Lehtikuva/Mikko Stig

Näkökulman varhaiskasvatuksen nykytilaan on oltava nykyistä laajempi ja syvempi.

Tämän syksyn aikana on mediassa puhuttu paljon varhaiskasvatuksen moninaisista haasteista. Tukea tarvitsevien lasten määrä kasvaa, kasvatushenkilöstö kamppailee oman työssä jaksamisensa kanssa, alalle ei enää hakeuduta työolojen ja huonon palkkauksen vuoksi, sijaisia ei saada mistään. Pedagogisia vaatimuksia varhaiskasvatuksen laadulle lisätään, mutta mahdollisuutta näiden toteuttamiseen käytännön työkentällä ei läheskään aina ole. Mediakeskustelussa häiritsee käsiteltävän aiheen tarkastelu tiettyjen ongelmien näkökulmasta ilman selkeää kokonaiskuvaa. Näkökulman varhaiskasvatuksen nykytilaan onkin oltava nykyistä laajempi ja syvempi. Syitä on etsittävä yhteiskunnasta ja sen arvopohjasta kokonaisuudessaan, ei vain puhuttava pintatason erilaisista korjausliikkeistä.

On kysyttävä: millaisessa yhteiskunnassa lapset elävät, mikä on suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tila? Miten hyvin lapset voivat indikoida koko yhteiskunnan tilaa? Suurissa kasvukeskuksissa lapset kasvavat kilpailu- ja kulutusyhteiskunnassa, jossa ulkoisia ärsykkeitä on sekä kodissa että kodin ulkopuolella aivan liikaa. Yhteiskunnan yhteisöllisyyden hajoaminen merkitsee yksinäisyyden ja rikkinäisyyden kokemusten lisääntymistä koko yhteiskunnan tasolla. Näennäisten, konsumerististen valinnanvapauksien lisääntyminen ei merkitse elämänlaadun paranemista. Korona-ajan lapset ovat kohdanneet suurissa ostoskeskuksissa maskeihin naamioituneita aikuisihmisiä, jotka vaeltavat kärryineen valtavien tavaravalikoimien päättymättömässä maailmassa. Minkälaisen psykologisen kokemuksen alle kouluikäisen lapsen mieleen antavat tällaisen supermarket-kulttuurin materiaaliset aistiärsykkeet? Materiaalinen ylitarjonta johtaa lopulta merkityksettömyyteen, kaikkien esineiden arvon inflaatioon.

Millaista muualla yhteiskunnassa, sellaista päiväkodissa. Urbaanin kulutusyhteiskunnan lapset oppivat valikoivan kranttuuden jo pienestä pitäen. Tästä tai tästä ruoasta ei tarvitse pitää, tämän tai tämän lelun voi huoletta heittää pois, tai kenties rikkoa. Massatuotetut, samankaltaistetut lelut eivät voi tuottaa lapselle sellaista yksilöllistä ja luovaa elämystä, kuin mistä 1800-luvulla elänyt kirjailija Charles Baudelaire kirjoittaa esseessään ”Leikkikalun opetus” (Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia, Sammakko 2011). Varhaiskasvatusympäristössä lelujen liian suuri määrä onkin enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Luovuus leikissä syntyy ennemminkin niukkuudesta kuin ylenmääräisestä leikkimateriasta.

Vähemmän on enemmän. Lapsi voi paremmin ympäristössä, jossa on nykyistä vähemmän materiaa, vähemmän aistiärsykkeitä, vähemmän kiirettä. Lapsi voi paremmin ympäristössä, jossa on sen sijaan enemmän turvaa, yhteisöllisyyttä ja luonnon läheisyyttä. Hyvinvointiyhteiskunnan on materiaalisen ylitarjonnan ja ostovoiman lisäämisen sijasta suuntauduttava sosiaaliseen ja emotionaaliseen hyvinvointiin, tämän pääoman kasvattamiseen. Varhaiskasvatuksen tavoitteena on kasvattaa fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti terveitä ja tasapainoisia lapsia ja tulevia aikuisia kansalaisia. Tasapainoisuuteen kasvamiseen tarvitaan nykyistä enemmän pettymysten sietämisen, omasta itsestä huolehtimisen ja itsekurin taitoja. Hyvinvointi ei tule annettuna, sitä rakennetaan aktiivisesti yhdessä omassa yhteisössä, hiekkalaatikolta alkaen.

Erityistä huomiota kasvatuksessa onkin kiinnitettävä yhteisöllisiin taitoihin. Tasapainoinen persoonallisuus ei voi kehittyä liian minäkeskeisessä kasvuympäristössä, jollaista urbaani kulutusyhteiskunta näennäisine yksilön valinnanvapauksineen tuntuu yksipuolisesti tarjoavan. Kouluikään tultaessa on nykyistä enemmän puhuttava yksilön ja yhteisön velvollisuuksista, ei vain oikeuksista, erityisesti tällä ekologisten haasteiden aikakaudella. Tuleva ekologisesti tiedostava yhteiskunta tarvitsee ekologiseen tiedostamiseen kasvatettuja lapsia. Kansalaisuuteen perustuva velvollisuusetiikka antaa tärkeille, yhteisille asioille jaetun arvon, joka unohtuu helposti liian individualisoituneessa yhteiskunnassa.

Varhaiskasvatuksen paljon puhuttu vaikuttavuus ei ole irrallinen saareke vaan tarvitsee tuekseen koko yhteiskunnan terveen arvopohjan. Poliittisin, taloudellisin ja sosiaalisin keinoin on mahdollista vaikuttaa rakenteisiin, jotka tukevat ja kehittävät yhteiskunnan nykyistä terveempää arvopohjaa ja varhaiskasvatusta osana tätä kokonaisuutta.

Kirjoittaja on turkulainen varhaiskasvatuksen opettaja.