Raskas, rakas ja mielenkiintoinen rupeamani omaishoitajana 1993–2020 oli aitiopaikka seurata työn taantumista. Aloitin omaishoitajana vuonna 1993 omaiseni sairastuttua vakavasti. Tunsin mielihyvää siitä, kuinka läheistään voi auttaa elämään kotona sairauksiensa kanssa.
Palkkatyön ja parisuhteen yhteensovittaminen omaishoitajan työssä on nuorallatanssia. Mielihyväkseni sain palvella julkisen puolen työnantajia yötyössä, jolloin läheinen nukkui. Näin pysyi mukavasti leivän syrjässä kiinni. Myös lomautusten aikaan työvoimahallinto suhtautui hyvin avuliaasti ja joustavasti tätä työtä kohtaan, jonka mahdollinen palkkaus on palkkiopohjainen, joten tuolloin jo sovittiin paikallisesti pelisäännöt ja mahdollinen palkkio.
Kunnan virkamieskenttä osoittautui melko kahtiajakautuneeksi: oli niitä, jotka jo tuolloin tajusivat työn ongelmat ja tarpeet sekä jaksamiseen kannustavat toimet, mutta sitten oli niitä, jotka koko tämän ajan olivat byrokratiaan ja ilkeämielisyyteen sitoutuneita. Joskus heidän käytöksestään kuulsi läpi ilkeämielisyys ja halveksunta.
Hoitajuuden alkuun osui myös hoitokohteessa eli hoidettavan asuinpaikassa, melkoisia ennakkoluuloja. Alkoi tulla kyselyjä siitä, miksi olin siellä niin usein. Kyseltiin, että teillä täytyy mennä vettä paljon. Saattoipa ikkunan alle kasaantua henkilöitä katselemaan, kun pesin astioita tai pyykkitelineiltä katsottiin, onko joukossa minun pyykkiäni.
Lopulta, kun ennakkoluulot vain kasvoivat, otin asian esille ja lupasin pitää tiedotustilaisuuden omaishoitajuudesta. Asuinpaikassa oli vallalla kanta, että sellaista työtä ei ole kuin omaishoitajuus vaan yritän asua ilmaiseksi asunnossa. Lopulta sain heidät vakuuttuneiksi, että minulla on koti muualla ja että omaishoitajuus on tosiaankin työtä, josta tehdään sopimus kunnan kanssa. Tällöin myöskin raukesi tiedotusvelvollisuuteni asuinpaikalle.
Hommassa alkoi myös oma vesilasi tulla täyteen ja läikkyä yli, tuli väsymys ja voimat uupuivat. Lopulta aloin saada omaishoitajaliiton kautta joka toinen vuosi viikon loman täydellä ylläpidolla, ja mikä tärkeintä elämääni astui vertaistuki. Yhtäkkiä meitä olikin samassa huoneessa kymmeniä, jotka kokivat ja näkivät samoin. Siinä alkoi keskustelu maistaa ja oivia neuvoja sataa muilta kohtalotovereilta. Niillä jaksoin vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, sain palkkiota tai en.
Olin löytänyt vertaistuen kautta myös väylän mahdollisiin oikeuksiini, ja sen myötä sain valittajan sekä hankalan ihmisen maineen. No kunnia meni, mutta maine kasvoi.
Aika kului, ja lopulta tuli viimeinen hetki, kun omainen nukkui pois. Oli tullut luopumisen aika. Päällimmäisenä kuitenkin omaisesta jäi hyvät muistot. Hän joutui vielä kovemmalle kuin minä.
Kunnassa on valitettavasti edelleen henkilöitä, joiden käytöstapoihin ei kuulu vanhusten tai omaishoitajien kunnioitus: he ovat vain kuluerä ja numero likaisessa mapissa. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että omaishoitajille on alkanut löytyä kunnista vertaistukea, ulkoilua, ja jopa näyttely on tulossa Janakkalan pääkirjastoon omaishoitajuuden tiimoilta.
Toivotaan että korona ohittaa pian meidät kaikki ja omaishoitajien sekä hoidettavien arkeen tulee edes hiukan lisää päivänvaloa. Mahdollisesti päättäjät joskus vielä päästävät omaishoitajat työehtosopimuksen piiriin säännöllisine lomineen ja omaishoitaja saadaan ammattinimikkeeksi. Kaikki kyllä kertovat arvostavansa omaishoitajuutta, mutta alkaisi olla aika antaa sen myös näkyä tekojen kautta.
Jorma Talikka
Janakkala