Kommentti: Moninaiset tunteet
Osallistuminen Nykytunteen museon avajaisiin oli ensimmäinen yleisötilaisuus, jossa olen ollut sitten maaliskuun 2020. En ole kokenut pandemian aikaa erityisen raskaaksi, päinvastoin kuulun siihen ihmisryhmään, jolle poikkeusolot ovat sopineet vallan mainiosti. Tämän vuoksi museon sisältöön tutustuminen oli silmiä avaava kokemus.
Olen toki ollut tietoinen, että moni voi huonosti, mutta silti negatiivisten tunteiden määrä yllätti.
Itsellenikin ensimmäinen kuukausi oli haastava. Samaan aikaan, kun kaikki suljettiin, kotoa katkesi lähes täysin verkkoyhteys. Se oli stressaavaa tilanteessa, jossa tarve tiedonhankinnalle olisi ollut mitä suurin.
Vaikea kohta oli myös Uudenmaan rajojen sulkeutuminen, lähinnä siksi, että jäimme kumppanini kanssa eri puolille rajaa – ilman tietoa siitä, koska voimme taas tavata. Aika kului mukavasti kehitellessä mitä mielikuvituksellisempia keinoja rajan ylitystä varten. Emme kuitenkaan testanneet niistä yhtäkään.
En ole perusluonteeltani introvertti, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen tajusin, kuinka mahtavaa itse asiassa on, kun ei tarvitse tavata ketään eikä lähteä minnekään. Tämä aika on osoittanut, että viihdyn erinomaisesti itseni seurassa.
Eristyksen alussa perheen teini totesi papalleen: ”Ei meillä ole mitään hätää, äidillä on vähän ideoita”.
Ja niitä on riittänyt: on syntynyt muun muassa albumeja, kortteja, vaatteita, kuvakollaaseja ja tekstejä. Nykytunteen museon sivuilla kerrotaan, että luoviin asioihin keskittyneet ihmiset selvisivät ajasta muita helpommalla. Kenties kohdallani on ollut kyse juuri siitä.
Tänä aikana en ole oikeastaan ikävöinyt mitään muuta kuin kulttuuria. Kesät ilman festareita ovat tuntuneet omituisilta, ja keikkojen, teatterin ja taidenäyttelyiden puute on kaihertanut mieltä.
Minulle paluu niin kutsuttuun normaaliin on todennäköisesti suurempi kriisin paikka kuin kuluneet puolitoista vuotta. Kenties silti otan itseäni niskasta kiinni, lähden tapaamaan ystäviä ja tuttavia ja kysyn heiltä, mitä kuuluu ja miltä tämä kaikki on heistä tuntunut.
Anni-Helena Leppälä
Nykytunteen museo on virtuaalinen museo, joka kertoo poikkeuksellisesta ajasta. Sinne on tallennettu suomalaisten tunteita pandemian ajalta, ja se tarjoaa mahdollisuuden käsitellä omia tunteitaan.
Paikkansa museossa saavat niin vessapaperikaaos, taidetyhjiö, etätyöt, salaliittoteoriat kuin vauvakupla ja koirabuumikin. Ennen kaikkea museo selvittää taustoja ja tapahtumia ilmiöiden takana.
Tunteita on kerätty muun muassa tutkimalla tilastoja, hakutrendejä ja kansalaisten kulutuskäyttäytymistä sekä uutisia suomalaisten liikkumisesta ja käyttäytymisestä poikkeusajan käännekohdissa. Käännekohtia ovat olleet esimerkiksi valmiuslain julistaminen ja Uudenmaan sulkeminen.
Museon tehtävänä on auttaa ihmisiä palautumisessa ja tallentaa poikkeuksellista aikaa uudenlaisella tavalla. Kerätty tieto on tarkoitus luovuttaa Suomen Kansallisarkistolle ja tutkijoiden käyttöön.
On aika toipua
– Selviytymisen aika alkaa olla ohi, nyt on aika toipua, sanoo psykoterapeutti Maaret Kallio.
Hän on yksi Nykytunteen museon rakentamiseen osallistuneista asiantuntijoista.
– Toipumisen alkaessa tulee pysähtyä ja mietiskellä sitä mitä minulle tapahtui, mitä meille tapahtui, miten minä reagoin ja suhtauduin omiin tunteisiini. Se, että voidaan tutkia uteliaasti sitä, mitä meille tapahtui, on äärimmäisen tärkeä osa toipumista. Tämä on erinomainen tilanne tutkia sitä, miten reagoi yllättävissä tilanteissa ja keneen tai mihin turvaa, kun uhka tai vaara on läsnä.
Emotionaalisesti kuormittavat tapahtumat saattavat vaikeuttaa ihmisten kykyä käsitellä ja hyväksyä omia tunteitaan. Piilotetut tunteet eivät kuitenkaan lakkaa olemasta ja katoa.
Nykytunteen museo auttaa ihmisiä katsomaan taaksepäin ja huomaamaan sen, että he eivät olleet tunteidensa kanssa yksin, eivätkä he ole sitä nytkään.
– Muistatko mitä tunsit, kun oli siirrytty poikkeusoloihin tai ilmoitettu Uudenmaan rajojen sulkeutumisesta? Mitä tunsit silloin, kun näit pääministerin vakavat kasvot tai mitä tunnetta tunsit, kun ensimmäisen kerran odotit koronatestin tulosta? Entä mitä tunnet nyt, kun rajoitukset ovat purkautumassa.
Kallion mukaan ihmisten on ymmärrettävä omia tunteitaan voidakseen toipua.
– Jotta voimme päästä eteenpäin, meidän on palattava taaksepäin ja käsiteltävä tunteemme.
Salaliittoteoriat tunteista
Nykytunteen museo on täytetty valokuvilla, kertomuksilla, aikaan liittyvillä faktoilla ja ennen kaikkea sillä, miten voimakkaasti ja eri tavoin ihmiset ovat kokeneet pandemian ajan.
Yksi ajan ilmiöistä on ollut salaliittoteorioiden nousu kaikkien tietoisuuteen. Museoprojektissa mukana ollut tutkija Niko Pyrhönen sanoo, että myös salaliittoteoriat ja niihin uskominen lähtevät tunteista.
– Ihmisen mielikuvitus lähtee laukalle, kun ei tiedetä, mitä pitäisi ajatella. Kun tuntuu siltä, että tarinasta puuttuu jotain, ihminen täyttää sen kolon jollain, minkä voi itse ymmärtää.
Tämä selittää salaliittoteorioiden määrää ja suosiota pandemian aikana. Salaliittoteoriat saivat lisää tuulta alleen, kun eri mediatilat tarttuivat tunteelliseen sisältöön ja jakoivat niitä edelleen.
– Monesti on niin, että uutisarvoiseksi koetaan asiat, jotka ovat herättäneet tunteita. Jos tunteet ovat tarpeeksi vahvoja ja tarpeeksi monet tuntevat niitä, niin niistä raportointi itsessään on uutisarvoista eivätkä niinkään niiden taustalla olevat tarinat tai niiden paikkansapitävyys, Pyrhönen toteaa.
”Epävarmuus ja hämmennys eivät ole tunteita, joiden käsittely olisi ihmisille helppoa.”
Pandemian aikana pelko, suuttumus, viha, epävarmuus ja hämmennys ovat vaikuttaneet vahvasti ihmisten tapaan jäsentää ympäröivää maailmaa. Nämä tunteet eivät ole vieraita heillekään, jotka eivät teorioihin usko, mutta joiden onkin helpompi elää epävarmuuden kanssa.
– Epävarmuus ja hämmennys eivät ole tunteita, joiden käsittely olisi ihmisille helppoa.
Nykytunteen museo auttaa näiden tunteiden käsittelyssä ja osoittaa, ettei kukaan ole yksin.
Nykytunteen museo on osa valtioneuvoston kanslian Suomi toimii -kokonaisuutta, jolla tuetaan kansalaisten henkistä kriisinkestävyyttä.
Kommentti: Moninaiset tunteet
Osallistuminen Nykytunteen museon avajaisiin oli ensimmäinen yleisötilaisuus, jossa olen ollut sitten maaliskuun 2020. En ole kokenut pandemian aikaa erityisen raskaaksi, päinvastoin kuulun siihen ihmisryhmään, jolle poikkeusolot ovat sopineet vallan mainiosti. Tämän vuoksi museon sisältöön tutustuminen oli silmiä avaava kokemus.
Olen toki ollut tietoinen, että moni voi huonosti, mutta silti negatiivisten tunteiden määrä yllätti.
Itsellenikin ensimmäinen kuukausi oli haastava. Samaan aikaan, kun kaikki suljettiin, kotoa katkesi lähes täysin verkkoyhteys. Se oli stressaavaa tilanteessa, jossa tarve tiedonhankinnalle olisi ollut mitä suurin.
Vaikea kohta oli myös Uudenmaan rajojen sulkeutuminen, lähinnä siksi, että jäimme kumppanini kanssa eri puolille rajaa – ilman tietoa siitä, koska voimme taas tavata. Aika kului mukavasti kehitellessä mitä mielikuvituksellisempia keinoja rajan ylitystä varten. Emme kuitenkaan testanneet niistä yhtäkään.
En ole perusluonteeltani introvertti, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen tajusin, kuinka mahtavaa itse asiassa on, kun ei tarvitse tavata ketään eikä lähteä minnekään. Tämä aika on osoittanut, että viihdyn erinomaisesti itseni seurassa.
Eristyksen alussa perheen teini totesi papalleen: ”Ei meillä ole mitään hätää, äidillä on vähän ideoita”.
Ja niitä on riittänyt: on syntynyt muun muassa albumeja, kortteja, vaatteita, kuvakollaaseja ja tekstejä. Nykytunteen museon sivuilla kerrotaan, että luoviin asioihin keskittyneet ihmiset selvisivät ajasta muita helpommalla. Kenties kohdallani on ollut kyse juuri siitä.
Tänä aikana en ole oikeastaan ikävöinyt mitään muuta kuin kulttuuria. Kesät ilman festareita ovat tuntuneet omituisilta, ja keikkojen, teatterin ja taidenäyttelyiden puute on kaihertanut mieltä.
Minulle paluu niin kutsuttuun normaaliin on todennäköisesti suurempi kriisin paikka kuin kuluneet puolitoista vuotta. Kenties silti otan itseäni niskasta kiinni, lähden tapaamaan ystäviä ja tuttavia ja kysyn heiltä, mitä kuuluu ja miltä tämä kaikki on heistä tuntunut.
Anni-Helena Leppälä