Millaista oli työskennellä pysähtyneisyyden ajan neuvostolehdistössä? Sen kertoo Sergei Dovlatovin (1941–1990) Kompromissi. Viides Dovlatovilta suomennettu kirja kuuluu hänen teostensa parhaimmistoon.
Hirtehinen episodiromaani ammentaa kirjailijan kokemuksista toimittajana 1970-luvun Tallinnassa. Satiiri kuvaa kuinka sen välillä, mitä julkaistaan ja mitä tapahtui todella, on aina kompromissi: ”vaikea on tie faktoista totuuteen”.
Päätoimittajan mielestä Dovlatov tekee jatkuvasti ”karkeita ideologisia virheitä”. Neuvostojournalistin tehtävänä on pystyttää ristiriitaisen todellisuuden pohjalta harmoninen kulissi. Ideologisista syistä epäluulon alaiseksi joutuu jopa aakkosjärjestys. Valtaosa ”uutisista” on valmiiksi räätälöityjä, ja toimittajien tragikoominen osa on kirjoittaa sanelusta. Ja sittenkin Dovlatov sortuu usein ”valppauden puutteeseen”.
Satiiri ei iske vain neuvostoaikaan.
Muiden Dovlatovin teosten tapaan päähenkilönä heiluu tässäkin kirjailijan alter ego, jossa yhtyvät kujeilijan, antisankarin ja peruskansalaisen osaset. Piloillaan voisi puhua autofiktiosta, mutta Dovlatov ei omista ajokorttia.
Satiiri ei iske vain neuvostoaikaan vaan muistuttaa Putinin Venäjän sananvapauden rajoituksista. Ja miksei Kompromissia voisi lukea myös suomettumisen ajan kommentaarina tai nykyisen journalistiikan, jota valemediat, korruptio ja painostus häiritsevät. Suomessakin isokenkäiset vaativat silottelemaan uutisia ja media usein muutenkin nuolee ”menestyjiä”.
Joseph Brodsky totesi, että Dovlatov on ainoa venäläinen kirjailija, jonka teokset luetaan loppuun. Tšehovilaisen tiiviissä proosassaan Dovlatov parittaa keveyden ja vakavuuden paiskoen anekdootteja. Paitsi että kirjailija on enemmän velkaa yhdysvaltalaiselle modernismille tai venäläiselle jutustelevalle skaz-kerronnalle. Etenkin mieleen ruikahtaa Mihail Zoštšenkon proosa.
Dovlatov kukkoilee nyt modernin klassikon asemassa, mutta alku oli hankala. Neuvostokriittinen kirjailija ei saanut kotimaassaan julki kuin pari novellia. Hän alkoi julkaista ulkomailla ja joutui vaikeuksiin. Viranomaiset painostivat hänet 1978 emigraatioon, ja hän päätyi New Yorkiin. Dovlatovin kaikki teokset ilmestyivät lännessä 1977–1990.
Takaisin Neuvosto-Viroon, jonka yhteiskuntaa ympäri hiihtelevät Kompromissin 12 episodia. Sivuhenkilöinä kihisee niin toimittajia, byrokraatteja ja siipeilijöitä kuin loikkareita ja sotaveteraaneja. Dovlatov pyörittää huumorin eri lajeja rillumareista seksikomediaan ja groteskiin hautajaisfarssiin.
Stalinin terrorin muistot haiskahtavat. Sekin tuodaan esiin, että Viro on miehitetty, eivätkä virolaiset rakasta sitä. Suhteesta länsimaailmaan vitsaillaan. Eräskin lääkäri tuo Pariisin-matkaltaan – minkäpä muun kuin kumisen dildon! Samalla puoliksi juutalainen kirjailija näyttää yhteisössä pöhisevän antisemitismin, rasismin ja homovihan. Ja silti kuvattu pysähtyneisyyden aika on vailla äärimmäisyyksiä: jopa absurdius ja traagisuus jotenkin lässähtävät.
Laajin episodi kertoo Dovlatovin ja valokuvaaja Šbankovin työmatkasta maaseudulle. He tekevät juttua maitokolhoosin stahanovilaisesta lypsäjästä. Täytyy tekaista naisen ”kirje” Brežneville. Tämä kirje ja pääsihteerin vastaus julkaistaan lehdessä. Reissussa dogmaattinen jargon yhdistyy juoppokarnevaaliin – ja se tuntuukin olevan ainoa mahdollisuus löytää merkitystä elämälle Neuvostoliitossa.
”Älä ajattele. – – Jos rupeat ajattelemaan, ei tee mieli elää ollenkaan”, neuvoo Šbankov Dovlatovia ja ryystää vodkaa. Nauru kohdistuu neuvostoihmisen juoppouteen – se oli stagnaation ajan passiivista kapinaa, josta tuli elinikäinen jarru.
Samoin kuin Daniil Harmsin absurdit tarinat kertovat tavallaan realistisesti Stalinin ajasta, tavoittaa Dovlatov lastuissaan pysähtyneisyyden kauden surkuhupaisan anekdoottimaisuuden.
Päivi Nenosen suomennos saavuttaa alkutekstin hyvin. Kustantaja Tuukka Sandströmin selitykset avaavat teoksen viitteitä venäläiseen kulttuurin.
Sergei Dovlatov: Kompromissi. Suom. Päivi Nenonen. Idiootti, 2021, 265 s.