Kysymys suvaitsevaisuudesta on ikiaikainen Gordionin solmu, jota ei voi avata oikeuden miekalla tai arvokeskustelun siisteiksi viilatuin kynsin. Eikä suvaitsevaisuutta voine opettaa meille millään helpolla koirankasvatusmenetelmällä. Timo Airaksinen ja Heta Gylling vetoavat teoksessaan Suvaitsevaisuus ajattelija John Lockeen (1632–1704), joka ymmärsi arvojen väkisin tuputtamisen olevan veden kantamista kaivoon. Se on yhtä toivotonta kuin ihmisen pakottaminen rakastamaan.
Kuitenkin inttäminen arvoista ja niiden toteutuksesta on suvaitsevaisuuskeskustelun ytimessä.Tämän ikuisen taistelun dialektisessä sekametelisopassa meitä mielensä pahoittajia piisaa joka poteroon huutelemaan. Arvoasioista ketutus tuntuu olevan maailman onnellisimman kansamme päätauti, jonka sairain ilmentymä lienee nettiraivo.
Nettivimmaa Airaksinen ja Gylling eivät rupea tonkimaan, koska se ei heidän katsannossaan kuulu suvaitsevaisuuden käsitteen alaan. Ehkä he lukevat verkkosonnan levityksen psykiatrian diagnostiikan kysymykseksi?
Suvaitsevaisuus vaatii demokratiaa
Se on selvää, että filosofikaksikkomme kantaa ylväästi suvaitsevaisuuden lippua. Heidän mukaansa vapaamielinen liberalismi toimii muhevimpana peltona avarakatseisuuden kukkien kukoistaa. Mutta samaan hengenvetoon he tarkentavat, etteivät tarkoita ”taloudellista liberalismia ja vielä vähemmän uusliberalismia”, jossa markkinavoimat mellastaa miten lystää.
YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus voisi toimia suvaitsevaisuuden sanarieskana. Siinä vaaditaan kaikille ihmisolennoille oikeutta elämään, tasa-arvoisuutta, uskonnon- ja sananvapautta.
Demokratia on tietenkin yksi suvaitsevaisen elämän ehto. Kuitenkin kulttuuriset ja uskonnolliset perinteet saattavat tehdä meistä kansanvallan oloissakin junttikonservatiiveja. Kirjoittajien otteessa maistuu hiukan inhorealismin suola, kun he varoittavat, kuinka ihmisissä piilee taipumus vaatia muita omaksumaan samat ”oikeat” arvot kuin omamme.
Vanhan maalaisyhteiskunnan paino lepää vielä suomalaisten niskassa, niin kiihkeästi ihmiset pyrkivät puuttumaan muiden puuhiin, vaikka ne eivät heille kuulu. Airaksisen ja Gyllingin moitesana suvaitsemattomuutta ruokkivalle vanhakantaisuudelle on ”kepulaisuus”. Se saa ihmiset vastustamaan ”kaikkea sellaista vapaamielisyyttä, mikä kuljettaisi maata pois sen kristillisagraarisesta menneisyydestä”.
”Kulttuurien kunnioittaminen ja ihmisen identiteetti” -otsikon alla Airaksinen muistelee aiheeseen liittyen upseereille pitämiään esitelmiä. Pasifistina hän ei oikein osannut kunnioittaa upseerin identiteettiä, sotilaita sotilaina, vaikka yritti. Airaksinen ajattelee kokemustaan todeten vaikeuden piilevän sen myöntämisessä, että ”huonon identiteetin kantajakin saattaa olla hyvä ihminen”.
Tosin jossakin menee suvaitsevaisuuspyrintöjen raja. Kiduttajan ammattia harjoittavan kanssa olisi varmaankin ahdistavaa istua kaljoilla, vaikka tämä tahollaan aidosti kunnioittaisi omaa identiteettiäni, filosofimme manailee.
”Vapaudet, jotka ei riko muiden oikeuksia, on sallittava”, Airaksinen ja Gylling paaluttavat suvaitsevaisuuden kenttää. Suvaitsevaisuuteen kuuluu yksilön autonomian tunnustaminen aidon tasa-arvon todellisuudessa. Makuasioista saa pieksää leukoja, mutta jos joku Straussin valssien valssaaja vaatii Alban Bergin atonaalisen musiikin kieltämistä, kyse on rajoittuneisuudesta, joka kampittaa lähimmäisen autonomiaa, itsenäisyyttä ihmisenä.
Korkean statuksen hillitty charmi
Kirjoittajien korkea akateeminen status tuo heidän suvaitsevaisuuteensa tietyn porvariston hillityn charmin aromin. Se ilmenee modernin kaupunkilaisuuden ihailussa. Myös siinä valittelussa, ettei Suomi-nimisessä takahikiässä ole oikein saatavissa hienoimpia viinejä ynnä muuta kivaa ja herraskaista. Hiukan piruillen kirjoittajat pelkäävät, että Helsingin Stockmannin ruokakaupan siirtyminen S-ketjulle saattaa merkitä, että kohta kaikkien pitää jyrsiä Oltermanni-juustoa.
Aina löytyy parantamisen varaa, kirjaa lukiessa valaistuu.
Vaikka pitäisi itseään kohtuullisen suvaitsevana, Airaksisen ja Gyllingin monipuoliset ja oppineet pohdinnat asettavat oman avarakatseisuuden kriittisen älyn puntariin. Aina löytyy parantamisen varaa, kirjaa lukiessa valaistuu.
Suvaitsevaisuuden ongelma muistuttaa Immanuel Kantin väitteestä, jonka mukaan ihmisjärki asettaa itselleen moraalisen velvollisuuden vaatimuksen. Tähän Bertolt Brecht sivalsi puolestaan, että ensin leipä, sitten moraali. Eli muistakaamme, ettei kaikilla pallomme tallaajilla ole edes sitä Oltermanni-juustoa suvaitsevaisuuden materiaaliseksi perustaksi, saati laatuviinejä.
Kirjan ironinen alaotsikko Erään taistelun kuvaus juoruaa Airaksisen ja Gyllingin kipeästi tiedostavan, että tässä kantilaisen idealismin ja brechtiläisen realismin välissä sijaitsee kyinen pelto kynnettäväksi, jotta sen kamaralle nousisi suvaitsevaisuuden yrttitarha.
Timo Airaksinen, Heta Gylling. Suvaitsevaisuus. Erään taistelun kuvaus. Arktinen Banaani 2021.