All Over Press/CHINE NOUVELLE

Kiinalainen urheilujärjestelmä ei perustu seuramalliin vaan huippuyksilöille tarkoitettuihin akatemioihin.

Kiina on viimeisten vuosikymmenten menestyneimpiä urheilumaita. Olympialaisten mitalitilastossa se tapaa komeilla kärkipaikoilla etenkin kesäkisoissa, mutta myös ensi talvena Pekingissä järjestettävistä kotikisoista lienee luvassa menestystä etenkin yksilölajeista. Joukkueurheilun saldo on ollut vaatimattomampi, ja aivan erityinen murheenkryyni on jalkapallo.

Toimittaja Mikko Knuuttilan tuoreessa Suuri harppaus huipulle – Kiinan tie urheilun supervallaksi -kirjassa (Like Kustannus 2021) ruoditaan myös kuningas- ja kuningatarlajin tilaa ja annetaan vastauksia siihen, miksi valtavien resurssien ja ihmismassojen maasta on haastavaa saada kasaan menestyvää maajoukkuetta.

Kiinan historia vaikkapa miesten MM-kisoissa on nopeasti kerrottu: se on edennyt kisoihin ainoastaan kerran vuonna 2002, jolloin se hävisi kaikki alkulohkonsa ottelut. Myöskään tuleviin kisoihin ei taida olla asiaa – nyt käynnissä olevissa karsinnoissa maa on niin ikään ottanut pataan jokaisessa pelissä.

Erityisen kummalliseksi asian tekee se, että jalkapallo on Kiinassa valtavan suosittua. Kirjassa siteeratun tutkimuksen mukaan jopa joka kolmas kiinalainen on kiinnostunut futiksesta, ja se on ollut myös monen maan johtajan mieleen. Ei olekaan yllättävää, että maan hallinto on halunnut viime vuosina satsata jalkapalloon myös valtavasti rahaa. Presidentti Xi Jinping julkaisi vuonna 2015 peräti 50-kohtaisen ohjelman, jonka tavoitteena on nostaa Kiina jalkapallon suurvallaksi.

Kiinalaisten seurajoukkueiden vetovoimaa on myös pyritty kasvattamaan ulkomaisilla, nimekkäillä rekrytoinneilla (kuten Argentiinan maajoukkuehyökkääjä Carlos Tevez ja brasilialaiset Hulk ja Oscar) ja jopa värväämällä maajoukkueeseen kiinalaistaustaisia pelaajia. Kiinalaiset toki itsekin ymmärtävät tämän olevan vain laastarointia: todelliset syyt menestymättömyyteen ovat muualla.

ILMOITUS

Olennaisin tekijä löytyy kiinalaisesta yhteiskunnasta. Suhteessa maan väkimäärään lajia harrastaa todella harva, ja harjoitteluolosuhteet ovat olleet pitkään retuperällä. Esimerkiksi vuonna 2013 35 miljoonan asukkaan Shanghaissa oli vain viisikymmentä huipputasolla harjoittelevaa poikaa.

Myös koko valtion tasolla harrastajamäärät ovat olleet verrattuna vaikkapa Suomeen todella alhaiset. 2010-luvun alussa arvioitiin Kiinassa olevan noin satatuhatta organisoidusti lajia harrastavaa teini-ikäistä. Tämän päivän Suomessa junnupelaajia on enemmän, vaikka Kiinassa on väkeä 250 Suomen verran.

Kiinan valtionjohto onkin ilmoittanut panostavansa jatkossa merkittävästi lasten ja nuorten harjoitteluolosuhteisiin esimerkiksi rakentamalla kenttiä. Suurin ongelma on kuitenkin syvemmällä, ja monet ovat syyttäneet kiinalaista koulujärjestelmää, jossa aikaa harrastamiselle ei yksinkertaisesti ole.

Suomessakin lasten lajiosaaminen kehittyy vapaamuotoisissa pihapeleissä, jotka tarvitsevat paitsi olosuhteet, myös aikaa. Knuuttila huomauttaa, että jalkapalloon satsaaminen ei myöskään tunnu järkevältä tilanteessa, jossa lasten odotetaan tulevaisuudessa elättävän vanhempansa – etenkin, kun yhden lapsen politiikan seurauksena perheet ovat pieniä.

Kiinalaiset urheilijat ovat kuitenkin menestyneet monissa yksilölajeissa, joten kyse ei voi olla ainoastaan ajankäytöstä. Tässä Knuuttilan mukaan kuvaan astuvat sekä järjestelmä että mentaliteetti. Kiinalainen urheilujärjestelmä ei perustu Suomesta tuttuun seuramalliin vaan huippuyksilöille tarkoitettuihin akatemioihin, joihin lapset ohjataan jo hyvin nuorena. Systeemi tukee yksilöllistä edistystä, mutta jalkapallo on paljon muutakin – ryhmässä toimimista, luovuutta ja intohimoa.

Kiinalaiseen kulttuuriin kuuluu lisäksi kurinalaisuus, mikä monien asiantuntijoiden mukaan näkyy pelikentillä kielteisesti. Knuuttila summaakin, etteivät kiinalaiset futispäättäjät tunnu hahmottaneen kaikkein tärkeintä tekijää lajin suosion taustalla: futiksen pelaaminen on hauskaa.

On silti vaikea kuvitella, etteivätkö Kiinassa tehdyt massiiviset satsaukset näkyisi myös lajin tasossa tulevina vuosikymmeninä. Takamatka menestysmaihin on kuitenkin suuri. Xi Jinpingin visiossa Kiina on maailman huippujen joukossa vuonna 2050: onnistuuko tämä ja millä keinoin, sen näyttää aika.

Vakioveikkauksen peliaika päättyy lauantaina 6.11. kello 16.58. Kansan Uutiset suosittaa 64 merkin järjestelmää: 1, 1(X), 2(1), 1, 1, 2, 1(X), 1(X), 1, 1, 2, 1(X), 1(X).