Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloissa 1960–70-luvuilla käynnistynyt yhteiskuntatieteellinen vammaistutkimus on nuori tieteenala, jonka tutkimus on alkanut Suomessa vasta 2000-luvulla.
Vammaiset ihmiset kansalaisina -teos on syntynyt tarpeesta saada aiheesta suomenkielistä kirjallisuutta niin yliopistojen kuin järjestökentänkin käyttöön.
Kelan tutkimuspäällikkö Antti Teittinen on tutkinut aihetta yli kaksikymmentä vuotta, ja Vammaiset ihmiset kansalaisina on neljäs asiaa käsittelevä kirja, jonka toimittamisessa hän on ollut mukana.
– Vammaisasioissa on jatkuvasti menty eteenpäin, mutta tällaisia kirjoja tarvitaan, jotta ymmärrys ja tietoisuus asiasta olisi laajempaa ja jotta ymmärrettäisiin, ettei vammaisia henkilöitä saa eikä voi syrjiä, hän sanoo.
Vammaisuus on yhteiskunnallinen kysymys.
Yksi kirjan tärkeimmistä viesteistä on, ettei vammaisuus ole vain lääketieteellinen asia vaan yhteiskunnallinen kysymys.
Tyypillisesti kaikki vammaiset ihmiset nähdään yhtenä ryhmänä, vaikka kyseessä on heterogeeninen ryhmä.
– Kuten kirjan otsikkokin sanoo, vammaiset henkilöt ovat kansalaisia siinä missä muutkin ihmiset, eikä heitä pitäisi käsitellä lääketieteellisen diagnoosinsa kautta. Diagnoosi ei myöskään ole ensisijainen rakennuspalikka omaa identiteettiä rakennettaessa, Teittinen huomauttaa.
Työllisyyden haasteet
Suomessa on paljon rakenteellisia esteitä, jotka vaikuttavat vammaisten henkilöiden työllistymiseen. Esimerkiksi sosiaaliturvajärjestelmä lähtee siitä, että vammaiset ihmiset ovat työmarkkinoiden ulkopuolella.
Vammaisten henkilöiden sosioekonominen asema onkin huomattavasti muuta väestöä heikompi.
Työtoiminnassa oleva ihminen ei saa palkkaa vaan työosuusrahaa, joka on kunnasta riippuen 0–12 euroa päivässä. Kansalaisuuden toteutumisen kannalta olisi tärkeää, että vammaiset henkilöt työllistyisivät tavalliseen palkkatyöhön. Tällä hetkellä Suomessa kyllä panostetaan vammaisten ihmisten koulutukseen, mutta ei työmarkkinaosallisuuteen. Teittinen haluaisi nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun kysymyksen siitä, miksi koulutus on tärkeää, mutta palkkatyö ei.
Työikäisiä vammaisia henkilöitä on 165 000, ja heistä on tällä hetkellä työelämässä 25 000–30 000.
Vammaisia henkilöitä ei palkata, koska työnantajien mielestä heidän tuottavuutensa ei ole yhtä hyvä kuin ei-vammaisilla. Tuottavuus-argumentti on heikolla pohjalla, sillä työnantajalla on mahdollisuus saada työolosuhteiden järjestelytukea, palkkatukea ja työhönvalmentajan palveluja, joiden avulla voidaan räätälöidä työpaikka vammaiselle ihmiselle sopivaksi.
– Aina näitä tukimuotoja ei tarvita, mutta niitä on mahdollista saada. Kiinnostavia havaintoja on muun muassa siitä, että pienille ja keskisuurille yrityksille nämä tuet ovat keskeisiä, mutta eivät isoille firmoille.
Palkkatyö vahventaa kansalaisuusasemaa tuoden mukanaan muun muassa lomaoikeudet, työterveyspalvelut ja työeläkkeen. Unohtamatta sitä, että työyhteisöön kiinnittäytyminen lisää ihmisten osallisuutta.
Yksilöllinen asuminen
Myös laitosasuminen heikentää vammaisten ihmisten kansalaisuutta. Viime vuosina onkin pyritty entistä enemmän kohti yksilöllistä asumista.
Yksilöllisten asumismuotojen kehittäminen aloitettiin 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, mutta laajemmin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella.
– 1970–80-luvulla kritiikki laitosasumista vastaan tuli ulkomailta ja siihen vastaukseksi alettiin rakentaa ryhmäkoteja. Toinen aalto lähti liikkeelle 1990-luvun alussa, kun Norjassa päätettiin lakkauttaa kaikki keskuslaitokset yhdellä kertaa, Teittinen kertoo.
Sittemmin on huomattu, että ryhmäkodit eivät vastaa vaadetta, joka yksilölliselle asumiselle on annettu, vaan ne ovat enemmänkin minilaitoksia. Kansainväliset tutkimukset suosivat ryhmäkotien sijaan olemassa olevaan asuntokantaan tehtäviä asuntoja, joihin toimitetaan palvelut.
– Isoin ongelma kuitenkin on lasten laitosasuminen, joka ei ole juurikaan vähentynyt. Se on mielestäni vakava ongelma, joka liittyy ainakin osittain erityisopetuksen resursseihin. Lapset saattavat asua viikot keskitetysti laitoksessa ja viettää viikonloput kotona. Tätä tapahtuu siksi, että kunnilla ei ole resursseja järjestää erityisopetusta, niin sitten se järjestetään laitosympäristössä.
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen
Asumisen ja työllisyyden haasteet sekä yleiset asenteet vaikuttavat myös siihen, että vammaisten ihmisten yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen on muuta väestöä vähäisempää. Asiaan vaikuttavat myös avuntarve, resurssien niukkuus ja henkilökohtaisten avustajien saatavuusongelmat.
– Vammaiset henkilöt tarvitsevat usein apua eri toiminnoissa. Tämä voi olla yksi osallistumista ehkäisevä tekijä. Jossain määrin on havaittavissa myös alueellisia eroavaisuuksia tarkasteltaessa harrastuksia tai vapaa-ajan toimintoja, Teittinen sanoo.
Samat syyt ja asenteet vaikuttavat myös vammaisten henkilöiden äänestysaktiivisuuteen.
– Suomesta on tiedossa 2000-luvulta tapauksia, joissa vammaiselle henkilölle on sanottu, että ei sinun tarvitse äänestää. Tähän on puututtu siten, että nykyisin eduskunnan oikeusasiamies tekee esimerkiksi tarkastuksia äänestyspaikoille ja katsoo, että ne ovat esteettömiä ja saavutettavia. Äänestysmahdollisuutta on tuotu myös asumisyksiköihin. Mutta sellaistakin asennetta on, että ajatellaan, ettei vammaisen ihmisen tarvitse äänestää, kun hän ei mitään politiikasta ymmärrä.
Teittinen lähestyy vammaisten ihmisten kansalaisuuden toteutumista Pierre Bourdieun symbolisen väkivallan käsitteen kautta.
– Tässä yhteydessä se tarkoittaa sitä, että rakenteellista syrjintää tuotetaan esimerkiksi viitseliäisyyden puutteessa. Tämä on yhteiskunnallisiin rakenteisiin pesiytynyt ongelma, jota nimenomaisesti vähemmistöt kohtaavat ja tässä tapauksessa vammaiset henkilöt.
Vammaiset ihmiset kansalaisina. Toimittaneet: Antti Teittinen, Mari Kivistö, Merja Tarvainen, Sanna Hautala. 323 sivua. Vastapaino 2021.