjoitettiin sopimus Saksojen yhdistymisestä seuraavan vuoden maaliskuussa.

Saksan Nato-kysymys ratkaistiin siten, ettei ulkomaisia Nato-joukkoja sijoiteta entisen Itä-Saksan alueelle, mutta yhdistynyt Saksa on Naton jäsen.

Ristiriitaisia muistoja

Klaus Wiegrefe kirjoittaa saksalaislehti Der Spiegelissä, että neuvotteluissa mukana olleet ovat myöhemmin esittäneet ristiriitaisia näkemyksiä.

Genscher on kertonut, ettei Neuvostoliitto enää palannut kysymykseen muiden Itä-Euroopan maiden Nato-jäsenyydestä, joten hän piti asiaa ratkaistuna. Sen sijaan Ranskan silloinen ulkoministeri Roland Dumas on sanonut luvatun, etteivät Naton joukot siirry lähemmäksi entistä Neuvostoliittoa.

Baker taas on sanonut, että hänen lausumissaan oli kyse yksinomaan Saksasta.

Yhdysvaltain Moskovan-suurlähettiläänä tuolloin toiminut Jack Matlock on kiistänyt Bakerin väitteen. Matlockin mukaan Neuvostoliitolle annettiin ”kategorinen vakuutus” siitä, ettei Nato laajene itään. Matlock on tämän talven kriisin aikana esittänyt hyvin pitkälle Venäjän kantoja ymmärtäviä näkemyksiä.

Yksi avaintodistaja olisi Gorbatshov. Valitettavasti hän ei ole ollut johdonmukainen. Vuonna 2009 hän kertoi Bild-lehdelle liittokansleri Helmut Kohlin ja amerikkalaisten luvanneen, ettei ”Nato liiku senttimetriäkään itään”. Mutta vuonna 2014 Gorbatshov sanoi Kommersant-lehdelle, ettei ”kysymystä Naton laajenemisesta käsitelty keskusteluissa”.

Wiegrefen mukaan avautuneista arkistoista voi lukea Yhdysvaltain, Britannian ja Länsi-Saksan viestineen Kremlille, ettei Puolan, Unkarin tai Tshekkoslovakian Nato-jäsenyys tulisi kyseeseen. Maaliskuussa 1991 Britannian pääministeri John Major vakuutti Moskovassa, että ”sellaista ei tapahdu”.

Sen sijaan arkistoja tutkinut Harvardin yliopiston Mark Kramer kirjoitti vuonna 2009, ettei kysymys Naton itälaajenemisesta ollut esillä ”Washingtonissa, Moskovassa, eikä missään muussakaan Varsovan liiton tai Naton jäsenmaan pääkaupungissa”.

Henki ja kirjain

Muodolliselta kannalta asia on selvä. Ei ole mitään sopimusta, jossa länsi olisi luvannut pidättäytyä Naton laajenemisesta.

Siitä voi sitten kiistellä loputtomasti, johdettiinko Neuvostoliiton johtajia harhaan, tahallisesti tai tahattomasti.

Gorbatshov sanoi Kommersantille 2014 antamassaan haastattelussa, että vaikka laajenemisesta ei keskusteltu, on länsi ”rikkonut sopimusten henkeä”. Näin on vuosia myöhemmin todennut myös muun muassa Genscher.

Yksiselitteistä vastausta ei ole. 1990-luvun alussa uusi järjestys oli vasta muotoutumassa Eurooppaan. Ainakin jotkut valtiojohtajat ovat saattaneet vilpittömästi uskoa, että sotilasliitot ovat muuttumassa tarpeettomiksi.

Hurjimmissa ajatuksissa puhuttiin jopa Venäjän liittymisestä Naton jäseneksi. Tällainen idea heitettiin jossain vaiheessa ilmaan Venäjällä, ja sitä ehdotti myös muun muassa James Baker 1993 Los Angeles Times -lehdessä.

On myös otettava huomioon, että länsimaat eivät olleet täysin yhtenäinen joukko. Jopa Yhdysvaltain hallinnon sisällä oli eri linjoja. Presidentti Bush ajoi liennytystä, mutta haukat kuten puolustusministeri Dick Cheney ja Paul Wolfowitz näkivät Naton välineenä Yhdysvaltain ylivallan pönkittämiseksi Euroopassa, kuten Wiegrefe toteaa.

”Jakamaton turvallisuus”

Johtavissa Nato-maissa käytiin 1990-luvulla jonkin verran keskustelua itälaajentumisen mielekkyydestä, vaikka sen periaatteessa korostettiin olevan oikeutettua.

Presidenttinä 1993 aloittanut Bill Clinton jarrutti pitkään Puolan, Unkarin ja Tshekin Nato-jäsenyyttä, mutta muutti mieltään, kun republikaanit tekivät asiasta sisäpoliittisen kysymyksen.

Vaikka Nato-maat ovat muodollisesti tasa-arvoisia ja uusien jäsenten ottamiseen tarvitaan suostumus kaikilta jäsenmailta, on selvää, ettei tällaisia ratkaisuja voi tehdä vastoin Yhdysvaltain tahtoa.

Edellä mainittu kolmikko hyväksyttiin Natoon 1999. Venäjän presidentti Boris Jeltsin oli antanut sille hyväksyntänsä 1997, mutta sanoi toimineensa pakon edessä.

Vuonna 1999 allekirjoitettiin Etyjissä Euroopan turvallisuuden peruskirja. Siinä todettiin, että jokaisella maalla on oikeus itse päättää liittoutumisestaan, mutta todettiin myös, että ”turvallisuus on jakamaton”. Tämän tulkinnasta on riidelty taas tänä talvena. Venäjän mielestä se tarkoittaa, ettei Nato voi laajeta ilman Venäjän hyväksyntää.

Vuoden 1999 peruskirja on malliesimerkki siitä, miten kiistakysymys saadaan monitulkintaisella muotoilulla lakaistua maton alle, mutta tulee jossain vaiheessa taas sieltä esiin.

Rikottu sopimus

Jäljelle jää joukko kysymyksiä.

Mikä merkitys on kolmen vuosikymmenen takaisilla puheilla?

Olisiko Eurooppaan ollut mahdollista luoda 1990-luvulla turvallisuusjärjestys, jossa Venäjä olisi voinut tuntea aidosti olevansa osallinen? Vaikuttiko Naton laajeneminen osaltaan siihen, että Jeltsiniä seurasi autoritaarinen Vladimir Putin? Vai riittikö siihen jo pelkästään Venäjän oma talouskurimus ja yleinen sekasorto?

Mutta kun puhutaan 1990-luvun sopimuksista, yhtä on ainakin kiistattomasti rikottu. Vuonna 1994 Venäjä allekirjoitti Yhdysvaltain ja Britannian kanssa Budapestin muistion, jolla itsenäistyneet Ukraina, Kazakstan ja Valko-Venäjä luopuivat ydinaseistaan.

Näissä kolmessa entisessä neuvostotasavallassa sekä Venäjällä olivat hajonneelta Neuvostoliitolta jääneet ydinaseet, Ukrainassa noin 1 700 ydinkärkeä.

Venäjä sitoutui tuolloin kunnioittamaan Ukrainan (kuten myös Valko-Venäjän ja Kazakstanin) itsenäisyyttä ja suvereniteettia sekä sen olemassa olevia rajoja. Samoin Venäjä sitoutui olemaan käyttämättä voimaa Ukrainaa vastaan ja olemaan uhkaamatta voimankäytöllä.

Venäjä rikkoi Budapestin muistiota jo valtaamalla Krimin 2014 ja perustamalla Donetskin ja Luhanskin nukkevaltiot, ja entistäkin selvemmin aloittamalla torstaina laajan sodan Ukrainaa vastaan.