Runoilija ja taiteilijaprofessori Saila Susiluoto liikkuu Kehrä-uutuuskirjassaan eri tekstilajien rajamailla. Voidaan hyvin puhua romaanistakin, vaikka tietoisesti runoilija ei lähtenyt sellaista kirjoittamaan.
– Nimitän tätä ennemmin esseistiseksi tai lyyriseksi matkakirjaksi. On ollut vapauttavaa kirjoittaa määrittelemättä genreä.
Runoudesta Susiluoto kuitenkin kurottelee Kehrässä selkeästi uusiin suuntiin. Matkustamisen, syyllisyyden ja ympäristötuhon teemat tuntuivat vaativan toisenlaista muotoa.
– Siinä oli jonkinlainen katkos, että samaan aikaan luonto ympärillä kärsii ja oli runoudessa jotenkin metaforista, etäistä. Mietin, miten jatkan näitä teemoja runoudessa eteenpäin.
Susiluodon mukaan runoilijana pitää aika ajoin pohtia, mitä merkityksiä runolle löytää, mutta ekokriisin todellisuus laittaa kysymyksen uusiin raameihin.
– Ilmastokriisi pakottaa miettimään uudestaan kaiken, suhteen aivan kaikkeen. Myös kirjoittamiseen. Mitä sillä haluaa sanoa, kenen ääni on kuuluvin, millaisia asioita nostaa esiin…
– Jokainen ihminen joutuu miettimään valintojaan, ammattiaan, kulutustaan, kaikkea uusiksi. Siinä mielessä kaikki ovat samassa tilanteessa.
Toivo nousee epävarmuudesta
Kehrässä käsitellään kohtikäyvällä suoruudella ja lämmöllä myös vanhemmuutta historiallisten uhkakuvien maailmassa. Neljän lapsen äitinä Susiluodolla on aiheesta näkemystä.
– Se tulevaisuus, minkä nuoret ja lapset näkevät tällä hetkellä, ei ole välttämättä kovin ruusuinen, hän toteaa.
Optimismi löytyy kuitenkin yllättävästä suunnasta. Vaikka todennäköisyydet ovat tällä hetkellä monenlaisten tuhon prosessien puolella, toivo lepää epävarmuudessa. Siinä, miten ei ole silti sataprosenttisen varmaa, että kaikki tuhoutuu tai ettei ihmiskunnalla ja sivilisaatiolla ole mitään toivoa.
– Maailmassa on muutenkin niin paljon kaikkea, mitä emme voi tietää. Ehkä ajattelen myös niin, että kannattaa toivoa parasta mahdollista. Se toivo ei yksin riitä, pienet ja suuret teot eivät yksin riitä, mutta yhdessä nämä kaikki.
– Koen tärkeäksi, että kirjoitus ja kirjoittaminen resonoivat kulloisenkin ajan kanssa, käsittelevät myös ilmastokriisiä koskevan ahdistuksen, surun ja toivottomuuden tunteita. Mikä toisaalta edes olisi sellainen teos, joka ei käsittelisi tätä aikaa millään tavalla?
Matkustaminen ja moralismi
Kehrässä ollaan taitelijaresidenssissä pittoreskissa italialaisessa pikkukylässä pohtimassa ekokatastrofia eikä kaunistella asetelmaa ollenkaan vaan päinvastoin asetetaan esille ja kyseenalaistetaan. Tällainen kaksinaismoralismin välttäminen on lukijalle huojentavaa.
– Häpeän ja syyllisyyden tuntoja pitää ottaa esiin ja purkaa, Susiluoto sanoo.
– Matkustamisesta luopuminen on minulle henkilökohtaisesti hyvin vaikea asia.
Susiluoto kuitenkin kaipaa muualle kirjoittamaan ja olemaan. Runoudelle kansainvälisyys on tärkeää kasvualustaa.
– Matkustamiseen täytyy vain keksiä toiset keinot.
Susiluodolle se tarkoittaa muun muassa sen miettimistä, miten matkustaa, kuinka kauan matkalla pystyy olemaan ja millaisia tahoja matkustamisellaan tukee. Hän on ajatellut luopua ja luopunutkin monista sinänsä antoisista matkoista ja runoilijatapaamisista.
– Ajattelen, että lentäminen toiselle puolen Eurooppaa muutaman runon tähden ei ole järkevää. Jos junamatka ei onnistu, sitten täytyy pohtia, missä pääsee keskustelemaan.
– Kysymys on myös siitä, millä tavalla asennoituu. Lähteekö pariksi kuukaudeksi vai lyhyemmäksi aikaa.
Matkustaessaankin Susiluoto kaipaa lähelle luontoa.
– Ehkä korona on viimeistään muuttanut sen, ettei minulla ole mitään hirveän suurta hinkua suurkaupunkeihin. Rakastan pieniä kyliä, erilaista ja hiljaista luontoa.
Kaikki haluavat löytää sen puhtaan paikan, jota turismi ei ole pilannut.
Kirjailija tunnistaa ja tunnustaa sen ristiriidan, mikä on ympäristöajattelun ja sen välillä, että kaipaa erityiseen, paratiisimaiseen luontopaikkaan.
– Kun palaa idylliseen paikkaan ja sinne on kohonnut all inclusive -hotelli, miten sitä voi kritisoida, ja kuitenkin voi. Kaikki haluavat löytää sen puhtaan paikan, jota turismi ei ole pilannut ja pilaamme sen sitten kuitenkin.
Suhteellisen haitaton runo
Kehrässä kirjoitetaan jonkin verran siitä, miten runoutta ei aina oteta kovin vakavasti.
– Ehkä se ei pidä paikkaansa enää nuoremman sukupolven kohdalla, että kirjailijoidenkin keskuudessa runoutta pidetään jotenkin toisarvoisena. Ehkä siinä on tietty tuottavuuden ongelma ja sellainen vastakkainasettelu, että on kirjailijat, jotka tuovat rahaa kustantamoille ja sitten runoilijat, joiden kirjat syövät ne rahat.
Toisaalta vähälevikkisen runoilijan ammatti ei – jos ei kirjailijan muutenkaan – sinänsä ainakaan edistä ympäristötuhoa.
– Runoilija, joka julkaisee suhteellisen vähäsivuisia teoksia tai etsii paperin sijaan toisenlaisia esitystapoja, ei aiheuta hirveästi haittaakaan. Tai työtön ihminen, joka kuluttaa melko vähän. Tekemättä jättäminenkin on teko, arvoja sinänsä.
– Toisaalta niin kauan kuin teos ei ole valmis, tuntuu, ettei ole tehnyt mitään. Niin kauan kuin koneella on vain joitain luonnoksia, tämä ei ole kovin konkreettinen ammatti. Sen vuoksi sitä myös häpeää ja sitä kestää aina siihen asti, kun kirja tulee ulos. Sitten alkaakin vähän toisenlainen häpeä, Susiluoto toteaa.
Keinotekoinen raja-aita
Kirjoittamisessaan Susiluoto haluaa nyt eroon kahdesta asiasta: jyrkästä rajasta ihmisen ja luonnon välillä sekä luontokuvauksen vertauskuvallisuudesta.
”Minua kiinnostaa, millaista ääntä luonto pitää.”
– Tällä hetkellä minua kiinnostaa, millaista ääntä luonto – nyt tässä erillään ihmisestä – pitää ja miten paljon luonnon kieli voi päästä kirjallisuuteen. Millaisia muotoja siitä voisi syntyä, runoudessa tai kielessä. Jotain sellaista olen kiinnostunut etsimään. Toki se on aina oman näkökulmani kautta suodattunutta, ja mietin, onko se edes mahdollista. Että antaisi enemmän tilaa sille, mikä on luontoa tai sille, mikä meissä on luontoa.
– Haluan eroon myös siitä kahtiajaosta, että on olemassa ihminen ja luonto. Minua kiinnostaa pohtia, häivyttää ja kyseenalaistaa sitä rajaa. Me ei todella olla mikään luomakunnan kruunu. Tai jos ollaan, niin pölyinen ja musta hiilikruunu.
Saila Susiluoto: Kehrä. Otava 2021.