Lehtikuva/Mohammed Al-Rifai

Vuonna 2017 YK:n silloinen ihmisoikeuskomissaari Zeid Ra’ad al-Hussein kutsui Syyrian aseellista konfliktia ”pahimmaksi ihmisen aiheuttamaksi humanitaariseksi kriisiksi sitten toisen maailmansodan”.

Syyrian selkkauksen traagisuus ulottuu humanitaarista tuhoa laajemmalle. Syyrian sota on ollut myös poliittinen katastrofi, jossa yksikään sodan osapuoli ei ole ajanut syyrialaisten yhteiskunnallisia tavoitteita eikä nauttinut syyrialaisten tukea. Syyrialaiset ovat demokraattisen prosessin kannalla, mutta sodan osapuolet ajavat autoritarismia.

Vuoden 2011 maaliskuun puolivälissä joukko teinipoikia maalasi Daraan kaupungissa Lounais-Syyriassa Bashar al-Assadin johtaman hallinnon vastaisia graffiteja koulun seinään. Pian tämän jälkeen Syyrian turvallisuuskoneisto pidätti pojat.

Graffiteja maalanneet lapset joutuivat pidätettyinä kidutetuiksi, mikä silloisessa niin kutsutun arabikevään ilmapiirissä ylitti syyrialaisten kipukynnyksen. Lasten kiduttamiseen ja hallinnon toimintatapoihin kyllästyneet syyrialaiset järjestivät mielenosoituksia ympäri maata.

Mielenosoittajat vaativat aluksi uudistuksia, joista monet olivat vaatimattomia eivätkä lainkaan vallankumouksellisia. Mielenosoittajat arvostelivat ankarasti maassa rehottavaa korruptiota ja vaativat graffiteja maalanneiden lasten kohtelusta vastuussa olevan kuvernöörin erottamista. Syyrian johdolla oli kuitenkin nollatoleranssi kaikkia mielenosoituksia kohtaan. Syyrian valtio vastasi mielenosoituksiin poikkeuksellisen raa’alla väkivallalla, kuten massapidätyksillä, pidätettyjen järjestelmällisellä kiduttamisella ja lukemattomien mielenosoittajien tappamisella.

Islamistien
esiinmarssi

Jännitteet Syyrian johdon ja sen vastustajien välillä ilmenivät pian myös aseellisina yhteenottoina hallinnon ja kapinallisten välillä. Valtavat demokratiahenkiset mielenosoitukset, hallinnon väkivaltaiset tukahduttamistoimet ja aatteellisesti löyhät aseelliset ryhmittymät saivat pian rinnalleen uuden ilmiön. Seurasi Syyrian teokratisoimista ajavien islamististen sotilasorganisaatioiden asteittainen esiinmarssi, joka haastoi kansanvallan ja poliittisten oikeuksien kannattajat hallinnon vastaisessa liikehdinnässä.

ILMOITUS

Konfliktin militarisoituessa aseellisen opposition vaikutusvaltaisimmat liikkeet olivat enenevissä määrin sunni-islamistisia verkostoja, joita rahoittivat ja aseistivat muun muassa Saudi-Arabia, Turkki ja Qatar.

Assadin vastaisen järjestäytyneen kumouksellisen liikehdinnän islamisoituminen jatkui kuukaudesta ja vuodesta toiseen. James Clapper, Yhdysvaltojen kansallisen tiedustelun johtaja totesi vuoden 2014 helmikuussa, että ”kolme tehokkainta [Assadin hallintoa vastaan sotivaa] ryhmittymää ovat Jabhat al-Nusra, Ahrar al-Sham ja Irakin ja Levantin Islamilainen valtio”. Mainitut järjestöt vastustavat demokratiaa ja tavoittelevat islamistista valtiomuotoa. Muutama kuukausi Clapperin lausunnon jälkeen Irakin ja Levantin Islamilainen valtio valloitti laajoja maa-alueita Irakista, käynnisti jesidien kansanmurhan ja nimesi itsensä Islamilaiseksi valtioksi.

Syyrian demokratisoimisen tiellä seisoi nyt paitsi yksi Lähi-idän tehokkaimmista poliisivaltiokoneistoista, myös raskaasti aseistetut, omistautuneet ja poliittisesti ja sotilaallisesti tehokkaat islamistijärjestöt. Ryhmiä yhdisti avoimesti ilmaistu aikomus luoda Syyriaan uusi yhteiskuntajärjestys: islamilaiseen lakiin ja uskonnon ensisijaisuuteen perustuva valtiomuoto, jossa poliittinen valta keskitetään uskonnollisille johtajille.

Syyrialaisten
yhteiskunnalliset kannat

Aloin kerätä aineistoa tietokirjaan Syyrian sodasta ja Isis-järjestöstä aluetutkija Airin Bahmanin kanssa vuoden 2015 lopulla. Tammi julkaisi teoksemme Syyrian sota: Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa syksyllä 2018. Yksi tutkimusaiheistani oli syyrialaisten yleinen mielipide. Millaista yhteiskuntajärjestystä syyrialaiset kannattavat? Millaisia ajatuksia syyrialaisilla tyypillisesti on esimerkiksi uskonnon ja politiikan suhteesta, edustuksellisesta demokratiasta tai yhdenvertaisuudesta? En etsinyt anekdoottista näyttöä, vaan tarkoitukseni oli pystyä vastaamaan edellä esitettyihin kysymyksiin tutkitulla tiedolla.

Konfliktin osapuolten paikallisen legitimiteetin hahmottamisessa ja Syyrian suunnan arvioimisessa syyrialaisten omat yhteiskunnalliset kannat olivat tärkeä väline. Entä jos syyrialaiset ovatkin suurilta osin tyytyväisiä Assadin yhteiskuntajärjestykseen? Tai entä jos suuri osa kannattaa politiikan ja lainsäädännön alistamista uskonnolle ja uskonnollisille johtajille?

Syyrialaisten yleisen mielipiteen selvittäminen oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Syyria sijoittui ennen kansannousun alkua kansainvälisessä demokratiaindeksissä 167:stä valtiosta sijalle 152. Lehdistönvapauden indeksissä Syyria oli 178:sta valtiosta sijalla 173. Monessa Lähi-idän valtiossa on tehty paikoin kattavaakin kyselytutkimusta, mutta Syyrian kohdalla kansallisesti edustavaa aineistoa maan kansalaisten yhteiskunnallisista mieltymyksistä ei ollut saatavilla.

Lopulta sain keskusteluyhteyden brittiläiseen ORB:hen, joka on maailman ainoa kyselytutkimusorganisaatio, joka on tehnyt läpi Syyrian sodan mielipidetutkimusta kaikissa Syyrian maakunnissa. Yritys on haastatellut tuhansittain satunnaisotannalla valittuja syyrialaisia Syyrian hallinnon ja aseellisen islamistiopposition hallitsemilla alueilla sekä maan kurdienemmistöisissä pohjoisosissa. ORB:n haastattelututkimusten otokset ovat kansallisesti edustavia.

Edustuksellisella
demokratialla suosiota

ORB on julkaissut useita vuosiraportteja syyrialaisten näkemyksistä, mutta yritys ei ole julkaissut syyrialaisten yhteiskunnallisia mieltymyksiä käsitteleviä tuloksia kuin satunnaisesti. Tämä johtuu luultavasti siitä, että ORB on pyrkinyt varmistamaan toimintakykynsä Syyriassa keskittymällä humanitaarisiin näkökulmiin poliittisten painotusten sijaan. Keskustelinkin ORB:n tutkijoiden kanssa aiheista, joita he eivät aiemmin olleet julkisesti kommentoineet. ORB antoi minulle perin kiinnostavia vastauksia.

ORB:n Syyria-tutkimushankkeen johtaja Oliver Carden kertoi minulle seuraavaa: ”edustuksellisella demokratialla on Syyriassa valtiomuodoista korkein kannatus – huomattavasti korkeampi kuin järjestelmällä, jossa valta on keskitetty yhdelle johtajalle, tai järjestelmällä, joka perustuu islamilaiseen valtiomuotoon”. Syyrialaisten kannasta yhdenvertaisuuteen lain edessä Carden tähdensi, että vastaukset ORB:n tutkijoiden kysymyksiin syyrialaisten uskonnollisesta vakaumuksesta, sukupuolesta ja etnisyydestä ”päätyvät yleensä kiihkeään kaikkien syyrialaisten yhdenvertaisten oikeuksien puolustamiseen.”

”Yleinen mielipide Syyriassa tukee valtiollisten ja uskonnollisten instituutioiden erottamista toisistaan.”

Uskonnon ja politiikan suhteesta ORB:n tutkimus vuorostaan kertoi seuraavaa: ”vaikka osa syyrialaisista on kieltämättä hyvin uskonnollisia, yleinen mielipide Syyriassa tukee valtiollisten ja uskonnollisten instituutioiden erottamista toisistaan”.

Syyrian ja Euroopan välillä on eroavaisuuksia muun muassa uskonnollisuuden asteessa ja sosiaalisen tapakulttuurin vanhoillisuuden sitovuudessa, mutta syyrialaisten poliittiset mieltymykset ja toiveet ovat huomattavasti lähempänä edustuksellisen demokratian mallia kuin Assadin poliisivaltiomallia tai aseellisen opposition islamistiorganisaatioiden totalitarismia.

Syyrialaisten enemmistö ja vuoden 2011 kevään kansannousu tavoittelivat demokratiaa, mutta Syyrian sota käytiin lopulta uskonnollisen totalitarismin ja Assadin itsevaltiuden välillä, joista jälkimmäinen voitti. Syyrialaisten yleisen mielipiteen päälinjat todistavat, että läpi 2010-luvun käyty sota ei edes olisi voinut johtaa syyrialaisten poliittisia vakaumuksia vastaavaan yhteiskuntakehitykseen.

Kirjoittaja on aseellisiin konflikteihin ja ihmisoikeustutkimukseen erikoistunut yhteiskuntatieteilijä.