Keskeisimmät eurokriisinkin taustalla olleet talouspolitiikan rakenteelliset ongelmat ovat unionissa yhä ratkaisematta.

Euroopan unionilla ei ole omaa finanssipoliittista kapasiteettia, mutta sillä on hyvin monimutkainen perussopimusten, asetusten ja muiden kirjausten muodostama kansallista finanssipoliittista liikkumatilaa rajoittava sääntökehikko. Sääntökehikon olennaisimpia elementtejä ovat esimerkiksi julkisen velkaantumisasteen 60 prosentin raja sekä kolmen prosentin rajoite budjettialijäämille.

Koronakriisin jälkeen on syntynyt tilanne, jossa sääntökehikon uudistaminen tavalla tai toisella on käynyt välttämättömäksi. Vielä vuonna 2022 velkaantumista ja alijäämiä rajoittavat kriteerit ovat poikkeuksellisesti hyllyllä, mutta vuodesta 2023 eteenpäin tilanne on yhä auki.

Uudistusten tarpeelle on kahdenlaisia syitä. Ensinnäkin suuri osa sääntökehikosta on yksinkertaisesti vanhentunutta ja sen noudattaminen nykyisissä olosuhteissa olisi käytännössä mahdotonta. Esimerkiksi julkisen velkaantumisasteen 60 prosentin raja on kaukana unionin nykytodellisuudesta. Julkisen velkaantumisasteen uskotaan nousevan tänä vuonna unionissa 95 prosentin tietämille.

Velkaantumisasteiden runnominen 60 prosentin tasolle edellyttäisi finanssipolitiikan merkittävää kiristämistä, mikä olisi kova isku pandemian kanssa kituneelle elinkeinoelämälle. Se olisi myös riskialtista, koska myös koronatilanteeseen liittyy yhä merkittäviä epävarmuuksia.

Kriteereiden mukaiseen velkaantumisasteeseen ei vanhoillakaan menettelytavoilla tarvitse päästä välittömästi, mutta tämä ei ole hyvä peruste paluulle vanhaan kehikkoon. Jos 60 prosentin velkaantumisasteen tulisi ohjata finanssipolitiikan viritystä tilanteessa, jossa todellisuudessa ollaan lähellä sadan prosentin velkaantumisasteita, on finanssipolitiikan oltava pitkäaikaisesti kiristävää. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että finanssipolitiikka tulisi virittää velkaantumistavoitteen eikä suhdannetilanteen lähtökohdista käsin.

ILMOITUS

Tämä olisi erikoinen ratkaisu, kun koko 2010-luvun perusongelma länsimaissa oli jatkuvasti ylikireäksi viritetty finanssipolitiikka, mistä seurasi epäsuorasti keskuspankkien pakottaminen jatkuvaan rahapoliittiseen elvytykseen. Tätä voidaan pitää ongelmana sekä tehokkaan kysynnänsäätelyn että keskuspankkien itsenäisyyden näkökulmasta.

Toinen vielä merkittävämpi syy uudistaa unionin taloussääntelyä liittyy siihen, että keskeisimmät eurokriisinkin taustalla olleet talouspolitiikan rakenteelliset ongelmat ovat unionissa yhä ratkaisematta. Esimerkiksi vaihtotaseiden epätasapainoja olisi välttämätöntä koordinoida tiiviisti integroituneella talousalueella. Jos epätasapainoja ei koordinoida, syntyy jäsenvaltioille houkutus sivuuttaa kotimaisen kysynnän tukeminen, mikä heikentää koko alueen kysyntänäkymiä. Toisaalta tällainen tilanne johtaa myös helposti eurokriisin kaltaisiin valtioiden velkakriiseihin, joista joutuvat lopulta kärsimään ylijäämävaltiotkin.

Nykyinen finanssipolitiikan sääntelykehikko on ajastaan jäljessä ja kaventaa myös Suomessa kansallista talouspolitiikan liikkumatilaa. Näin ollen on tärkeää, että Suomikin osallistuu ratkaisuhakuisesti ja avoimesti keskusteluun EU:n finanssipoliittisen sääntelykehikon päivittämisestä.

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja poliittisen talouden tutkija.