Adrien Vautier

Talebanin paluu valtaan 20 sotavuoden jälkeen on ollut katastrofi monille naisille, jotka kieltäytyvät elämästä uuden naisvihamielisen hallinnon alla. Riskeistä huolimatta feministiaktivistit uskaltavat haastaa fundamentalisteja maan kaduilla.

Farida haaveili työskentelystä sairaalassa, joten hän ryhtyi sairaanhoitajaksi. Sitten hän haaveili urasta liikenaisena, joten hän palasi opiskelemaan taloustiedettä yksityiseen yliopistoon Kabulissa vuonna 2019. Tänään Farida ei enää haaveile. Toivo elää – toistaiseksi, mutta hänen eilen kuvittelemansa tulevaisuus tuntuu yhä enemmän saavuttamattomalta.

Sen jälkeen, kun Talebanin konflikti Yhdysvaltoja vastaan päättyi viime elokuussa, ääriliike aloitti uuden sodan – tällä kertaa joka toista afganistanilaista vastaan.

– Joku taleban tuli luennollemme ja sanoi, ettei naisten ole tarpeellista lukea taloustiedettä, lakia tai tekniikkaa. Tunsin vereni kiehuvan, sanoo 26-vuotias Farida, joka ei pysty pidättelemään vienoa hymyä.

Tällä hetkellä naisten koulutus ei ole varsinaisesti kielletty, mutta toistuva uhkailu saa Faridan pelkäämään pahinta.

Hänen yliopistonsa on jo joutunut pakon edessä asentamaan suuren mustan verhon luokkahuoneeseen erottamaan mies- ja naisopiskelijat toisistaan. Talebanille se ei kuitenkaan riittänyt, vaan se määräsi täyden sukupuolierottelun eri lukujärjestyksineen. Nyt jäljellä on enää kolme naisopiskelijaa, sillä neljäs ei enää uskalla osallistua opintoihin.

ILMOITUS
Adrien Vautier

Farida pohtii, taipuuko yliopisto talebanien edessä ja lopettaa opetuksen naisille.

Farida on polvillaan kaksionsa olohuoneessa. Hänen perheensä muutti sinne Kabulin valtauksen jälkeen.

Hän asuu asunnossa vanhemman siskonsa ja lankonsa kanssa. Hänen sisarentyttärensä Razia, joka on lähes hänen ikätoverinsa, joutui lähtemään maasta. Hän pelkäsi olevansa Talebanin tähtäimessä, koska oli työskennellyt presidentinpalatsissa.

Afgaaniaktivistien ja -feministien joukkopako Talebanin valtaannousun jälkeen on eristänyt yhä enemmän niitä, jotka Faridan tavoin ovat päättäneet jäädä ja kamppailla oikeuksiensa puolesta. Hänen sitoumuksensa sai alkunsa uuden hallinnon ensimmäisinä tunteina, aikana, jolloin hän ei vielä tiennyt, olisiko edes mahdollista osoittaa mieltä kadulla menettämättä henkeään.

Historiallinen protesti

Tiistai, 17. elokuuta, kahdeksalta aamulla.

He olivat päätöksensä tehneet. Farida, hänen sisarentyttärensä Razia (joka ei ollut vielä paennut) ja heidän ystävänsä Taiba halasivat rakkaitaan ”kuin viimeistä kertaa” ja hyppäsivät taksin kyytiin. He sopivat pysähtyvänsä matkan varrella ostamaan paperia ja tusseja, koska heidän piti askarrella kylttejä.

– Mitä aiotte tehdä, kysyi taksikuski, jota epäilytti jo valmiiksi kolme nuorta naista matkalla yksin Kabulissa tasavallan kaatumisen jälkimainingeissa.

– Aiomme järjestää mielenosoituksen näyttääksemme Talebanille, että naiset ovat osa tätä yhteiskuntaa, naiset vastasivat yhteen ääneen.

Auto pysähtyi siihen.

– Olen pahoillani, kuski sanoi ääni väristen.

– En voi kuljettaa teitä.

Islamistien valtaannousu kahta vuorokautta aikaisemmin oli syössyt Afganistanin pääkaupungin kauhun valtaan.

Siirryttyään toiseen taksiin kolme toverusta lähtivät uudelleen matkaan ottaakseen kyytiin vielä kaksi ystäväänsä: kaksoset Sudaban ja Zarifan, jotka he olivat tavanneet uima-altaalla vuotta aikaisemmin. Nämä viisi aktivistia olivat nyt aseistautuneita kylteillä, joissa luki englanniksi, paštuksi ja dariksi: ”Tässä ovat afgaaninaiset”.

He olivat kaikki 24–26-vuotiaita ja johtamassa todennäköisesti ensimmäistä mielenosoitusta Talebania vastaan liikkeen salamannopean voiton ja valtaannousun jälkeen.

Kun he saapuivat Zanbaqin kiertoliittymälle presidentinpalatsin sisäänkäynnin luona, heidän sydämensä pamppailivat niiden mustien kaapujen alla, joita heidän oli nyt pakko käyttää.

– Odota meitä täällä. Jos mitään tapahtuu, tulemme takaisin ja suojaudumme autoon, he pyysivät kuljettajalta.

Kuljettaja sivuutti pyynnön ja ajoi kiireen vilkkaa pois. Oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.

”Älkää vaientako ääniämme”

Sudaba, Zarifa, Taiba, Farida ja Razia tarrasivat kiinni kyltteihinsä ja kulkivat kohti kiertoliittymän keskelle pystytettyä muistomerkkiä. Heidän läsnäolonsa houkutteli nopeasti paikalle joukon sivustakatsojia. Kahden kadun risteystä vartioivat Talebanit olivat ällikällä lyötyjä. He eivät tuntuneet tietävän, miten reagoida, ja antoivat naisten protestoida. Varsinkin, kun muutamat ohikulkijat alkoivat kuvata tilannetta videolle.

Taiba piti puheen.

– Missä on Afganistanin naisten paikka uudessa hallinnossa? Älkää vaientako ääniämme. Naiset ovat 50 prosenttia yhteiskunnasta. Afgaaninaiset ovat olemassa. Pyydän, älkää vaientako ääniämme, nuori nainen vetosi.

– Islamilaisten sääntöjen ja Allahin mukaan poliittinen osallistuminen, elämä, opinnot ja työ ovat naisten etuoikeuksia, hän muistutti talebaneille, jotka pyrkivät määräämään maahan ultraradikaalin tulkinnan šaria-laista.

Lähtiessään kahta tuntia myöhemmin he olivat tehneet historiaa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun afgaaninaiset olivat julkisesti ilmaisseet vastustavansa uutta hallintoa.

– Ajattelimme, että se olisi vaarallista, mutta meidän piti näyttää tietä. Meidän oli särjettävä pelko, sanoo 24-vuotias Sudaba.

– Emme ole samoja afgaaninaisia kuin 20 vuotta sitten. Nyt olemme koulutettuja ja voimakkaita. Talebanin pitäisi kammota meitä, eikä toisinpäin.

Sudaba on kotoisin Panjširin laaksosta, ikonisen vastarintajohtaja Ahmad Šah Massoudin kotiseudulta. Massoud johti vastarintaa ensimmäistä Taleban-hallintoa vastaan vuosina 1996–2001.

– Kännyköidemme ja sosiaalisen median ansiosta meillä on työkalut järjestäytyä ja levittää kamppailuamme. Ne ovat aivan yhtä tehokkaita kuin aseet, Sudoba painottaa.

– Tavoitteenamme oli rohkaista muita naisia vastarintaan, ja se toimi. Saimme paljon viestejä, toteaa 26-vuotias Taiba, joka tulee läntisestä Farahin maakunnasta.

”Minä olin kohteena”

Videoita ja kuvia tästä ensimmäisestä mielenosoituksesta alkoi kiertää laajalti mediassa ja verkossa. WhatsApp-ryhmäkeskusteluja syntyi moninkertainen määrä keräten yhteen tusinoittain afgaaninaisia valmiina johtamaan vastarintaliikettä. Ilmassa on kiireen tuntua: jokaisena uutena päivänä heidän oikeutensa tuntuvat sulavan pois kuin lumi auringossa.

– Olemme yhtä lahjakkaita kuin naiset kaikkialla muualla maailmassa, mutta talebanit luulevat tämän maan kuuluvan miehille, suree Sudaba, joka on ollut työtön siitä lähtien, kun hänet työllistänyt intialainen yritys sulki ovensa kapinallisten vallattua kaupungin.

Kun nuori naisviisikko päätti palata kaduille viikkoa myöhemmin, heidän mukanaan tuli tusinoittain muita afgaaninaisia. Tällä kertaa Taleban ei kuitenkaan epäröinyt murskata mielenosoitusta väkivallalla. 20-vuotiaalla Khaledalla on yhä turvonneet kasvot, ja hänen nenällään on side.

– Minä erityisesti olin kohteena, sanoo taloustieteestä valmistunut Khaleda.

Hänkin on ollut työtön Ašraf Ghanin hallituksen syrjäyttämisestä lähtien. Sen jälkeen, kun hän näki elokuun 17. päivän mielenosoituksen, hän päätti epäröimättä liittyä protestiliikkeeseen syyskuun neljäntenä.

– Seisoin yksin ja annoin haastattelua toimittajalle. Muut tytöt oli jo pakotettu hajaantumaan. Eräs taleban lähestyi minua ja löi minua kasvoihin kiväärinperällä, ja nenäni murtui. Eräs kauppias piilotti minut kauppaansa, kunnes talebanit lähtivät, hän muistelee istuen olohuoneensa matolla.

Tarrat Disney-prinsessoista koristavat hänen makuuhuoneensa ovea, ja hyllyllä on kipulääkkeitä kirjapinon vieressä.

Uuden aktivistisukupolven aatteen palo huolestuttaa vanhempaa polvea, jolla ei ole harhakuvitelmia uudelleensyntyneen Taleban-hallinnon luonteesta.

”Jos he tekevät sen uudestaan, toivon, että tuhannet meistä liittyvät heidän joukkoihinsa kaduilla.”

– Sorto on yhä äärimmäisempää, joten olen huolissani näiden pienten mielenosoitusten puolesta. Se on liian vaarallista, vaikka tiedänkin, että niihin on sydämestä kumpuava tarve, sanoo kuuluisa naisasianainen Mahbouba Seraj.

– Jos he tekevät sen uudestaan, toivon, että tuhannet meistä liittyvät heidän joukkoihinsa kaduilla, jotta voisimme suojella näitä nuoria naisia.

”Aiomme taistella!”

Kabul vaikuttaa olevan kaaoksen partaalla. Varoituslaukaukset kaikuvat taivaalla ja hajaannuttavat Pakistanin suurlähetystön edustalle kerääntyneiden mielenosoittajien joukkoa. Mikään ei kuitenkaan voinut estää paikalle kerääntyneitä noin sataa naista protestoimasta Talebania vastaan. Heidän mielenosoituksensa kohdistuu myös Pakistanin hallitusta vastaan, sillä Islamabadia syytetään islamistisen liikkeen tukemisesta. Aseistautuneet miehet yrittävät hajaannuttaa joukon, mutta mielenosoittajat pysyvät lujina ja huutavat vielä lujempaa.

– Haluamme vapautta, vapautta, vapautta! Haluamme rauhaa. Haluamme vapaan maan. Haluamme Pakistanin tiedustelupalvelun ulos tästä maasta. Lähtekää, lähtekää! huutaa 25-vuotias hammaslääkäri.

– Emme pelkää Talebania. Emme pelkää heidän aseitaan. Aiomme taistella!

Onko Taleban todella muuttunut sitten 1990-luvun, kuten se väittää? Se ei ole todennäköistä, sanovat nämä afgaaninaiset, jotka kieltäytyvät kääntämästä kelloja taaksepäin.

– Naisten tulisi päästä mukaan hallitukseen, sanoo toinen mielenosoittaja, joka vaikuttaa hädin tuskin täysi-ikäiseltä.

– Ole hiljaa! käskyttää Taleban-komentaja nimeltä Jarnal Mubin mustassa parrassa ja samanvärisessä turbaanissa.

– Veli, kuuntele minua, nuori nainen vastaa rauhallisesti, kun samalla kaksi talebania ryntää häntä kohti.

– Ei, älkää koskeko minuun! Älkää tulko lähelleni! Miksette anna minun puhua? Kunnioittakaa oikeuksiamme! hän huutaa ja osoittaa sormellaan komentajan silmien väliin.

– Sinä olet roisto, sanoo rynnäkkökiväärimies naiselle.

– Ei, sinä meistä olet se roisto! En minä, aktivisti vastaa, ja hänen silmissään on tulta.

Hän lisää ennen kääntymistään ympäri:

– Emme halua ikävyyksiä, olemme täällä ainoastaan vaatiaksemme takaisin oikeuksiamme ja kunniaamme.

Katoavat koulutytöt

Kabul ei oikeastaan ole enää Kabul. Koulutyttöjen aallot, jotka ennen täyttivät kaupungin kadut, ovat poissa. Lukiot avattiin uudelleen, mutta vain pojille. Perusteena oli, että uusi hallinto tarvitsi aikaa luodakseen ”turvallisen ympäristön” tyttöjen koulutukselle. Hieman myöhemmin jotkin koulut ovat saaneet luvan avata jälleen ovensa tytöille, mutta muualla maassa tyttöjen on edelleen pakko pysyä kotonaan.

Amun uima-altaalla kaupungin länsiosassa naisten osasto on tyhjillään. Vaikka ”islamilainen emiraatti” ei ole (vielä) virallisesti kieltänyt naisilta urheilemista, monet naiset ovat pelänneet harjoittelua, sillä eräs vanhempi virkamies julisti urheilun olevan ”tarpeetonta ja sopimatonta” naisille.

– Ennen noin 40 naisuimaria tuli tänne joka päivä. Nykyään keskimäärin vain yksi tulee päivässä, sanoo tilan johtaja murheellisena.

– Minusta tuntuu, että olemme menossa ajassa taaksepäin, koska ennen vuotta 2001 naisilla ei ollut ääntä yhteiskunnassa. Tuntuu, että olemme menossa ajassa taaksepäin siihen aikaan, sanoo Khatera, joka oli Afganistanin naisten jalkapallomaajoukkueen hyökkääjä vuosina 2007–2013.

Entisen urheilijan heinäkuun 8. päivänä kuvaamilla videoilla näkyy noin 20 nuorta miestä ja naista, osalla heistä hiukset poninhännillä, pelaamassa sisäjalkapallokentällä. Yhdellä videolla näkyy pelaaja numero 15 juoksemassa ja syöttämässä pallon joukkuetoverilleen, joka tekee maalin. Muu joukkue riemuitsee ja taputtaa. Se oli toinen maailma. Viisi viikkoa myöhemmin Taleban tuli Kabuliin ja pakotti Khateran piilottamaan pokaalinsa ja pelipaitansa.

USA:n miehitys ja sen päivittäinen väkivalta olivat monille tragedia, mutta afgaaninaisille ne olivat lupaus suuremmasta vapaudesta. Länsimaiden äkillinen vetäytyminen elokuun lopulla pyyhki pois kahdenkymmenen vuoden edistyksen ja saavutetut oikeudet.

– Kansainvälinen yhteisö antoi meille siivet ja sitten leikkasi ne pois, väittää Khatera, joka perusti Afganistanin amerikkalaisen yliopiston naisten jalkapallojoukkueen vuonna 2012. Talebanin paluun jälkeen yliopisto on suljettu.

Monet afganistanilaiset naisurheilijat ovat paenneet maasta, ja maahan jääneet tuntevat olevansa vaarassa. Khatera itse on saanut useita tappouhkauksia.

– Taleban on aina pitänyt naisurheilijoita kohteenaan, Kathera painottaa.

– He lähettivät meille uhkauksia, sieppasivat meitä ja toisinaan jopa yrittivät tappaa meitä. Miten siis voimme olettaa heidän antavan meidän harrastaa urheilua uuden hallintonsa alla?

Omien kotiensa vankeja

Lentokentän valtakadulla kuusi kauneussalonkia on maalattu valkoisiksi peittämään julkisivuja koristaneiden mallien kuvia. Ohuen maalikerroksen alta paljastuu kuitenkin vielä täyteläisiä hymyjä ja täydellisesti nypittyjä kulmia. Sen sijaan läheisen kuntosalin miehiä esittävät julisteet öljyttyine vastalihaksineen on jätetty ennalleen.

– Meillä ei ole enää asiakkaita, sanoo 17-vuotias Zahrah murheellisena.

Hän on erään kauneushoitolan työntekijä. Taleban-taistelijan pakottamana hänen piti kiivetä tikapuut ylös ja leikata keittiöveitsellä juliste, joka esitti naisten kasvoja.

– En voi enää mennä kouluun. Eli jos tämä kauneushoitola suljetaan, minulle ei jää enää mitään. Sitten minun on pakko pysyä kotona ja olla toimettomana, hän murehtii.

Hänellä on edelleen yllään vaaleanpunainen mekko, piilossa mustan kaavun alla.

Adrien Vautier

Tätä monet afganistanilaiset naiset pelkäävät: Sitä, että lisääntyvät uhkaukset ja heidän vapauttaan rajoittavat säännöt tekevät heistä vankeja omissa kodeissaan. Farida, joka on ollut kaduilla elokuun 17. päivästä lähtien, ei aio antaa sen tapahtua.

– Aiomme jatkaa kamppailuamme ja kieltäytyä vaikenemasta niin pitkään kuin mahdollista. Jos järjestäytyminen täällä Afganistanissa todella muuttuu mahdottomaksi, siirrymme toiseen maahan ja jatkamme kamppailuamme sieltä, hän selittää.

”Toivon, että meillä olisi ollut rohkeutta osoittaa mieltä.”

Hänen 20 vuotta vanhempi siskonsa katsoo sivusta huolestuneena, mutta ylpeänä.

– Toivon, että meillä olisi ollut rohkeutta osoittaa mieltä heidän laillaan silloin, kun Taleban oli täällä vallassa 1990-luvulla, sanoo 43-vuotias Alema.

– Mutta me olimme erilaisia. Silloin emme olleet koulutettuja ja tottelimme miehiä. Tämä uusi sukupolvi sen sijaan taistelee vastaan. Toivon, että olisin ollut samanlainen, hän sanoo hymyillen.

Hän nousee ylös ja hakee muovikassin, joka on ollut hänellä piilossa vaatekaapin pohjalla. Hän laskee kassin maahan sisarensa eteen.

Kassissa on julisteita, jotka Farida on jo valmistanut seuraavaa mielenosoitusta varten. Vaaleanpunaisiin, vihreisiin ja keltaisiin kyltteihin on huolellisesti kirjoitettu: ”Epäoikeudenmukaisuuden edessä seisomme vuoren lailla”.

Käännös: Toivo Haimi