Mielikuvilla lyötiin rumasti ja lujaa. Näkökulmia oli vain yksi: oma. Vastustaja demonisoitiin ja itse uhriuduttiin. Ei, kyse ei ole somen rujoimmista trolleista, vaan suomalaisen pilakuvan historiasta.

Pilakuvia julkaistiin kymmenissä pilalehdissä 1880-luvulta 1950-luvulle, jolloin piirrokset siirtyivät sanomalehtiin. Samalla ne loivenivat kriittisiksi mutta ihmisarvoa kunnioittaviksi.

Lehtiin alkoi ilmestyä satiirisia ja kriittisiä piirroksia 1880-luvulla. Kirkon johtama sääty-yhteiskunta muuttui 1880-luvulla aatteiden pirstomaksi. Myös kirjapainotaidolla oli merkitys: nyt kuvia kyettiin ylipäänsä painamaan ongelmitta.

Pilapiirroksessa kritisoitavaa asiaa ei kerrota, vaan siihen viitataan. Katsojalla täytyy olla kyky asettaa kuva asiayhteyteensä. Siksi sanomalehtien, lukutaidon ja koulunkäynnin yleistyminen auttoi pilakuvien ymmärtämisessä.

Ensimmäinen varsinainen pilalehti oli Pilkkakirves (1881–1883), joka piti päävastustajanaan liberalismia. Liberaalit vaativat ihmisoikeuksia, toisaalta vapaata markkinataloutta. Varhaisessa Pilkkakirves-kuvassa 140 vuoden takaa ivataan liberaaliaatetta, joka roikkuu hirressä.

Piirrokseen tiivistyy varhainen pilakuva: selkeys ja ilkeys. Alussa ei kritisoitu poliitikkoja eikä puolueita, vaan aatesuuntia. Tässä tapauksessa piirtäjä oli oikeassa: ensimmäinen liberaalipuolue kuihtui 1880-luvun puolivälissä.

Suomessa oli jo 1900-luvun alussa joka puolueella oma pilalehtensä. Viimeisenä joukkoon liittyi SDP, joka alkoi kustantaa Kurikka-lehteä 1905.

Köyhää kansaa

Koska puolueet ohjastivat pilalehtiä, köyhien ja rikkaiden jyrkät ristiriidat korostuivat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Vasemmiston piirroksissa yhteiskuntaa syytettiin vähäosaisten heitteillejätöstä, oikeiston piirroksissa sosialismin paapomisesta.

Aatekritiikki oli vikojen ja puutteiden historiaa, ja tämä upposi lukijoihin. Pilalehtiä ilmestyi Suomessa 1900–1918 yhteensä parikymmentä, ja yhden levikki saattoi ylittää jopa parikymmentä tuhatta.

Garmin merkittävin piirtäjä oli nuori Tove Jansson.

Lehdet tarjosivat ammattitaiteilijoille hyvän ansiolähteen. Kynään tarttuivat muun muassa Alvar Aalto, Tove Jansson, Rudolf Koivu, Eero Nelimarkka ja Topi Vikstedt. Piirtäjät eivät jääneet yhden lehden karsinaan, vaan useat heistä hyppivät luontevasti aatesuunnan julkaisusta toiseen.

1918 ja sen kaiut

Vuosi 1918 varjosti pilapiirroksia pitkään. Kahtia jakautunut kansakunta näkyi 1920- ja 1930-luvulla: hävinneet ja syrjityt punaiset vastassaan voittaneet ja syrjivät valkoiset. Väkivallan kuvat olivat yleisiä.

Oikeistolainen Matti Meikäläinen esitti lapuanliikkeen ylväänä miesjoukkona, joka potki isänmaan mätämunat rajan yli Neuvostoliittoon. Lehti siis legalisoi – tai ainakin yritti – kyyditykset ja muilutukset.

Punaorvot ja puutteenalaiset lapset olivat taas vasemmistolehtien, kuten Kurikan ja Tuiskun, vakiokuvastoa.

Hitler havahdutti

Pilapiirtäjien katse siirtyi 1930-luvulla aatteista puolueisiin. Vasemmalta lyötiin oikealle ja oikealta vasemmalle. Mutta Euroopassa alkoi muutos: Hitler nousi valtaan 30.1.1933 ja syöksi Saksan diktatuuriin.

Natsismin nousu havahdutti monet pilalehdet. Suursodan uhka kasvoi, ja diktatuuri herätti vastenmielisyyttä sananvapauteen tottuneissa piirtäjissä.

Kun Hitler lakkautti Saksassa 37 vuotta ilmestyneen pilalehti Simplicissimuksen 1933, tämä hätkähdytti suomalaisiakin. Tosin Simplicissimus sai jatkaa, kun se kääntyi natsien kriitikosta myötäilijäksi.

Viholliskuva ampui yli

Talvi- ja jatkosodassa pilapiirrokset valjastettiin osaksi propagandakoneistoa. Suomessa tehtailtiin venäjänkielisiä lentolehtisiä ja Neuvostoliitossa suomenkielisiä. Vastustajan puolelle lentokoneista pudotetut lehtiset olivat niin yliampuvia, että kenenkään moraali niistä tuskin rapistui.

Kun sota läheni loppuaan, Hitlerin tuho näytti selvältä. Ruotsinkielisen pilalehti Garmin kansikuvissa hakaristi piirrettiin myrskyyn uppoavaksi symboliksi, Hitler bunkkeriinsa linnoittautuneeksi pelkuriksi ja natsien myötäilijät itsetunnottomaksi massaksi.

Garm oli ilmestynyt jo vuodesta 1923, mutta sen rinnalle toiseksi taiteellisesti tasokkaaksi pilalehdeksi syntyi sotavuotena 1943 nuorten ammattitaiteilijoiden Poppoo. Garmissa ja Poppoossa näkökulma siirtyi politiikasta myös arkipäivään, jota kyettiin kuvaamaan empaattisella huumorilla ilman ilkeyttä.

Garmin merkittävin piirtäjä oli nuori Tove Jansson, joka kokeili sivuhahmoina varhaisia muumeja. Poppoon kunnianhimoisin taiteilija oli 18-vuotiaana joukkoon liittynyt Lasse Marttinen.

Kaikki muuttui 1950-luvulla

Kun sodan jälkeisistä pulavuosista oli selvitty, pilapiirroksetkin muuttuivat. Katse kääntyi puoluejohtajiin henkilöinä. Kriittinen ote säilyi, mutta ivan lomaan ripoteltiin myös huumoria.

Puoluepolitiikkaan oli tullut uusia pelaajia SKDL:n myötä, ja sen sekä SDP:n jännitteet kiristivät pilakuvakenttääkin.

Erityisesti oikeistososiaalidemokraatit ja kommunismin kannattajat löivät toisiaan, kun SDP:n Kurikka-lehden rinnalle ilmestyi vuonna 1945 SKDL:n Siili. Sen esikuva oli neuvostoliittolainen Krokodil.

Pilalehtien aika alkoi kuitenkin loppua. Piirrokset siirtyivät sanomalehtiin, ja pilalehdet kuihtuivat lähinnä vappu- sekä joulujulkaisuiksi. Maailmanpolitiikka nousi näyttämölle, ja tavallisten kansalaisten arjen ongelmat painottuivat yhä enemmän.

Puolueiden edustajiksi pilapiirroksiin tulivat yleistävät hahmot haalarivasemmistolaisesta kypärää ja liperiä kantavaan kokoomuslaiseen. Puoluejohtajista kehkeytyi ammattipoliitikkoja, joita arvosteltiin usein henkilöinä, mutta joille suotiin myös ihmisarvo ja persoonalliset piirteet.