Olen osallistunut yli vuosikymmenen ajan julkiseen keskusteluun ja ennen kaikkea keskusteluun talouspolitiikasta. Olen saanut tähän yliopistokoulutuksenkin, kun valmistuin maisteriksi kansantaloustieteen oppiaineesta. Ensin tutkijana ja sitten pääekonomistina olen tuottanut valtavasti taloustieteellistä ja talouspoliittista puhetta palkkatyössäni. Sitten olen vapaa-ajallani tehnyt tätä lisää ensin talousbloggaajana ja tätä nykyä poliittisen talouden uutiskirjeen sisällöntuottajana.
Minua on alettu haastaa siitä, että koko puhetapani on ekonomistista ja kasvukeskeistä.
Pidän itseäni varsin kriittisenä keskustelijana, joka pyrkii katsomaan asioita aina monelta kantilta, löytämään eri kysymyksistä kiinnostavaa sanottavaa ja haastamaan vallitsevia luutuneita näkökulmia tai ”itsestäänselvyyksiä”. Aiemmin sain tällaisesta talouskeskustelun tyylistä ja tavasta pääsääntöisesti kiittävää palautetta, mutta viime aikoina olen yhä useammin törmännyt rakentavaan haastavaan palautteeseen. Minua on alettu haastaa siitä, että koko puhetapani on ekonomistista ja kasvukeskeistä.
Olen tietenkin palautteen esittäjiltä kysynyt, että enkö kuitenkin puhu myös kasvun rajoista ja yhä useammin ekologisen kriisin seurauksista taloudelle. Eikö se riitä? Vastaus on lähes aina ollut sama: se on hyvä alku, mutta ei riitä. Kuitenkin minun nähdään puheellani edustavan ja edistävän sellaista ”kasvuistista” (growthism) diskurssia, joka estää ihmisiä ja yhteiskuntaa laajemmin irtautumasta niistä pakoista, jotka ekologisen kriisin ovat aiheuttaneet.
”Kasvuismin” käsitteen isä ja kasvuismin kritiikin kansainvälinen johtotähti on brittiläinen talousantropologi Jason Hickel, joka minun oli ilo tavata muutama vuosi sitten Fingon järjestämässä Beyond Growth -konferenssissa Helsingissä. Hickelin mukaan kasvuismi on sitä, että kaikki kasvu nähdään lopulta hyvänä. Eli sen sijaan, että laadullisesti eroteltaisiin sitä, minkä yhteiskunnassamme pitää kasvaa ja minkä ehkä supistua, otamme liian helposti kaiken kasvun hyvänä ja tavoiteltavana.
On siis aika pohtia, olenko minäkin sittenkin kasvuisti. Kun tarkastelen työllisyyden kasvua Suomen taloudessa, pohdinko joka kerta, millaisen työn määrä on lisääntynyt ja millaista toimintaa yhteiskunnassa sitä kautta saamme enemmän? Entä kun tarkastelen kasvuennusteita, muuttuvatko ne päässäni heti energia- ja materiaalivirroiksi, minkä kautta sitten päättelen, kuinka kestävää tulevien vuosien kasvu on? Entä silloin, kun kirjoitan julkisen talouden velkasuhteen alentuneen – näenkö kirkkaasti, millaisia sosiaalisia, terveydellisiä ja ympäristöllisiä vaikutuksia sillä on?
Valitettavasti joudun vastaamaan kaikkiin edellisiin kysymyksiin kieltävästi. Vaikka olen tietoisesti pyrkinyt koko ajan enemmän tuomaan näitä laadullisia elementtejä ajatteluuni, edelleen yllätän itseni ajattelemasta, että enemmän on automaattisesti paremmin. Toki monessa asiassa niin onkin, jos ajatellaan vaikka vaikuttavia – ennaltaehkäiseviä ja korjaavia – hyvinvointipalveluita. Mutta silti minunkin pitäisi kyetä entistä paremmin ajattelussani ja viestinnässäni huomioimaan eri toimenpiteiden ja niiden tulosten laadulliset ulottuvuudet.
Myönnän siis olevani edelleen kasvuisti. Otan edelleen liian usein annettuna sen, että tietyn asian kasvu on yksiselitteisesti hyvä asia. Lisäksi osallistun tämän tästä jonkinlaisen kasvuistisen diskurssin ruokkimiseen. Jatkossa pohdinkin aiempaa tarkemmin, mihin talouspoliittisiin keskusteluihin ja millä näkökulmalla kannattaa lähteä. Olen nimittäin sitä mieltä, että laadullisesti laadukasta kasvuajattelua ja siihen nojaavaa yhteiskuntapoliittista keskustelua tarvitaan nykyistä enemmän.
Kirjoittaja on SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:n pääekonomisti.