Suomalaisia dekkareita ilmestyi tänä vuonna 106. Määrä ilmenee Suomen dekkariseuran tiedotteesta, jossa julkistettiin kuusi ehdokasta Vuoden johtolanka -palkinnon saajaksi.
Dekkaribuumi siis vain paisuu. Kun itse olin raadissa valitsemassa voittajaa vuosina 2015 ja 2016, luimme kumpanakin noin 80 suomalaista dekkaria – koko vuoden tarjonnan.
Myös laatu on noussut huimasti muutamassa vuodessa. Vuoden 2015 parhaaksi dekkariksi ehdolla oli oikeastaan ainoana Pauliina Suden Takaikkuna. Keskinkertaisuus ja keskeneräisyys kuvaavat parhaiten viime vuonna ilmestyneitä kotimaisia dekkareita, arvioin ensimmäisen vuoden urakan päätteeksi.
Vuoden 2016 johtolangan sai Mikko Porvali suutari Erik Mätön muilutuksesta vuonna 1930 kertovasta rikosromaanistaan Veri ei vaikene. Silloin kolmihenkinen raatimme joutui äänestämään päätöksestä eli laatua oli vähän enemmän kuin edellisenä vuotena. Silti kokonaisarvio kuului, että Suomi on Pohjolan dekkarikääpiö nukkavieruilla teoksillaan.
Nyt kaikki on toisin. Olen lukenut tänä vuonna 33 kotimaista dekkaria, enkä enää haluaisi olla päättämässä palkinnoista, sillä taso on kova. Ei ole Suomi enää dekkarikääpiö, vaan Pohjolan kiinnostavin dekkarimaa.
Vientipääkin on saatu auki. Vuoden 2016 parhaasta esikoisesta palkitsemamme Max Seeck on päässyt New York Timesin bestseller-listoille ja Antti Tuomaisen Jäniskertoimesta tehdään Hollywood-elokuvaa. Suomalaisia dekkareita käännetään nyt monille kielille ja arvostelut ovat mairittelevia.
Oman kuuden dekkarin varjolistan laatiminen on vaikea tehtävä, sillä jollain lailla ”vuoden parhaita” löytyisi helposti kymmenenkin. Leveästä kärjestä kertoo sekin, että omalla listallani on vain yksi sama teos kuin johtolanka-raadilla.
Tässä ovat omat ehdokkaani.
Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Ruumis Tampereen Pyhäjärvessä vie komisariokaksikko Berglundin ja Ruokokosken 1970-luvun terroristijärjestö Punaisen armeijakunnan viimeisten salaisuuksien jäljille. Historiaa, politiikkaa ja nautittavaa kerrontaa.
”Vihinen tuntuu dekkarissaan pääsevän hyvin kiinni terroristien sisäiseen maailmaan. Kuvitteellisen Helga Conradina esiintyneen Alina Herzogin eli Punaisen prinsessan kautta hän miettii, millä terroristit oikeuttivat itselleen sivullisten tappamisen ja tunsivatko he katumusta yön pimeinä hetkinä”, kirjoitin teoksesta maaliskuussa.
Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)
Omalla listallani on melkein pelkästään esikoisdekkareita. Sellainen oli Punainen prinsessa ja niin on myös hienojen henkilöhahmojen ja osuvan mediakritiikin sisältävä Uhanalaiset, jossa sarjamurhaaja vaanii haavoittuvaisia yhteiskunnan marginaalissa eläviä ihmisiä.
”Uhanalaiset on todella hallittu kokonaisuus. Hyvä rikosjuoni ja henkilöt ovat tasapainossa. Tommi Laiholla on sanottavaa ja taito kirjoittaa elävästi rauhallisia, painavia lauseita. Dekkariavaus, joka saa huutamaan, että lisää tätä”, arvioin helmikuussa.
Ari Wahlsten: Ikiuni (CrimeTime)
”Ikiunessa on menneiden vuosikymmenten fiktiivisen Los Angelesin henkeä Helsinkiin siirrettynä, mutta tarina uusnatseista ja poliittisesta salaliitosta on tätä päivää. Ei mikään helppo yhdistelmä, mutta toimii komeasti”, kuului arvio helmikuussa.
Ari Wahlstenin Kit Karisma -dekkarit edustavat Suomessa harvinaiseksi käynyttä yksityisetsivägenreä perinnetietoisesti, mutta eivät perinteeseen juuttuneina. Päähenkilö on hieno hahmo, dialogi lakonista ja näppärää.
Niko Rantsi: Kuka viereesi jää (Tammi)
KRP:n rikosylikonstaapeli debytoi vakuuttavasti jo viime vuonna. Kuka viereesi jää jatkaa sen tarinaa, mutta uudella kulmalla.
”Niko Rantsin tapauksessa on selvää, että poliisiromaanin realismi on kaikilta osin korkealla tasolla, puhutaan sitten henkilöistä tai itse tutkinnasta. Rantsin vahvuus on niiden tasapaino tarinassa.Kumpikaan ei syö toista, eikä kumpaakaan ole liikaa.”
Vaativaa rikostutkintaa, ja poliisi sen ja yksityiselämän ristipaineissa vakuuttavasti kuvattuna.
Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)
Veret seisauttava huumekuvaus Lapista kahden maan rajalta ja jälleen erinomaisen kokonaisia henkilöhahmoja työn ja yksityiselämän puristuksessa.
”Anu Ojalan teksti on poikkeuksellisen voimakasta ja kylmäävää. Hän näyttää tuntevan maailman, josta kirjoittaa. Huumeriippuvuus ja ahneus ovat yhdistelmä, jossa kaikki vanhat ystävyydet ja lojaalisuudet saavat väistyä. Kuvaamansa poliisit hän heittää kohti vertaansa vailla olevaa painajaista, ja tekee sen uskottavasti ja hyvin. Jääsilkkitie on poliisiromaaninakin täyttä rautaa”, arvioin heinäkuussa.
Joonas Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)
Vielä yksi loistelias esikoinen. Huumekaupasta kertoo myös Tottelemattomat, mutta se ei ole poliisiromaani. Tavalliset jäbät heittäytyvät bisnekseen ison ja helpon rahan toivossa ja onnistuvat. Mutta se on vasta alkua. Keskitalo näyttää järjestäytyneen rikollisuuden armottomuuden ja helposti tulleen menestyksen todellisen hinnan.
”Huumekaupan ilmiöistä kymmenkunta vuotta sitten kertova jännäri ylittää taidokkuudellaan käsityskyvyn. Keskitalo välttää kaiken tavanomaisuuden, kerronta on tiukkaa ja vetävää, henkilöt moniulotteisia, dialogi syöksee tulta, yllätykset seuraavat toisiaan”, oli marraskuussa ilmestyneen arvion hehkutusta.
Listan ulkopuolelle jäi loistavia dekkareita, joista jokainen voisi olla jonain toisena vuonna ”vuoden paras”. Max Seeckin Kauna, Elina Backmanin Kun jäljet katoavat ja Arttu Tuomisen Vaiettu jäivät nyt pois listalta kirvelevin mielin.
Viralliset ehdokkaat
Vuoden paras dekkari julkistetaan helmikuussa. Johtolanka-raadin ehdolle asettamat ovat nämä kuusi raadin perusteluineen.
Taina Haahti: Bulvaani (Docendo / CrimeTime)
Taina Haahti on kirjoittanut vahvan rikosromaanin globaalista jätebisneksestä. Työlleen omistautuva tutkija pääsee Suomesta Hongkongiin ja kehitysmaihin ulottuvan hämärän jäteliiketoiminnan jäljille. Bulvaani on koskettava ja ajankohtainen kirja häikäilemättömästä kansainvälisestä talousrikollisuudesta, jossa etsitään uusia reittejä ja mahdollisuuksia.
Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)
Milka Hakkaraisen esikoisdekkari on osin tragikoominenkin tarina suomalaisyhteisöstä Ruotsissa ja yhteisön vaalimista arvoista. Tekijä availee kirpeästi kipeistä asioista vaikenemisen kulttuuria. Päähenkilö toimittaja Rosa intoutuu penkomaan vanhoja ja uusia salaisuuksia ja hakee tuekseen vastahakoisen Janin, molemmat ovat virkistävän tuoreita hahmoja dekkarikirjallisuudessa.
Tuomas Niskakangas: Roihu (Otava)
Dystopia vuoden 2028 Suomesta, jossa poliittinen tilanne on niin jännittynyt, että rajun sisäisen väkivallan uhka on erittäin lähellä. Niskakankaan esikoiskirja on asiantunteva ja mukaansatempaava. Myös kirjan henkilöt ovat inhimillisiä ja kiinnostavia. Intensiivinen ja hengästyttävä tarina pitää jännitteensä alusta loppuun.
Niko Rantsi: Kuka viereesi jää (Tammi)
Vankka poliisiromaani rikostutkijoiden sinnikkäästä työstä, mutta myös heidän arkielämänsä huolista ja perheongelmista. Kuka viereesi jää inhimillistää poliisin arkea ja uurastusta, silti kirjan ei tarvitse tinkiä toiminnallisesta rikosjuonestaan. Työläät epäiltyjen kuulustelutilanteet saavat kirjassa vaikuttavan kuvauksen.
Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene (Siltala)
Suomalaista cozy crimea edustava esikoisromaani, jossa on oivaa miljöö- ja ympäristökuvausta. Kirjassa ovat tekniset faktat kohdallaan ruumiinavauksia myöten ja tarinan ansioita lisäävät uskottavat ja sympaattiset henkilöt. Kirjassa on hyvällä tavalla ”vanhanaikaisen dekkarin” vetovoimaa.
Matti Remes: Norjalainen tyttöystävä (Tammi)
Useita rikosromaaneja kirjoittanut Matti Remes tavoittaa hyvin pienen kaupungin tunnelmaa. Hiukan boheemi ja hyväsydäminen Ruben Waara on mainio tarinan päähenkilö monimutkaisine ihmissuhteineen. Kirjan kiinnostavaa antia ovat myös välähdykset Hangon sodanaikaisesta menneisyydestä.
Vuoden johtolanka -palkinnon myöntävä Suomen dekkariseura on dekkariharrastajien ja -kirjailijoiden yhteinen yhdistys.