Julkisuudessa on syntynyt uusi vilkas Nato-keskustelu. Itse asiassa sitä on käyty jo vuodesta 2014, jolloin Venäjän suorittama Krimin miehitys ja muut Ukrainan konfliktiin liittyvät tapahtumat herättivät joissakin suomalaisissa pelon, että myös Suomi voisi joutua Venäjän sotilaallisen aggression kohteeksi. Nyt keskustelu Natosta on Suomessa kiihtynyt ja käy kovilla kierroksilla varsinkin Venäjän esittämän vaatimuksen vuoksi, ettei Nato saa laajentua itään. Sen on tulkittu koskeneen myös Suomea ja Ruotsia.
Onneksi perinteisesti puolueeton Ruotsi on virallisessa politiikassaan säilyttänyt selkeän linjansa. Ruotsilla ei ole mitään aikomuksia luopua puolueettomuuspolitiikastaan, totesi puolustusministeri Peter Hulqvist vain muutama päivä sitten. Ruotsin puolueettomuuspolitiikka ei tietenkään ole milloinkaan perustunut Neuvostoliiton vaatimuksiin, eikä perustu nyt nykyisen Venäjän vaatimukseen.
Suomalaisten pelot Venäjää kohtaan perustuvat mielestäni väärinkäsitykseen. On toki totta, että vanha Venäjän imperiumi sisälsi laajoja alueita, joista jotkut Venäjällä saattavat vieläkin uneksia, Suomi niihin alueisiin mukaan luettuna. Sellaiset unelmat eivät kuitenkaan voi ohjata tämän päivän Venäjän ulkopolitiikkaa.
Jossakin määrin realistisempia ovat ne uskomukset, että Venäjän ulkopoliittinen ajattelu perustuisi Neuvostoliiton alueen palauttamiseen Venäjälle, mahdollisesti myös kaikkien Neuvostoliiton vaikutusalueisiin kuuluneiden satelliittimaiden liittäminen nykyiseen Venäjään joko suoraan valtiollisesti tai uusin liitto-sopimuksin.
Suomi ei ollut kylmän sodan vuosina Neuvostoliiton satelliitti, mutta osalla suomalaisia on nyt suomettumis-ilmiön tulkintaan perustuva virheellinen käsitys, että Suomi niinä vuosina oli tosiasiallisesti samassa asemassa suhteessa Neuvostoliittoon kuin sen itäeurooppalaiset satelliitit, vaikkei kansa sitä Suomessa silloin ymmärtänyt.
Viime viikkoina Jari Tervon kylmän sodan aikaa käsitellyt televisio-sarja on valitettavalla tavalla aktivoinut tuota ajattelutapaa. Sen takia on kärjistynyt kysymysten asettelu siitä, oliko Suomi, kuten länsisaksalaisen lehdistön lanseeraama Finlandisierung-käsite aikanaan väitti, ulkopolitiikassaan liian tai ainakin tarpeettoman Neuvostoliitto-myönteinen? Vai oliko Suomen kylmän sodan ajan ulko- ja turvallisuuspolitiikka itse asiassa menestystarina?
Olen itse yksiselitteisesti siinä käsityksessä, että se oli itsenäisen valtion hieno menestystarina erittäin haasteellisessa kansainvälisessä ja geopoliittisessa tilanteessa. On totta, että tuota menestystarinaa himmentää jälkikäteen se suomettuminen, joka ilmeni joidenkin suomalaisten poliitikkojen harjoittamana ”Tehtaankadun” lipevänä nuoleskeluna ja joidenkin poliitikkojen toisiin poliitikkoihin kohdistamina julkisina ilmiantoina heidän neuvostovastaisuudestaan. Se oli maamme virallisen ulkopolitiikan opportunistista väärinkäyttöä. Maassamme oli paljon tervejärkisiä ihmisiä, jotka jo silloin ymmärsivät tuon poliittisen pelin härskin luonteen.
Yksi presidentti Paasikiven toimintaa ohjanneista keskeisistä ajatuksista on hakattu hänen muistopatsaansa kiveen: ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.” Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina ulkopoliittisen viisauden alku oli ymmärtää, että sodan voittajavaltioihin kuulunut Neuvostoliitto oli sisäpoliittisesti epädemokraattinen ja totalitaristisesti hallittu yhteiskunta, joka samalla oli ulkopoliittisesti ideologisesti ekspansiivinen suurvalta. Geopoliittinen tosiasia oli samalla, että Suomella oli sen kanssa toista tuhatta kilometriä yhteistä rajaa.
Ulkopolitiikkamme peruskirjaksi vakiintui Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948 solmittu sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avun annosta, eli YYA-sopimus. Se ei ollut tavanomainen sotilasliitto-sopimus, vaan maamme puolueettomuuspolitiikan mahdollistanut järjestely. Suomi sitoutui siinä puolustamaan omaa aluettaan ja torjumaan meidän omalla alueellamme Saksan tai sen liittolaisten meidän maamme kautta Neuvostoliittoon kohdistaman hyökkäyksen joko kokonaan omin voimin tai yhteistoiminnassa Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksen johdannossa Neuvostoliitto tunnusti Suomen pyrkimyksen pysytellä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Sopimus siis tunnusti sekä Suomen itsenäisyyden että sen puolueettomuuspolitiikan legitimiteetin.
Sopimuksen tulkinnoista väännettiin kättä koko kylmän sodan ajan sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisessä diplomaattisessa kanssakäymisessä että Suomen sisäpoliittisissa ja akateemisissa keskusteluissa. Ei ole väärin nähdä, että diplomaattisesti sopimus täytti kuitenkin tehtävänsä koko voimassaolonsa ajan. Niin tapahtui ensisijaisesti presidentti Kekkosen valppauden ja aktiivisuuden ansiosta.
Oleellisin kiistelty asia kylmän sodan vuosina oli – ja on edelleen sen ajan historian erilaisissa tulkinnoissa – oliko Suomi aidosti puolueeton maa. Tähän kysymykseen liittyy mielestäni harmillisia väärinkäsityksiä. Oleellisin väärinkäsitys koskee kysymystä puolueettomuuden tunnustamisesta.
Kansainvälisessä politiikassa on olemassa formaaliset ja vakiintuneet menettelyt valtioiden itsenäisyyden tunnustamisesta. Puolueettomuuden tunnustamiselle ei ole, eikä voikaan olla, samanlaista formaalia menettelyä, sillä puolueettomuus aidossa ja alkuperäisessä merkityksessään viittaa puolueettomuuteen ainoastaan kolmansien valtioiden välisessä sodassa. Suomi siis harjoitti puolueettomuuspolitiikkaa voidakseen olla puolueeton tulevaisuudessa mahdollisesti käytävässä kolmansien valtioiden – konkreettisesti Neuvostoliiton ja Nato-maiden välisessä – mahdollisessa sodassa
Kun julkisuudessa on keskusteltu runsaasti Suomen puolueettomuuden tunnustamisesta, sillä ei ole koskaan tarkoitettu ”Saksan tai sen liittolaisten” taholta odotettua lupausta, että ne mahdollisessa Neuvostoliiton kanssa tulevaisuudessa käymässään sodassa eivät tulisi edes yrittämään hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan Suomen aluetta hyväksi käyttäen.
Suurin osa kylmän sodan aikaisesta keskustelusta Suomen puolueettomuudesta on ollut itse asiassa vain jonkinlaista identiteettipoliittista journalistista louskutusta ilman kovaa diplomaattista ja kansainvälis-oikeudellista sisältöä. Suomi pysytteli aidosti idän ja lännen suurvaltojen ristiriitojen (ja sellaisiksi tulkittujen) ulkopuolella, koska se kuului Suomen puolueettomuuspolitiikkaan. Poliittisesti tämä toteutui ennen kaikkea Suomen kannanotoissa (tai kantaa ottamattomuudessa!) joissakin YK:n äänestyksissä. Se ärsytti joskus osaa kotimaisesta yleisöstä ja osaa kansainvälistä lehdistöä, mutta se oli poliittista realismia.
Kylmän sodan aikana maailma oli jakautunut useimpien suomalaisten hyvin ymmärtämällä tavalla demokraattisten ihanteiden nimiin vannovaan länteen ja totalitaristisesti tai vähintäänkin autoritaarisesti hallittuun itään. Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmää ihannoinneet – tai sen maailmanhistorialliseen edistyksellisyyteen ja siksi historialliseen välttämättömyyden uskoneet – 1970-luvun taistolaiset olivat Suomessa suuren enemmistön mielestä kummajaisia. Useimmat suomalaiset olivat samalla lännen demokraattisuuden suhteen terveellisellä tavalla skeptisiä. Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmän he ymmärsivät kavahdettavaksi totalitarismiksi, mutta näkivät sen sosiaalisissa oloissa hyvääkin ja saattoivat toivoa lännen ja idän yhteiskuntajärjestelmien konvergenssiä.
Kylmän sodan päätyttyä, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja sen imperiumiin kuuluneet valtiot itsenäistyneet, monet edistykselliset ihmiset Suomessa toivoivat myös sotilasliitto Naton purkamista samoin kuin oli lopetettu Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Monet toivoivat demokratian nopeaa vakiintumista Venäjällä. Niinkään ei tapahtunut.
Kuinka viisasta oli Naton säilyttäminen, on kysymys jolla ei ole pelkästään akateemista mielenkiintoa. Itsenäistyneet Itä-Euroopan maat alkoivat välittömästi Neuvostoliiton otteesta vapauduttuaan osoittaa kiinnostusta sekä Europan unionia että Natoa kohtaan. Niiden kiinnostuksen Natoa kohtaan selittää kommunismin kaudelta elämään jäänyt pelko Venäjää kohtaan.
Euroopan unioni on omassa laajentumisessaan noudattanut periaatetta, että jokaisen jäseneksi pyrkivän maan on kehittämällä lainsäädäntöään, oikeusjärjestelmäänsä ja muuta hallintoaan osoitettava olevansa vakiintunut, demokraattisia periaatteita ja instituutioita kunnioittava oikeusvaltio. Unionin hyöty jäsenmaille ja niiden kansalaisille toteutuu lähinnä sisämarkkinoiden yrityksille tarjoaman laajan ja vakaan toimintaympäristön muodossa.
Euroopan unioni on siis taloudellisen yhteistoiminnan etuja jäsenmailleen tarjoava järjestö. Sosiaalipolitiikka, koulutus ja muu hyvinvointi-politiikka eivät ole kuuluneet lähtökohtaisesti unionin toimialaan, vaan jäsenmaiden sisäpolitiikkaan. EU:ssa on kuitenkin jo muutaman vuosikymmenen ajan keskusteltu unionin sosiaalisesta ulottuvuudesta, samoin esimerkiksi verotuksen suuremmasta koordinoinnista. Vilkasta keskustelua käydään nyt myös siitä hyödyttäisikö taloudellisen yhteisvastuun lisääminen vain joitakin jäsenmaita, vai hyötyisivätkö siitä kaikkia. Pankkiunioni edustaa jo nyt eräässä mielessä yhteisvastuun lisäämistä ja samalla rahoitusalaan oleellisesti liittyvän kriisialttiuden parempaa hallintaa kokonaisuuden ja vakauden eduksi.
Suomessa EU:n olemuksen asiallista ymmärtämistä on häirinnyt aprikointi siitä, mitkä olivat aikanaan pääasialliset syyt hakea unionin jäsenyyttä. Julkisessa keskustelussa elää se virheellinen käsitys, että tärkein syy oli turvallisuuspoliittinen. Tällöin unohdetaan se, että jo 1970-luvulla Suomi haki EEC:n eli Euroopan silloisen talousyhteisön ulkojäsenyyttä ja sitä kautta mahdollisuutta laajentaa suotuisalla tavalla suomalaisen yritystoiminnan toimintaympäristöä.
”Suomettumisen” vastapainona tätä prosessia on kuvattu myös ”lännettymiseksi”. Molemmat termit ovat äärimmäisen ongelmallisia. Suomen EEC-liitännäis-jäsenyydessä oli aikanaan kysymys taloudesta ja suomalaisten taloudellisesta hyvinvoinnista. Jos liittymisessä oli jokin turvallisuuspoliittinen ulottuvuus, se oli lähinnä identiteetti-poliittinen. Suomi oli demokratia ja markkinatalousmaa, joka halusi harjoittaa taloudellista toimintaa mahdollisimman esteettömästi ja laajemmilla markkinoilla. Kaupankäynnissä edut ovat aineellisia ja konkreettisia. Viiteryhmä-samaistumisen, siis identiteetin, takia joillekin ihmisille Suomen EEC-assosiaatiossa saattoi lisäksi olla kysymys myös turvallisuuden tunteesta.
Vaikka Neuvostoliitto oli lakannut olemasta silloin kun Suomi haki EU:n täysjäsenyyttä vuonna 1994, hakemisen motiivien silloin ilmenneessä erilaisuudessa voi nähdä aivan samoja uskomuksia ja asenteita kuin 1970-luvulla.
Voi olla, että myös joillakin Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden kannattajilla on ollut tarve korostaa EU:n turvallisuuspoliittista ulottuvuutta ikään kuin Nato-jäsenyyden ”korvikkeena”. Se ei ole täysin virheellistä, mutta se on kovin ongelmallista juuri tuon identiteettipoliittisen motiivin takia. Meillä ”rohkeus lännettyä” tai sen puute on hallinnut liikaa julkista keskustelua ja selväpäistä ajattelua.
Terve ja vaikuttava turvallisuuspolitiikka perustuu yhteisiin pelisääntöihin ja normeihin, joihin on sitouduttu kansainvälisesti. Tässä mielessä Suomen turvallisuuspolitiikan ytimessä on maamme YK-jäsenyys. Eurooppalaisittain kansainvälisen turvallisuusjärjestelmän rakentamisessa otettiin pitkä askel vuonna 1975 Helsingin Ety-kokouksessa, jonka päätösasiakirjassa osanottaja-valtiot sitoutuivat uudelleen YK:n peruskirjan normistoon ja vakuuttivat – mikä oli tärkeintä – kunnioittavansa kaikkien Euroopan valtioiden rajojen koskemattomuutta. Erittäin tärkeä ja vaikuttava asia myöhempää historiaa ajatellen oli Etyk:in ns. kolmas kori, jossa allekirjoittaja-valtiot sitoutuivat ihmisoikeuksien kunnioittamiseen.
Turvallisuuspoliittisesti keskeistä on ymmärtää, että YK:n peruskirjan mukaan sota ”politiikan jatkamisena toisin keinoin” on kiellettyä. Se koskee kaikkia jäsenvaltioita. Puolustautuminen hyökkäystä vastaan on sallittua, mutta samalla aggression kohteeksi joutuneen jäsenvaltion tulee välittömästi alistaa konfliktin sovittelu YK:n turvallisuusneuvostolle. Tämän takia turvallisuuspolitiikkaa on kahta eri lajia, on poliittista yhteisen turvallisuuden politiikkaa ja sen rinnalla sotilaallista turvallisuuspolitiikkaa.
Sotilaallisen turvallisuuspolitiikan legitimiteetti perustuu juuri oikeuteen puolustautua. Oikeuteen puolustautua kuuluu myös oikeus liittoutua sotilaallisesti puolustautumista varten. Jo kylmän sodan aikana oli monen vuosikymmenen ajan selvää, että moderneilla ydinaseilla käytävä uusi maailmansota merkitsisi koko ihmiskunnan tuhoa. Tolkuttomassa varustelukilpailussa oli syntynyt ns. MAD-tilanne (eli Mutually Assured Destruction). Sotilaallisen turvallisuuspolitiikan perusteluksi eli ratioksi vakiintui pelote. Toisin sanoen uskottiin, että vastapuoli pidättäytyy ”politiikan jatkamisesta toisin keinoin”, koska se merkitsi myös sen omaa tuhoa. Vaikka ”kylmän sodan” käsite liittyy oikeastaan vain Neuvostoliiton olemassa olon aikaan, nykyinen tilanne on sotilaallisen turvallisuuspolitiikan osalta alkanut muistuttaa huolestuttavasti niitä aikoja.
Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomio oleelliseen eroon. Neuvostoliiton ekspansiivinen ulkopolitiikka, eli pyrkimys laajentaa omaa vaikutusaluetta joko kauppapoliittisin keinoin rauhanomaisesti, tai sotilaallisen avunannon keinoin erilaisissa paikallisissa sisällissodissa, perustui maan hallinnon ideologiseen missioon laajentaa kommunismin valtapiiriä. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen tämä on muuttunut. Nyt Venäjä on vain entisen supervallan, Neuvostoliiton, perillinen ilman sen universaalia ideologista missiota.
Jos verrataan nykyisen Venäjän kykyä sopeutua entisen supervalta-asemansa menetykseen esimeriksi Ruotsin, Hollannin, Espanjan, Itävallan, Portugalin tai Ison Britannian vastaaviin historiallisiin menetyksiin, niin sillä on asiassa selvästi paljon suurempia henkisiä vaikeuksia. Kovin lohdullista ei Venäjän kannalta ole myöskään panna merkille, että nyt myös Yhdysvallat on samantapaisissa vaikeuksissa. Mutta maailma muuttuu. Ainoa järkevä toimintalinja kaikille maille on sitoutua noudattamaan entistä tiiviimmin YK:n peruskirjaa ja sopeutua sen määrittämään turvallisuuspoliittiseen maailmanjärjestykseen.
Venäjän toimet Ukrainassa vuonna 2014 eivät perustuneet ideologiseen missioon, vaan suurvalta- tai supervalta-identiteettiin, joka tukeutui nyt samalla vahvasti myös nationalistisella tavalla ymmärrettyyn slaavilaiseen ja venäläiseen identiteettiin. Kun Venäjän propagandassa nyt aika ajoin väitetään Kievin hallituksen joutuneen nationalististen fasistien käsiin ja annetaan ymmärtää, että Venäjä kaikilla toimillaan itse asiassa puolustaakin demokratiaa, kyse on hybridi-sodankäynnistä.
Suomessa ei kylmän sodan vuosina asetettu vakavasti kyseenalaiseksi maamme harjoittamaa sotilaallisen liittoutumattomuuden linjaa. Välittömästi kylmän sodan päätyttyä ja Neuvostoliiton lakattua olemasta jotkut ajattelivat ja sanovat sen ääneenkin, että Suomelle oli avautunut mahdollisuuksien ikkuna liittyä Natoon. Nämä silloiset keskustelut ovat jättäneet Natoon liittymiselle noin 20 prosentin suuruisen kannattajajoukon. Enemmistö kansasta on ollut melko pysyvästi sillä kannalla, että Suomelle ns. Nato-optio riittää, eikä meidän pidä kiirehtiä Nato-jäsenyyden hakemisessa.
On syytä korostaa, että Nato-optiolla ”elämöinti” ei ole viisasta. Sen sijaan viisasta on korostaa Ruotsin perinteistä ja sekä Ruotsin että Suomen yhdessä yli kuusi vuosikymmentä harjoittamaa sotilaallista liittoutumattomuutta ja puolueettomuuspolitiikkaa. Se on merkinnyt koko Pohjois-Euroopalle rauhanomaista vakautta. Kummallekin maalle, sekä Suomelle että Ruotsille, on näiden vuosikymmenien aikana kertynyt valtava määrä kansainvälistä maine-pääomaa ja osaamista yhteistä turvallisuutta edistävän turvallisuuspolitiikan edustajina.
Yhteisen turvallisuuden ylläpitäminen YK:n peruskirjan määrittämän kansainvälisen turvallisuusjärjestyksen mukaisesti edellyttää, että jäsenmaat voivat tarvittaessa tarjota myös sotilaallisia resursseja ja kyvykkyyksiä rauhanturva- ja kriisinhallintatehtäviin. Tällainen toiminta rinnastuu kansallisvaltioiden sisäiseen poliisivoiman käyttöön tilanteissa, joissa on rikottu lakeja ja on kysymys tekijöiden saattamisesta lailliseen edesvastuuseen.
On syytä korostaa myös sitä, että paikallisissa konflikteissa kriisinhallinta ja rauhan palauttaminen ovat aina ensisijaisesti poliittisia ja siviilikriisinhallintaan kuuluvia tehtäviä. Sotilaallisen voiman käytön on tällaisissa operaatioissa oltava aina erittäin harkittua ja varovaista ja vain suojattava laajempaa siviililuonteista tehtävää.
Tällä hetkellä tuskin kenelläkään on antaa täsmällistä vastausta siihen, miten Euroopan sydämessä akuutti kriisi Ukrainassa olisi ratkaistava. Kriisin ratkaisemisen ja tilanteen vakauttamisen filosofia voi kuitenkin käsitykseni mukaan perustua vain siihen ajatukseen, että ukrainalaisilla itsellään on käsissään ratkaisun avaimet. Kriisiä ei voida, eikä sitä saisi edes yrittää, ratkaista ukrainalaisten päiden yli. Ukrainalaiset tulevat epäilemättä tarvitsemaan paljon kansainvälistä apua ja solidaarisuutta. Terve kansainvälinen järjestys perustuu kuitenkin jokaisen valtion itsenäisyyteen ja sen suvereniteetin kunnioittamiseen. Samalla kaikkien valtioiden ehdottomaan sitoutumiseen noudattaa kansainvälistä oikeutta.
Juuri nyt voidaan toki kysyä, voidaanko sisällissotaa käyvä maa oikeasti vastuuttaa ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Kun Suomessa pohdiskellaan tätä kysymystä, kannattaa muistella oman maamme historiaa. Suomessa kansalaissodan arvet olivat vereslihalla pitkään, mutta yhteiskunnan toimintakyky ja kyky rakentaa yhdessä demokraattista yhteiskuntaa alkoi palata sittenkin melko lyhyen historiallisen ajan jälkeen.
Suomessa ei missään nimessä tulisi tehdä Ukrainan tilanteen johdosta hätäisiä ja virheellisiä turvallisuuspoliittisia johtopäätöksiä ja kasvattaa Nato-jäsenyyden kannatusta. Parasta, mitä me voimme tarjota Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi ja maan jälleenrakentamiseksi ovat Ruotsin ja oman maamme kokemukset turvallisuuspolitiikasta sekä maidemme tarjoama esimerkki.
Olen edellä todenneet, että turvallisuuspolitiikkaa on kahta lajia: on yhteisen turvallisuuden politiikkaa ja sotilaallista turvallisuuspolitiikkaa. On syytä vielä täsmentää, että kumpaakin on kahta lajia.
Yhteisen turvallisuuden politiikan kaksi elementtiä ovat YK:n määrittämän kansainvälisen järjestyksen aktiivinen tukeminen ja kansallinen hyvien naapuruussuhteiden ylläpitämisen ja edistämisen politiikka. Suomen tapauksessa pitäisi olla selvää, että meidän tulee myös tulevaisuudessa harjoittaa aktiivisesti kumpaakin näistä yhteisen turvallisuuspolitiikan lajeista.
Sotilaallisen turvallisuuden kaksi elementtiä ovat aseellisen puolustuskyvyn ylläpitäminen ja sotilaallinen liittoutuminen.
Kansallinen tilanteemme Neuvostoliiton romahduksen jälkeen on mahdollistanut meille valinnan seuraavien kahden reaalisesti mahdollisen järjestelyn välillä: 1) Yhteisen turvallisuuden turvallisuuspolitiikka plus kansallisen puolustusvalmiuden ylläpitäminen, ja 2) Yhteisen turvallisuuden turvallisuuspolitiikka plus sotilaallinen Nato-liittoutuminen.
Näistä kahdesta vaihtoehdosta ensimmäinen on se, jota maamme on harjoittanut menestyksellisesti toisen maailmansodan jälkeen. Ehdoton suositukseni on, että pysymme sillä linjalla.
Vaihtoehdon kaksi houkuttavuus perustuisi vahvempaan pelotteeseen. Sen ehdottomasti suurin ongelma on kuitenkin siinä, että se romahduttaisi paljon maamme uskottavuudesta yhteisen turvallisuuden edistäjänä.
Siihen sisältyy myös se mitä ilmeisin asia, että jos eurooppalainen sota syttyisi Venäjän ja Nato-maiden välillä, Suomi olisi automaattisesti Venäjälle vihamielinen naapuri ja siksi tärkeä sotilas-strateginen kohde.
Ukrainan kriisin puhkeamisen jälkeen Suomessa on puhuttu paljon Itämeren alueen sotilaallisen tilanteen kiristymisestä. Venäjän toiminta Ukrainassa, jonka se selittää omalle väestölleen ja “lännelle” puolustautumiseksi Naton aggressiota vastaan, on luonnollisesti edellyttänyt myös voiman näyttämisen lisäämistä Venäjän muillakin raja-alueilla, Itämeren alue mukaan lukien. Olisi suuri virhe tulkita tämä näytösluontoinen voimannäyttö todelliseksi sodan vaaraksi Itämeren alueella ja Suomen rajoilla.
Kaiken kansainvälisen diplomatian on Ukrainan kriisin ratkaisemisessa syytä lähteä siitä sinänsä ehkä vaikeasta, mutta silti viisaasta olettamuksesta, että Venäjä ensinnäkin tarvitsee Ukrainan kriisin ratkaisua ja haluaa sellaisen ratkaisun, jonka se voi omalta kannaltaan selittää perustuneen kansainvälisen oikeuden kunnioittamiseen. Tämä voi kuulostaa ympyrän neliöimiseltä, mutta Venäjä on tosiasia, jonka kanssa maailman on tultava toimeen.
Lopuksi vielä muutama sana Vasemmistoliiton politiikasta tässä asiassa. Vasemmistoliiton edeltäjä-puolue oli Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, SKDL. Sen syntyhistorian läpikäyminen veisi tässä liikaa tilaa. Oleellista on ymmärtää, että sen syntyi itse asiassa 1930-luvun sosiaalidemokraattisen liikkeen jakautumisesta kahtia.
Oikein tai väärin, suuri osa sosiaalidemokraatteja oli sodan aikana ja välittömästi sen jälkeen pettyneitä SDP:n toimintaan ja halusi aktiivisesti rakentaa hyvät naapuruussuhteet vain hetki aikaisemmin vihollisena olleeseen Neuvostoliittoon. Tämä oli syy, jonka vuoksi SKDL synty ja tämä oli se piirre SKDL:n politiikassa, joka kantoi keskeisesti puoluetta ja sen kannatusta läpi kylmän sodan vuosien ja aina SKDL:n lakkauttamiseen ja Vasemmistoliiton perustamiseen asti vuonna 1990. Kansandemokraatit olivat työväenliikkeen paasikiviläisiä. He olivat toki kovin tyytyväisiä siitä, että SDP tuli myöhemmin, viimeistään 1970-luvulla, samoille linjoille.
Tästä poikkeava tapa ymmärtää SKDL:n luonne oli se, että SKDL oli vain SKP:n peitejärjestö ja siinä mielessä Neuvostoliiton bulvaani. Tämä on tulkinta, joka ei ollut koskaan tosi ja joutui tosiasioiden valossa häpeään viimeistään vuonna 1966.
Vasemmistoliiton kannalta Venäjä on toki jotakin aivan muuta kuin Neuvostoliitto oli SKDL:lle. Paasikiven ajatus siitä, mikä on viisauden alku, ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään.