Moderneissa yhteiskunnissa talouspuhe pulppuaa kaikkialla ja maailmaa selitetään pääsääntöisesti talouden käsittein ja kategorioin. Ottaen huomioon sen, että talouspuhetta kuulee kaikkialla, on hämmästyttävää, miten historiatonta talouskeskustelu yleensä on. Historiallinen evidenssi ei esimerkiksi tue väitteitä veronalennusten ”dynaamisista vaikutuksista”, mutta siitä huolimatta tällaiset löysät heitot elävät sitkeästi julkisessa keskustelussa.
Historiallista perspektiiviä suomalaiseen talouskeskusteluun tuo historiantutkija Antti Kujala, joka tarkastelee kirjassaan Voudintileistä veroparatiiseihin maailmanhistoriaa verotuksen näkökulmasta.
Kujala lähtee liikkeelle historian suurista kaarista. Erilaiset historialliset ja maantieteelliset ehdot ovat vaikuttaneet paljon siihen, miten verotus on järjestetty eri sivilisaatioissa. Aasian aroilla sekä Kiinan ja Intian valtavilla maanviljelyalueilla oli mahdollista hallita ja verottaa valtavia maa-alueita, joten näillä alueilla valtionmuodostusprosessi suosi suurten imperiumien syntyä.
Euroopassa rikkonainen maantiede vaikutti valtionmuodostukseen siten, että Rooman imperiumin romahdettua valtiolliseksi perusyksiköksi vakiintui pienehkö valtio. Resurssien niukkuus pakotti eurooppalaiset hallitsijat neuvottelemaan eliittiensä kanssa verotukseen ja lainsäädäntöön liittyvistä asioista.
Tehokas verotus ja valtionvelka suurvalta-aseman avaimina
Uudella ajalla Länsi-Euroopan dynaamisin talouskehitys tapahtui ulkomaankaupalla rikastuneissa Englannissa ja Hollannissa. Molemmat maat verottivat väestöään huomattavasti kireämmin ja kattavammin kuin kilpailijavaltionsa. Britanniassa verotulot kolminkertaistuivat 1672–1715, Hollannissa ne kaksinkertaistuivat, mutta mannermaan voimakkaimmassa valtiossa Ranskassa ne pysyivät ennallaan.
Vuoden 1688 Mainion vallankumouksen kylkiäisenä Englanti ajautui pitkään ja valtavasti resursseja nielleeseen konfliktiin Ranskaa vastaan, joka oli resursseiltaan moninkertaisesti Englantia rikkaampi.
Englanti vastasi massiiviseen haasteeseen muovaamalla itsestään vahvan fiskaalis-sotilaallisen valtion. Eräs keskeisimmistä uudistuksista oli valtionvelan kansallistaminen. Aiemmin valtionvelka oli ollut käytännössä oikukkaiden monarkkien henkilökohtaista velkaa, josta epäluotettavina velallisina tunnetut kuninkaat maksoivat suuria korkomenoja.
Mainion vallankumouksen jälkeen parlamentti takasi valtionvelan. Se vakuutti, että valtio maksaa velkansa korvamerkitsemällä tulevia verotuloja velanhoitoon. Englanti tehosti ja laajensi verotustaan niin voimakkaasti, että se riitti vakuuttamaan lainoittajat valtion kyvystä ja halusta maksaa velkansa. Näin valtionvelan korkoa saatiin painettua huomattavasti alemmas. Matalammat korkomenot mahdollistivat aiempaa suurempien velkamäärien lainaamisen.
Tärkeä uudistus oli myös valtionvelkakirjojen tekeminen jälkimarkkinakelpoisiksi. Valtion lainoittajat saattoivat halutessaan myydä velkakirjansa halukkaille ostajille, mikä lisäsi valtionvelan houkuttelevuutta sijoituskohteena. Valtionvelan markkinat antoivat alkusysäyksen muidenkin arvopaperien markkinoille. Valtionvelan markkinat loivat siis pörssin.
Pitkäkestoisten sotien rahoittaminen pakotti sekä Ranskan että Englannin nostamaan valtavia velkamääriä. Englannin parlamenttivetoinen ja tehokkaasti verottava järjestelmä sai kuitenkin lainaa paljon paremmin ehdoin kuin monarkistinen Ranska, jossa aateli oli vapautettu veroista.
Englanti pystyi 1600-luvun lopulta vuoden 1815 Waterloon voitokkaaseen taisteluun saakka valjastamaan taisteluihin yhtä suuria armeijoita ja laivastoja kuin Ranska, jolla oli neljä kertaa suurempi väestö.
Tehokas ja kattava verotus sekä pelottomuus kantaa valtavaa valtionvelkaa – suurimmillaan jopa 220 prosenttia suhteessa BKT:seen – mahdollistivat sen, että Englannista tuli maailman johtava suurvalta Ranskan sijaan. Kireä verotus ja valtionvelka, nykyisen talouskeskustelun kaksi pääperkelettä, olivat avaimet brittien maailmanherruuteen.
Progressiivisesta regressiiviseen veromalliin
1900-luvun maailmansodat olivat niin valtavia ponnistuksia, että sotivien valtioiden oli pakko turvautua progressiiviseen verotukseen. Sotien jälkeen länsimaissa rakennettiin hyvinvointivaltioita ja verotus oli monissa maissa huomattavan progressiivista.
Hyvinvointivaltioiden kiihkeimmän rakentamisen aikakausi 1970-luvun puoliväliin saakka oli ennen näkemättömän talouskasvun aikaa. Talous ja sosiaaliset oikeudet kasvoivat käsi kädessä.
Kuitenkin 1970-luvun talouskriisin jälkeen käsitys hyvinvointivaltiosta talouskasvun jarruna on hallinnut länsimaista yhteiskuntapolitiikkaa. Viime vuosikymmenien aikana verotuksen iso kuva on kääntynyt päälaelleen: verotuksesta on tullut regressiivistä, eli tietyn rajan jälkeen tulojen kasvu johtaa veroprosentin pienenemiseen.
Kujalan detaljeja vilisevästä kirjasta löytyy mielenkiintoisia tilastotietoja. G.W. Bushin presidenttikauden verouudistukset johtivat siihen, että USA:n tulonsaajien rikkaimman 0,01 prosentin toteutunut veroprosentti oli 17 – siis pienempi kuin keskimääräisen tulonsaajan.
Myös Donald Trump oli presidenttinä superrikkaiden asialla. Hänen junttaamiensa veronalennusten rahallisesta hyödystä yli 75 prosenttia meni rikkaimmalle prosentille. Trump itse maksoi liittovaltion tuloveroa 750 dollaria vuonna 2016.
Yhteiskunnan ylläpidon taakka näyttää siirtyvän lähes täysin jo entuudestaan kuormitetun keskiluokan harteille, eikä se tiedä hyvää yhteiskuntarauhalle.
Kaikista rikkaimpia suosiva veropolitiikka ja veroparatiisien käyttö on rikkonut yhteiskuntasopimuksen perustan, eli vastavuoroisuuden. Kaikista rikkaimmilla ei tunnu enää olevan mitään velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan.
Yhteiskunnan ylläpidon taakka näyttää siirtyvän lähes täysin jo entuudestaan kuormitetun keskiluokan harteille, eikä se tiedä hyvää yhteiskuntarauhalle.
Antti Kujala: Voudintileistä veroparatiiseihin. Verotuksen historia. Atena 2021.