Romaani ilmestyi ranskaksi jo 2008, mutta se on suomennettu vasta viime vuonna. Se palkittiin ilmestymisvuonnaan Ranskassa lukuisilla palkinnoilla, muun muassa Marguerite Duras -palkinnolla, Ranskan kielen palkinnolla ja Francois Mauriac -palkinnolla.
Ernaux’n romaani alkaa hajanaisista lapsuuden muistikuvista, pienistä tietoisuuden välähdyksistä. Henkilökohtaisten muistojen ohella kertoja turvautuu valokuviin, ajan ilmiöihin ja tapahtumiin. Tästä kaikesta rakentuu yhtenäinen romaani, jossa historialliset tapahtumat ja henkilökohtainen elämä kietoutuvat yhdeksi kokemusmaailmaksi, jossa lukijalle tarjoutuu kertojan kanssa yhteinen näköala.
Lapsuuden muistot ovat hajanaisia fragmentteja, jotka liittyvät löyhästi yhteen. Vaikka kyse on yhden ihmisen kokemuksista, ovat kasvun vaiheet ihmisille yhteisiä. Kirja rakentuu muistikuvista, joita yhdistellään aikakauden erityispiirteisiin, ilmauksiin, ajan puheeseen. Sotien jälkeen myös kieli on muuttunut muutoksen rinnalla, osa sanoista ja ilmauksista on jäänyt käytöstä ja uusia on syntynyt niiden sijaan.
”Hän haluaisi tarinansa langalla kursia kokoon kaikki lukuiset erilliset, ristiriitaiset kuvat itsestään, toisen maailmansodan aikaisesta syntymästään tähän päivään saakka. Hänen elämänsä on erityinen mutta se sulautuu osaksi oman sukupolvensa liikehdintää. – – – Faktat katosivat ennen kun ehtivät asettua osaksi tarinaa.”
Ernaux kuljettaa rinnan historian ja yksilön elämän murroskohtia. Sotien jälkeen yhteiskunta ja ihmisten elämäntyylit ovat muuttuneet. Nuori opiskelija odotti kesää ja koko elämäänsä. Keski-iässä huomaa elämän olevan vauhdilla lähestymässä loppusuoraa. Romaanin lopussa kertoja on 66-vuotias eikä enää haaveile tulevaisuuden loputtomasta virrasta vaan onnellisina hetkinä on vain läsnä. Unen ja valveen rajamailla onnellisina hetkinään hän kokee olevansa useammassa päällekkäisessä elämänsä hetkessä – sängyssä lapsena äitinsä vieressä, opiskelijaboxissa, nuorukaisen sylissä. Hän nimeää tämän palimpsestikokemukseksi, päällekkäisiksi elämän käsikirjoituksiksi.
Empatia syrjäytyneitä kohtaan häipyi
”Uudessa yksinäisyydessään hän kokee ajatuksia ja tuntemuksia, jotka parisuhde-elämä pyyhkii pois, ja niinpä hän keksii kirjoittaa ’eräästä naiskohtalosta’, jotakin sellaista kuin Maupassantin Elämän tarina. Siinä aistisi elämänkulun hänen kauttaan ja ulkopuolellaan, se olisi ’totaaliromaani’, jonka lopussa luovuttaisiin kaikista ihmisistä ja tavaroista: vanhemmista, aviomiehestä, omilleen muuttavista lapsista, myydyistä huonekaluista. Hän pelkää eksyvänsä todellisuuden moniin säkeisiin. Miten hän voisi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattivat hänet tähän päivään.”
Pariisin pommi-iskut tavarataloissa ja metroasemilla 1980-luvun lopussa ja syyskuun 11. päivän isku 2001 vahvistivat ihmisten jakoa ’meihin’ ja ’muihin’. Lähiöiden maahanmuuttajataustaisista nuorukaisista tuli potentiaalinen uhka, empatia syrjäytyneitä kohtaan häipyi, sen tilalle tuli yksilökeskeisyys ja kuluttaminen. ”Tunteettomuus lisääntyi”, tiivistää Ernaux henkisen ilmapiirin muutoksen 1990-luvun pommi-iskujen, maahanmuuton, eriarvoistumisen ja aidsin pelon aikaa.
Romaania lukee tämän päivän aikaikkunan läpi, johon heijastuvat pandemian vaikutukset. Asettuvatko ne jatkumoon ilman suurempia nyrjähdyksiä? Ernaux’n tiiviit lauseet ja tiukkeneva ote lukijan tarkkaavaisuudesta pakottavat katsomaan omaa elämäänsä romaanin tavoin pikakelauksella. Ernaux on kirjoittanut poikkeuksellisen vaikuttavan romaanin, jonka jokainen lause on punnittu ja kokonaisuuden kannalta välttämätön.
Annie Ernaux : Vuodet (suomentanut Lotta Toivanen), Gummerus 2021