Antti Yrjönen

Turkistarhauksen osalta tilanne on Suomessa edelleen auki. Kun hallitusta muodostettiin, jätettiin turkistarhauksesta päättäminen hallitusneuvotteluiden ulkopuolelle. Neuvottelut eläinten asemaan liittyvistä kysymyksistä olivat tarpeeksi vaikeat ilman turkistarhaustakin. Muun muassa Maaseudun Tulevaisuus otsikoi neuvotteluiden ollessa käynnissä kuinka ”puoluejohtajat riitelivät tuntikausia uudesta eläinsuojelulaista” ja kuinka ”eläinten oikeuksista tuli hallitusneuvotteluiden kipukohta”.

Hallitusneuvotteluiden jälkeen tilanne on muuttunut oleellisesti. Korona on tuonut zoonoosin, eli eläimistä ihmiseen välittyvän tartuntataudin, ihmisten tietoisuuteen ja politiikan keskiöön. Korona-aikana ihmisten suhtautuminen turkistarhaukseen on muuttunut yhä kielteisemmäksi. Myös poliittinen tilanne on muuttunut hallituksen muodostamisen jälkeen. SDP:n otettua kielteisen kannan turkistarhaukseen puoluekokouksessaan 2020 nyt kolme viidestä eli enemmistö hallituspuolueista on tarhauskiellon kannalla. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut. Miksi ei?

Kysymys on entistä hämmästyttävämpi, kun katsoo turkistuotannon alasajoa Euroopassa. Monissa Euroopan maissa turkistarhaus on viime aikoina kielletty tai estetty lainsäädännön keinoin. Suurista tuottajamaista Hollanti ja Norja ovat lopettaneet turkistarhauksen. Puolassa kielto etenee, ja sen on tarkoitus tulla voimaan 2023. Tanskassa tarhaus on kielletty väliaikaisesti vuoden 2022 loppuun. Jopa naapurimme Viro kielsi tarhauksen viime vuonna.

Suomi on Euroopan ainoa suuri turkistuottajamaa, joka ei ole tehnyt mitään rajoituksia tuotantoon edes koronan takia. Eduskuntakin on vaatinut parannuksia jo vuosia sitten.

Onko turkiseläinten nahkojen vienti Kiinaan enää hyväksyttävä syy ylläpitää turkistuotantoa Suomessa? Ei ole.

Kirjoittaja on vasemmistoliiton kansanedustaja ja ympäristövaliokunnan jäsen.