Moussa Ahmadin mukaan valtion kotouttamisohjelman toteuttaminen ei toimi käytännössä. Asiakkaita ei kuunnella.

Suomessa puhutaan työperäisestä maahanmuutosta, mutta asenteet ulkomaalaistaustaisiin ovat ennakkoluuloiset. Palestiinalais-syyrialainen Moussa Ahmad tuli Suomeen vuonna 2009.

– Huomasin tuolloin, kuten monet muutkin maahanmuuttajat, että pääseminen suomalaisille työmarkkinoille on hankalaa. Opinto-ohjaaja ohjeisti minut aloittamaan nollasta ja opiskelemaan lähihoitajaksi, vaikka minulla oli maisterintodistus Ranskasta ja kansainvälistä työkokemusta useista tehtävistä, kuten YK:n alaisen UNIDOn kansallisena asiantuntijana, Ahmad kertoo Vaasan yliopiston tiedotteessa.

Ahmad hyväksyttiin sittemmin jatko-opintoihin Vaasan yliopistoon tekemään väitöstutkimusta. Väitöskirja vuosien 2016–2019 valtion kotouttamisohjelmasta pakolaisten näkökulmasta tarkastetaan perjantaina 3. joulukuuta.

Moussa Ahmad on samanaikaisesti työskennellyt työvoimahallinnossa maahanmuuttajien kotouttamisen parissa. Nykyään hän toimii nuorille suunnatun neuvontapalvelu Ohjaamon omavalmentajana.

Ahmadin tutkimuksen mukaan kotouttamisohjelman ongelma ei ole toimenpiteissä, vaan sen erilaisissa ensisijaisissa tavoitteissa pakolaisten ja hallituksen välillä sekä toteutuksessa.

ILMOITUS

Vuosina 2015–2016 Suomeen tulleiden turvahakijoiden määrä kasvoi nopeasti, ja Suomi vastaanotti noin 35 000 hakemusta. Sipilän hallitus toi pöytään uuden kotouttamisohjelman vuosille 2016–2019. Eduskunnan tarkastusvaliokunta arvioi kuitenkin myöhemmin, että se ei ollut toimiva.

Palvelujen käyttäjiä ei kuunnella

Moussa Ahmadin tuotantotalouden väitöstutkimuksen mukaan asiakkaan, eli pakolaisen, näkökulman huomioiminen voisi auttaa uusien toimien ja uuden politiikan suunnittelussa. Vaikka pakolaiset ovat palveluiden pääasiallisia käyttäjiä, heillä ei ole paljonkaan sanan sijaa kotouttamiseen liittyvässä päätöksenteossa, eikä heidän palautteensa pääse päätöksentekijän pöydälle.

– Enemmistö tutkimukseen osallistuneista pakolaisista oli samaa mieltä valtion kotouttamisohjelman toimenpiteistä. Ongelma ei ole olekaan itse ohjelmassa, vaan sen erilaisissa ensisijaisissa tavoitteissa pakolaisten ja hallituksen välillä, sekä valtion kotouttamistoimenpiteiden toteuttamisessa, Ahmad kertoo.

Ongelmat liittyvät kansalaisvaatimuksiin ja perheenyhdistämiseen. Niihin liittyvä politiikka on vaikuttanut kielteisesti kotoutumiseen ja valtion kotouttamisohjelman onnistumiseen muuttamalla pakolaisten elämänpolun Suomessa pitkäksi ja kalliiksi.

Liian kovat kielivaatimukset

Ahmadin mukaan kielivaatimusten suhteen tulisi ottaa käyttöön Hollannin malli, jossa kansalaisuuden saaminen ei tyssää epäonnistumiseen kielitestissä, vaan tarjolla on vaihtoehtoisia ratkaisuja. Kansalaisuutta voisi Suomessakin hakea myös silloin, kun on opiskellut suomea 600 tuntia ja yrittänyt neljä kertaa päästä testistä läpi, hän ehdottaa.

Suomessa myös rangaistaan ahkerasti opiskelevia pakolaisia leikkaamalla tukea.

Oli myös harvinaista ohjata ulkomaalaisia korkeiden työllisyystulosten työvoimapalveluihin. Ahmadin omat kokemukset ovat haastateltujen pakolaisten mukaan arkipäivää vielä nykyäänkin.

Kultainen tunti ratkaisee

Moussa Ahmad tekee väitöksessään käytännön ehdotuksia parempaan kotouttamiseen.

Yksi niistä on kultaisen tunnin strategian käyttöönotto kotouttamisessa. Käsite on peräisin kriisitilanteista ja sairaanhoidosta. Ensimmäiset 60 minuuttia ratkaisevat, miten tilannetta voidaan hoitaa.

Kotouttamisessa kultainen tunti tarkoittaisi nopeampaa reagointia. Esimerkiksi palveluiden jaksottamisen sijaan niitä voisi tarjota samanaikaisesti, kielikoulutusta aamulla ja työkokeilua iltapäivällä.

Yhden luukun ohjauskeskus, niin sanottu Koto-talo tai Kotouttamisen talo, tarkoittaisi Moussan mukaan kunnan maahanmuuttajapalveluiden ja TE-toimiston palveluiden yhdistämistä. Tämä olisi kotoutujille melkein sama kuin Ohjaamo nuorille. Neuvonnan saisi yhdestä paikasta.