Suomea pidetään hyvinvointivaltiona, mutta miksi meillä sitten on köyhyyttä ja asunnottomuutta? Miksi yhä useammat ihmiset ja perheet joutuvat turvautumaan ruoka-apuun? Koronapandemia ei sitä selitä, joskin sen aikana avuntarvitsijat ovat lisääntyneet. Hyvinvointivaltiossamme on siis jotakin mätää.
Olen kakarasta lähtien tottunut, jos en suoranaiseen köyhyyteen, niin niukkuuteen kuitenkin. Tiedän mitä aiemmin pennin, nykyisin sentin venyttäminen on. En ole siis kultalusikka suussa syntynyt onnenkantamoinen, ja nykyisenkin tulotason mukaan olen köyhä, tai kauniimmin sanottuna köyhyysrajan alapuolella elävä ihminen.
Mutta elämä opettaa: se opettaa tulemaan toimeen vähällä, ilman ulkomaanmatkoja, velka-Volvoja, huviloita ja muuta luksusta. Elämä opettaa olemaan nöyrä ja tyytymään siihen, mitä on. On katto, joka toistaiseksi vielä pitää veden. Katon alla on vanha mökki, jossa tosin vetää kaikista ikkunoista, mutta kyllä siinä aikaihminen pärjää, kun latoo naapurin halkopinosta yöllä kannettuja halkoja kahteen uuniin ja keittää jokapäiväisen kaurapuuronsa puuhellalla. Sekin antaa lämpöä ja säästää sähkölaskussa. On ympärillä metsiä, (ainakin toistaiseksi), joista saa marjoja sekä sieniä.
On lampia, jotka antavat kalaa kaurapuuron syönnin lomaan. Olisi metsissä riistaakin, mutta kun ei ole metsästysoikeutta, eikä minusta ole salametsästäjäksi, niin aika vähissä se lihapuoli on köyhyysrajan alapuolella elävän lautaselta. Minkä nyt eläkkeen maksupäivänä hieman törsään ostamalla purkin sikanautaa ja syön sitä näkkileivän päällä onnesta ykisten ja kolesteroliarvoja kohottava rasva suupielistä valuen. Tällä hekuman hetkellä sitä sitten pärjääkin seuraavaan eläkkeeseen asti.
Elämä opettaa myös etsimään virikkeitä, kun varallisuus ei riitä aiemmin mainittuun ulkomaanmatkailuun. Minulle on elämys istua kesäisenä aamuna ongella. Elämys on kuunnella sateen ropinaa aitan kattoon. Elämys on kävellä koiran kanssa sysipimeässä ja hiljaisessa talviaamussa, jota vain tähdet hieman valaisevat.
Elämys on naljailla parempiosaisille, jotka ovat hermoromahduksen partaalla, kun eivät koronarajoitusten vuoksi ole päässeet kiihdyttämään ilmaston lämpiämistä lentämällä kaukomaihin passuuttamaan itseään kolmansien maitten köyhyysrajan alapuolella elävillä, joilla se jokapäiväinen leipä on ehkä vielä tiukemmassa kuin meillä.
Musiikin kuuntelukin on halpaa huvia ja antaa monenlaisia elämyksiä. Yksi lempikappaleeni onkin Vexi Salmen ja Esa Pakarisen yhteistyönä syntyneeltä Pakarock 1:ltä löytyvä ”Köyhä mä oon”.
Veli-Matti Hyttinen
Polvijärvi