Viime viikkoina Afganistanin tilanne on järkyttänyt. Erityisesti mediassa huomiota ovat saaneet naisten oikeudet – eikä syyttä. On järkyttävää kuulla, miten tytöt polttavat koulutodistuksiaan ja naiset saavat kulkea kadulla vain aviomiehensä kanssa.

Keskustelu Afganistanin sotaa pakenevista siviileistä kuitenkin toistaa jälleen kerran syrjiviä asenteitamme. Haluamme olla heikkojen naisten uljas valkoinen pelastaja.

On varottava sekoittamasta uhrina olemista heikkouteen. Afganistanin naiset ansaitsevat Talebanin uhreina apumme. Mutta se ei tarkoita, että he olisivat heikkoja. Liian usein myös sekoittuu se, pelastetaanko ihmiset Talebanilta vai islamilta. Meidän ei tarvitse pelastaa heitä omalta kulttuuriltaan, historialtaan tai tavoiltaan. Sen sijaan meidän on pelastettava jokainen ihmishenki väkivallan ja vainon uhan alta.

Ja jokainen ihmishenki tarkoittaa myös miehiä. Samat henkilöt, jotka naisten asemaa parantavissa aloitteissa ovat huutamassa “mutta entäs miehet” ovat nyt hiljaa, kun tälle kysymykselle todella olisi tarvetta. Myös miehet ansaitsevat turvaa. On haitallista kuvitella, etteivätkö miehetkin pelkäisi ja kärsisi hirmuvallan alla.

Valkoisen pelastajan kompleksi kuvaa tilannetta, jossa etuoikeutetusta asemasta autetaan heikommassa asemassa olevia vain omat lähtökohdat huomioon ottaen. Kompleksi näkyy vahvana Afganistan-keskusteluissa. Olemme helposti valmiita auttamaan heitä, jotka sopivat rasistiseen ja antifeministiseen kuvaamme “hyvistä ihmisistä” ja silloinkin tehtävämme on pelastaa heidät omalta kulttuuriltaan ja “sopeuttaa” heidät meidän kaltaisiksi. Haluamme esimerkiksi vapauttaa naiset käyttämästä huntua, emme vapauttaa heitä tekemään itse valintansa sen käytöstä.

Aito apu on yhdenvertaista ja kulttuurisensitiivistä. Se lähtee autettavan avun tarpeesta. Valkoisen pelastajan tärkein pelastuksen kohde onkin loppupeleissä vain hänen oma hauras egonsa.

Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden puheenjohtaja.