”Tämä ei ole romaani enkä minä ole kirjailija. Haluan vain laittaa paperille lyhyen kuvauksen elämästäni, ihmisistä, joiden kanssa olen tehnyt työtä ja kokenut elämäni vaikeimmat vuodet, sekä ennen kaikkea kertoa ystävistäni”. (Allan Sihvola, 1996)
Arkea uudella mantereella
Vaikka Sihvola ehti asua suurimman osan pitkästä elämästään Neuvostoliitossa, reilut 60 vuotta, hän muistelee pikkutarkasti ja kiehtovasti myös Amerikassa viettämäänsä lapsuutta ja nuoruutta. Hänhän syntyi amerikansuomalaiseen perheeseen, pian vanhempien muutettua Suomesta Kanadan kautta Ohion osavaltioon.
Juuri Amerikan vaihe on poikkeuksellinen, sillä aika harva sosialistiseen utopiaan uskonut ja Neuvostoliittoon maailmanpulaa pakoon 1930-luvun alussa matkannut kertoo yksityiskohtaisesti arjen elämästä 1920-30-lukujen vaihteen Yhdysvalloissa. Allan Sihvola on poikkeus kuvatessaan niin työntekoa, jatkuvia muuttoja, suomalaisvoittoisen asuinyhteisön arjen harrastuksia kuin juhlimistakin rapakon takana. Perheen poliittinen osallistuminen ay- ja puoluetoimintaan jää tekstissä vähemmälle, olihan Allan-poika vielä lapsi ymmärtämään niitä ideologisia valintoja, mitä vanhemmat tekivät muuttopäätöksen ympärillä. Amerikan emigranttihistoriasta kuitenkin tiedetään, miten valtava yhteiskunnallinen merkitys vasemmistolaisella työväenliikkeellä, siirtolaisilla ja esimerkiksi Amerikan kommunistisella puolueella oli noina vuosikymmeninä.
Isä, Anton Sihvola oli ehtinyt avioitua Suomessa, saada Amanda-vaimonsa kanssa jo kaksi varhaislapsuudessa sairauksiin kuollutta tytärtä – ja käydä perusteellisella “työtiedustelumatkalla” Amerikassa ennen I maailmansotaa. Paluu sieltä Suomeen sattui rankkaan aikaan, sillä työt Kouvolan veturivarikolla loppuivat lyhyeen. Anton sai potkut osallistuttuaan punakaartin toimintaan 1918. Tämä oli lopullinen sysäys lähteä etsimään elantoa ensin Amerikasta, sitten Neuvostoliitosta. Seuraukset olivat kohtalokkaat, mutta tulevaisuuden ennustaminen oli taatusti yhtä vaikeaa sata vuotta sitten kuin nykyäänkin.
Stalinin taivaan alle kertoo alkujaksossa 50 sivun verran Allan Sihvolan varhaislapsuudesta ja nuoruudesta eri puolilla Amerikkaa, ennen matkaa Neuvosto-Karjalaan. Arjen ongelmat ja ihmissuhteet, jatkuvat muutot, sekalaiset työt ja vähitellen tapahtuva vaurastuminenkin tulevat hyvin kuvatuiksi. Perhe pärjäsi ennen lama-aikaa lopulta oikein hyvin, sillä pian hankittiin jopa oma auto, mikä oli 1920-luvun Suomessa tavaton harvinaisuus työväenluokkaiselle väestönosalle. Myös Allanin kiinnostus musiikkiin on oma tarinansa läpi muistelmakirjan, olihan hän osittain koko vaihtelevan työuransa ajan myös lahjakas trumpetisti, joka hallitsi muutkin soittimet. Jazz-muusikon alku-ura katkesi USA:ssa kuitenkin jo 1933 kun perhe lähti, viimeisillä sirpin ja vasaran koristamilla laivoilla sosialismin ihmemaahan.
Toiviomatkalla neuvostojen maassa
Amerikansuomalaisten ”toiviomatka” 1930-luvun alun maailmanpulaa pakoon tallentuu nuoren pojan muistiin tarkasti – myös ankarat pettymykset, kun neuvostojen maa ei vastaakaan propagandatodellisuutta. Voi olettaa, että tuo vaihe oli Allanille osin seikkailurikas eikä välttämättä alussa niinkään traumaattinen kuin monelle aikuiselle. Sitäpaitsi musiikkiharrastus, soittaminen orkestereissa ja juhlissa toivat mainetta ja taskurahaa, joten hauskanpitoakin Petroskoin klubeilla ja tanssipaikoilla piisasi, vaikka arkea ankeissa elinoloissa, metsätöissä ja kurjissa asunnoissa elettiinkin. Neuvosto-Karjalassa Allan menestyi soittajana ja jazz-muusikkona eri kokoonpanoissa jo 1930-luvulla ja varsinkin II maailmansodan jälkeen.
Tuo sivuammatti saattoi pelastaa sittemmin myös hänen henkensä sodan aikana – siis internointileireillä kun suomalaisten siviilien vangitsemiset ja massakuljetukset esimerkiksi Tseljabinskin alueelle alkoivat. Jo 1930-luvun lopulla, Stalinin terroriaallon harjalla 1937-38 oli teloitettu ja viety tuhansia suomalaisia vankileireille, mutta ns. Suuren isänmaallisen sodan alettua 1941, myös suomalaissiviilit internoitiin “vaarallisina vakoilijoina” pois rajan läheisyydestä.
Tässä joukossa oli nuori muusikko Allan Sihvolakin, joka selvisi kenties juuri soittotaitonsa ansiosta elävien kirjoissa, keskimääräistä kevyemmällä pakkotyöllä, paremmalla muonalla ja hoidollakin. Usein kulttuurihenkilöt, muusikot, kirjailijat ja taiteilijat ja taitavat käsityöläiset pelastuivat juuri siksi, että saivat paremman kohtelun: heitä tarvittiin jatkuvassa propagandatyössä leireilläkin, juhlistamaan ja “kasvattamaan” onnettomia Gulagin uhreja. Toisaalta, internointileireillä ei ollut aivan sellainen kuri kuin monilla varsinaisilla Gulag-leireillä eli Siperian vankileirien saaristossa, missä työnteko oli äärimmäisen rankkaa.
Musiikki ja myös kielitaito (suomi-englanti-venäjä) toivat lisäansioita myös sodan jälkeen, Allan Sihvolan monipuolisella työuralla. Elintason huipentuma Venäjän Karjalassa, jos niin voi sanoa, oli Petroskoin liepeille noussut omakotitalo, jossa perhe vietti yli kolme vuosikymmentä. Voi sanoa, että elämä oli neuvostoarjen mittapuulla miltei keskiluokkaista, vaikka puute monista kulutustavaroista oli valtava ja elintarvikkeiden jonotus jatkuvaa.
Matkat Suomeen 1960-luvun lopulta avasivat silmiä uudelleen – ja pistivät miettimään ja vertailemaan kahden maan todellisuutta ja elintasoa. Matkakuvauksissa ja joissakin muissa muistelmien yksityiskohdissa on hieman häiritsevää toistoa ja turhaa “päiväkirjamaisuutta”, mutta pääosin teksti etenee hyvinkin sujuvasti. Aiheet ja yksityiskohdat pitävät kyllä uteliaan lukijan mielenkiinnon yllä.
Sihvolan perheen paluumuutto Suomeen tapahtui vuonna 1996. Laaja sukulais- ja ystäväpiiri oli taatusti keskeinen syy siihen, että perhe myös viihtyi Suomessa ja koki suhteellisen vähän 1990-luvun “inkeriläisen” paluumuuton aiheuttamia ennakkoluuloja ja ongelmia. Lämmin vastaanottovanhempien kotimaassa ja monet unohdetut sukulaiset ja ystävät tulevat tutuiksi jo 1960-80-lukujen matkamuisteluissa ja valokuvissakin. Monet venäläistyneet paluumuuttajathan sukulaisineen joutuivat 1990-luvulla kokemaan vielä kerran rankkoja aikoja uudessa, monelle toki vanhassa kotimaassaan.
Allan Sihvola ja muistelmat
Olisi ollut mielenkiintoista jos Sihvola olisi liittänyt muistelmiinsa vielä paluumuuton byrokratian, sopeutumisen suomalaiseen elämänmenoon. Se saattoi tosin sujua tottuneelta kiertolaiselta ja maailmankansalaiselta keskimääräistä helpommin.
Stalinin taivaan alle -muistelmien taustavaikuttajat ovat toimittaneet asiantuntevasti ja taidolla ”Elämäni polkuja”-päiväkirjamerkinnät julkaisukuntoon. Tuosta työstä kiitos kuuluu monelle taholle, esimerkiksi Allan Sihvolan oikolukijoina toimineille Heidi-vaimolle ja Isabella-tyttärelle. He ovat antaneet julkaisijan käyttöön myös mainion valokuva-aineiston, mikä sinänsä on hienosti henkilöhistoriaa valaiseva. OK-kirjat / tietokirjailijat Olavi Koivukangas sekä Ossi Kamppinen ovat puolestaan tehneet oivallista työtä muistelmien lopullisen toimittamisen suhteen.
Enemmän Allan Sihvolan rankasta vankileiriajasta ja muusikkourasta sekä parista muusikkotoverista kertoo myös vähemmälle huomiolle jäänyt Jouko Aaltosen ansiokas dokumenttielokuva Hengenpelastaja (2005).
Sihvola, Allan. Stalinin taivaan alle. OK-kirja 2021, 248 s.