Tarja Tuovinen kirjoitti tuoreen romaaninsa Kenttäsairaala ennen talebanien paluuta valtaan Afganistanissa, mutta Afganistanin tapahtumat tekivät siitä entistäkin ajankohtaisemman. Romaani sijoittuu pääosin Pakistanin Peshawariin Afganistanin rajan tuntumaan vuodelle 2008. Pääosassa on kansainvälisen Punaisen Ristin kenttäsairaalassa työskentelevä suomalainen Kaisa. Peshawarinkin seudulla vaikutusvaltainen Taleban-liike pelottelee ihmisiä ja tekee terrori-iskuja.
Erikoissairaanhoitaja Tuovinen on tehnyt suuren osan työurastaan maailman kriisipesäkkeissä kansainvälisten avustusjärjestöjen leivissä. Pakistanissa Tuovinen on työskennellyt kolmesti, viimeksi juuri vuosina 2008–2009 Peshawarissa.
– Romaanin tarina on fiktiota, mutta siinä on mukana omia kokemuksiani, hän kertoo.
Romaanissa kuvatut levottomuudet antavat taustaa myös nykytilanteelle.
– Tuolloin Pakistanin johto katsoi sormien välistä talebanien tekosia. Heitä pidätettiin vain näytösluontoisesti. Armeijassa moni kuului talebaneihin. Nyt tilanne on vielä pahempi. Aiemmin Pakistaniin paenneita ihmisiä palaa takaisin Afganistaniin, koska heille uskotellaan, ettei ole mitään pelättävää ja talebanit ovat muuttuneet, Tuovinen toteaa.
Talebanien säännöillä
Kenttäsairaalassa – niin romaanissa kuin Tuovisen mukaan todellisuudessakin – alettiin mukautua taleban-potilaiden mukana tulleisiin sääntöihin. Talebaneihin kuuluvia ei esimerkiksi saanut leikata tai raajoja amputoida ilman Taleban-johdon ja suvun vanhimpien lupaa.
”Aina lupaa ei saada, varsinkaan jos kyseessä on nainen. Tällöin ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähettää potilas kotiinsa mätänemään”, romaanissa kuvaillaan.
Talebanit vaativat myös, että miehet eivät saa hoitaa naispotilaita.
– Mielestäni talebanien sääntöihin mukautuminen oli arveluttavaa. Olikohan se tarpeellista, kun oltiin kuitenkin Pakistanin hallinnon alaisena? Tuovinen pohtii.
Tuovinen on työskennellyt myös Afganistanissa Taleban-hallinnon aikaan. Punaisen Ristin delegaattina hän johti kabulilaista sairaalaa vuosina 1998–1999. Hän on kirjoittanut kokemuksestaan aiemmassa kirjassaan Hikeä, kyyneleitä ja sideharsoa – naisena kriisipesäkkeissä (Like ja Rauhanpuolustajat, 2013).
– Tehtäväni oli huolehtia sairaalatarvikkeiden ja lääkkeiden saannista, organisoida työtä ja valvoa kansainvälisten lakien noudattamista – että sairaalassa ketään ei pahoinpidellä tai vangita.
Yhteistyökumppanina Tuovisella oli nuori Taleban-kapteeni, joka muodollisesti johti sairaalaa. Ilman häntä ulkomaiset avustustyöntekijät eivät olisi saaneet siellä toimia. Yhteistyö sujui.
– Hän arvosti minua ja minä häntä siitä, että hän sentään joskus tuli töihin, Tuovinen hymähtää.
Naiset burkan vankeina
Tilanne maassa oli surullinen.
– Oli kuin oltaisiin hypätty keskiajalle. Perjantaiaamuisin oli mestauksia ja raajojen amputoimisia. Moskeijoiden edessä puuhun oli ripustettu käsiä ja jalkoja varoitukseksi muille. Naiset eivät saaneet liikkua kaduilla ilman miestä. Jos mies oli tapettu tai sodassa, he eivät voineet käydä töissä tai olla ulkona. Delegaatiomme muurin edessä oli aamuisin satoja naisia kerjäämässä, Tuovinen kertoo.
”Perjantaiaamuisin oli mestauksia ja raajojen amputoimisia.”
– Meillä oli heille avustusohjelma, mutta ruuat eivät aina menneet sinne minne piti, koska Afganistanin Punainen Puolikuu oli korruptoitunut.
– Pelkään, että sama meno alkaa uudestaan. Ja onhan se jo alkanutkin, Tuovinen huokaa.
Vast’ikään uutisoitiin, että Taleban on palauttamassa amputoinnit rangaistukseksi.
Naisten oli käytettävä koko vartalon ja kasvot peittävää burkaa, Tuovinen jatkaa muistelujaan. Naisia jäi Kabulissa erityisen paljon auton alle, koska heidän oli vaikea nähdä autoja,
Tuovinen osti itselleenkin burkan kokeillakseen, miltä tuntuu olla täysin peitettynä, vain pieni ristikko silmien edessä.
– Kun pidän luentoja, otan sen esille ja pyydän jotakuta miestä laittamaan sen päälleen.
Paikalliset ihmiset motivoivat
Kipinän kansainväliseen avustustyöhön Tuovinen sai jo kouluaikana lukiessaan humanitäärisessä työssä ansioituneen, Nobelin rauhanpalkinnonkin saaneen Albert Schweizerin kirjoja.
– Halusin samanlaiseen työhön. Työskenneltyäni vuoden Saudi-Arabiassa ja sen jälkeen Norjassa hain Suomen Punaisen Ristin delegaattikurssille ja pääsin. Siitä se alkoi.
Motivoivinta työssä ovat Tuovisen mukaan paikalliset ihmiset, erityisesti lapset.
– Olen saanut heistä ystäviä vuosiksi eteenpäin.
Lisäksi avustustyö on vapaampaa kuin sairaanhoitajan työ kotimaassa.
– Ei ole mitään rajaa, mitä kaikkea voi tehdä, jos osaa ja haluaa. Pääsee käyttämään mielikuvitusta ja luovuutta. Se on ammatillisesti hyvin palkitsevaa.
Pakistanin ja Afganistanin lisäksi komennuksia on ollut Sudanissa, Azerbaidžanissa, Sri Lankassa, Nigeriassa, Irakissa ja Syyriassa.
Rankimpiin kuului viimeisin niistä, pari kuukautta Tal Abiadin kaupungissa Pohjois-Syyriassa Lääkärit ilman rajoja -järjestön leivissä vuonna 2018.
– Olimme aivan Turkin rajalla kurdien hallinnoimassa sairaalassa. Hoidimme ihmisiä, joita turkkilaiset ampuivat rajan yli, ja etelästä Alepposta tulevia, jotka olivat palanneet koteihinsa ja haavoittuneet Isisin asettamista pommeista.
– He yleensä vammautuivat päivällä, sairaalaan oli matkaa 6–7 tuntia, ja heidät leikattiin yöllä. Aamulla alkoivat taas työt. Sellaista ei kauaa jaksa.
Tuovinen oli leikkausosaston osastonhoitajana, ja hänen alaisenaan oli miehiä, jotka eivät suvainneet naisia varsinkaan johtotehtävissä. Tämä teki työstä vaikeaa. Lisäksi turvallisuustilanne oli riskialtis, ja koko ajan oli oltava valmiina äkkilähtöön.
Traumaattisia kokemuksia
Pohjois-Irakissa Qayaarahin sairaalassa vuonna 2017 Lääkärit ilman rajoja -järjestön tehtävissä Tuovinen joutui hoitamaan palaneita lapsia.
– Isis oli jättänyt pieniä pommeja koteihin. Kun lapset kotiin palatessaan ottivat oman lelunsa, lelu räjähti käsiin ja heiltä jouduttiin amputoimaan kädet.
Monen avustustyöntekijän omakin psyyke on koetuksella.
Monen avustustyöntekijän omakin psyyke on tällaisissa oloissa koetuksella. Heillä on aina mahdollisuus keskustella psykologin tai psykiatrin kanssa ainakin etäyhteyksin.
– Irakissa minulla oli niin hyvä onni, että asuin psykologin kanssa samassa talossa. Joka työpäivän jälkeen juttelimme näistä asioista. Oli hirveitä juttuja, Isisin väkivallan kohdanneita ihmisiä, täysin traumatisoituneita lapsia.
Avustustyöntekijöillä traumaperäinen stressihäiriö on ammattitauti. Kenttäsairaala-romaanissa yksi henkilöistä sairastuu siihen tiedostamattaan, mikä johtaa ikäviin tapahtumasarjoihin.
Muutenkin romaani murtaa avustustyön kiiltokuvamaisia kulisseja. Osa työntekijöistä on liikkeellä itsekkäinkin motiivein. Dekkarimaisiin juonenkäänteisiin etenevässä romaanissa on mukana laaja kirjo inhimillisiä tunteita, hyvyyttä ja pahuutta.
Onko tappajiakin autettava?
Tuovinen työskenteli pitkään Punaiselle Ristille, jonka avustustyötä romaanikin fiktion keinoin kuvaa. Sittemmin hän mieltyi enemmän Lääkärit ilman rajoja -järjestöön.
Punainen Risti toimii yhteistyössä valtiollisten organisaatioiden ja viranomaisten kanssa, kun taas Lääkärit ilman rajoja -järjestö voi mennä kriisialueille myös salaa viranomaisilta ja valita puolensa. Afganistanissa se valitsi taannoin Pohjoisen liiton koalition alueet avustuskohteekseen eikä ollut tekemisissä talebanien kanssa.
– Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työntekijöillä ei myöskään ole sellaista salassapitovelvoitetta kuin Punaisella Ristillä ja työntekijän vaikutusmahdollisuudet ovat paremmat, Tuovinen vertaa.
Nyt 67-vuotias Tuovinen kokee olevansa jo liian iäkäs rankkaan avustustyöhön. Hänen päivänsä täyttyvät paikallispolitiikasta ja kirjoittamisesta. Tuovinen valittiin kesäkuun kuntavaaleissa Lieksan kaupunginvaltuuston varajäseneksi vasemmistoliiton riveistä. Hän on myös Siun soten eli Pohjois-Karjalan sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän valtuuston jäsen.
Nuorempien avustustyöntekijöiden Tuovinen toivoo ottavan aina huolella selvää asioista. Avustuskohteissa voi joutua helposti huijausten kohteeksi, joten sinisilmäinen ei pidä olla. Hän toivoo myös julkista keskustelua avustustyön periaatteista. Eettiset kysymykset vaivaavat myös Kenttäsairaala-romaanin Kaisaa.
– Kaisa pohtii, että vaikka on oikein auttaa myös pahimpia rosvoja, onko siinä järkeä, että paikkaamme heidät takaisin tappamaan. Näistä asioista olisi hyvä keskustella.
Tarja Tuovinen: Kenttäsairaala. Kirjokansi 2021, 175 sivua.