Emma Grönqvist

Kiuruvetisen Heidi Jaatisen viides romaani peilaa menneisyyden ja nykyisyyden ilmiöitä toisiinsa.

Suvanto on itsenäinen jatko-osa Kiuruveden maisemiin sijoittuvalle Koski-talonpoikaisromaanille. Kronologisesti etenevät tapahtumat alkavat kesästä 1918 ja jatkuvat aina 1920-luvun loppupuolelle, vahvasti historiallisiin tapahtumiin linkittyen.

Pohjois-Savoa ei ole totuttu näkemään sisällissodan osalta erityisen keskeisenä alueena, mutta sieltäkin lähdettiin muun muassa Viipuria valtaamaan. Suvannossa sisällissodan raja elää isäntä- ja palvelusväen välillä. Se ei ole jähmeä ja mustavalkoinen, vaan ristiriitainen ja liikkuva.

Kirjan henkilöillä on tosielämän historiallisia esikuvia kirjailijan kotiseudulla Kiuruvedellä, kuten aikanaan Suomen lihavimpana miehenäkin tunnettu Ananias Jauhiainen. Paikkakunnalla Jauhiainen tunnettiin myös siitä, että hän tilasi kaikkien puolueiden lehtiä ja luki niitä ääneen kyläläisille.

Asenne punaisiin on ollut hyvin holhoava.

Jaatinen kertoo saavansa kirjoistaan paljon palautetta. Monet ovat huojentuneita, että vihdoin asioista puhutaan, edes kaunokirjallisuudessa.

– Soitetaan tai laitetaan viestiä, joskus on tullut vanhanaikaisia kirjeitäkin. Se on hirveän surullista, miten monet kertovat kuulleensa aikoinaan koulua käydessään aikuisilta ihmisiltäkin pilkkaa ja huutelua. Että oli ollut jokaisessa päivässä kestämistä. Joskus olivat opettajatkin haukkuneet punikiksi tai miksi milloinkin.

ILMOITUS

– Asenne punaisiin on ollut hyvin holhoava. Toisaalta voittajien puoli yritti omaatuntoaan rauhoittaakseen hakea selityksiä ja lähti sitten mustamaalaamaan toisia, ihmisistä ajateltiin hyvin stereotyyppisesti.

”Olin vaistonnut,
että jotain tässä on”

Jaatiselle selvisi kirjoittamisen myötä uutta omastakin sukutaustasta. Toisella puolen sukua oli ollut suojeluskuntalaisia ja toisella puolen kommunisteja. Selvisi myös, että veli kyllä oli kuullut näitä tarinoita miesten kanssa saunassa. Myös Jaatisen toinen isovanhempipari oli rintaman eri puolilta.

– Äärioikeistolaisessa perheessä kasvanut ukkini meni sosiaalidemokraattisesta perheestä olevan mummoni kanssa yhteen, luulen että varsin tyrskyisästi. Rakkauden huumassa on menty, mutta myöhemmin sota on aiheuttanut kaikenlaista kinaa arjen pyörityksessä ja jälkipolville.

– Olin kyllä vaistonnut jo lapsena, että jotain tässä on. Asuin lapsena paljon mummon ja ukin luona, sillä siihen aikaan isovanhemmathan lapsia kasvattivat. Molemmat kyllä tutustuttivat minua sukuunsa, tunsin kuuluvani molempiin juonteisiin.

Jaatinen nauttii arkistojen tutkimisesta ja Suvantoa varten hän luki muun muassa vanhoja digitoituja sanomalehtiä kuten Salmetarta – ja myös suojeluskunnan arkistoja.

– Vielä vuonna 1925 käskettiin kaikki asevelvolliset jakaa kahteen ryhmään, ryhmään 1 se joka kuuluu suojeluskuntaan tai on syntynyt sellaiseen perheeseen tai toiminut aatteen hyväksi, numerolla 2 jos on syntynyt kommunistiseen perheeseen tai toimii yhdistyksessä. Voin hyvin kuvitella, että isosetäni on ollut siellä tekemässä tällaista työtä.

Yksinkertaistavuus tukkii kirjoittamisen verisuonia.

– Haluan tässä kirjasarjassa näyttää, miten käy, jos näin jakaannutaan. Nykyisin on nähtävissä polarisaatiota, ei näillä samoilla akseleilla, mutta voimakasta. Varmasti näitä rajoja on useampia. On liberalismi ja konservatismi, maahanmuuttokeskustelu ja nyt pandemian aikana uusia jakolinjoja, joihin liittyy paljonkin lukutaito ja luetunymmärtäminen. Yksinkertaistavuus tukkii kirjoittamisen verisuonia.

Jaatisella on takanaan pitkä ura paitsi lypsykarjatilan emäntänä, myös opettajana. Sen kautta hän sanoo olevansa huolissaan myös tiedonhankkimisen ja lukutaidon tulevaisuudesta.

– Se on pelottava juonne, johon en halua, että joutuisimme. Jakaudumme tälläkin hetkellä myös syrjäytyneisiin ja menestyneisiin. On surullista opettajan näkökulmasta, jos lapsi jää siihen nurkkaan, mikä hänelle on maalattu.

Jaatinen oli itse sukuhaaransa ensimmäinen ylioppilas. Romaanissa Hanna-hahmo on Kiuruveden toinen naisylioppilas.

– Eli joku on ollut siellä jo silloin, joka on tukenut koulutusta. Minulle ajatus kouluttautua tuli ehkä ukilta. Ukkihan minut opetti lukemaankin, leikattiin Avusta ja Seurasta kirjaimia ja järjesteltiin niitä. Aistin, että se olisi ukille merkittävä asia, että kävisin sen koulupolun, jota hänen lapsensa eivät käyneet.

Uskonnon ja politiikan
epäpyhä liitto

1920-luvun Kiuruvesi oli vahva körttipitäjä. Nykyisin verrattain liberaali herännäisyys yhdistyi tuolloin voimakkaasti nationalismiin ja oikeistolaisuuteen. Liikkeen johtohahmoja kuului muun muassa AKS:aan, ja Kiuruveden nuori pastori Elias Simojoki oli yksi kiivaimpia IKL:läisiä.

Kirjassa hurmahenkisyydelle löydetään aatteen paloa voimakkaampia inhimillisiä syitä.

– Simojoella oli sex appealia. Hän harrasti uimista ja kun Suvannossa naiset ovat vielä kuulleet, että miehestä on alastonpatsas Tampereella, niin he tuppautuvat pesemään mattoja uimapaikalle.

– Onhan näitä ollut näitä humanteripappeja. Naiset menivät hameet kurassa kirkkoon, kirkkotie oli muralla kun kaikki halusivat päästä katsomaan. Wilhelmi Malmivaarastakin kerrottiin, että kylästä kylään sen perässä mentiin. On varmasti ollut verrattavissa johonkin rockfestivaaleihin se tunnelma, mikä siellä on ollut.

– Olen rikkonut, tosin hyvin hienovaraisesti, sellaisia asioita kuin voiko nainen tehdä aloitteen, vaikka olisi raskaanakin, entä jos ihailun kohde on pappi, entä jos tytärpuoli on ihastunut siihen samaan… Varsinkin tuossa kuviossa, jossa uskonto on hyvin vahvasti rajannut elämää, tällaisia asetelmia on ollut kiinnostavaa pohtia.

Yksi Suvannon teemoista on uusperhe-elämä. On virheellinen käsitys, että ”ennen vanhaan” perhe olisi aina ollut ydinperhe. Kuolleen vaimon tilalle saatettiin ottaa uusi tämän sisaren perheestä kuten Suvannossa – eikä nuoren ihmisen kuolema ollut vuosisata sitten kovin tavatonta, kun naiset kuolivat verrattain yleisesti jo synnytyksiin.

Kirjoittaminen on
lapsuuden leikin jatkoa

Jaatinen kuvailee kirjoittamistaan leikin jatkoksi. Kirjallisiksi esikuvikseen hän mainitsee muun muassa Isaac Bashevis Singerin, Joyce Carol Oatesin, Orhan Pamukin, Selja Ahavan ja Monica Fagerholmin.

– Luen tietysti ja saan paljon vaikutteita muusta taiteesta, mutta paljon myös liikun luonnossa ja ammennan sieltä.

Muista taiteista tärkeitä ovat tanssi, kuvataide ja teatteri. Onpa Jaatinen perustanut Kiuruvedelle teatteriryhmänkin. Kirjallisuuspiireistä Jaatinen kokee olevansa Kiuruvedellä kuitenkin melko eristyksissä, niin hyvässä kuin pahassakin.

– Kirjallisessa mielessä olen pussinperällä. Olen jo tottunut siihen, etten puhu kirjoittamisesta oikein kenenkään kanssa. Hyvä puoli on se, ettei tule tarvetta miellyttää, kun en edes tiedä, mikä on muotia.