Syksyn budjettineuvottelut ovat ohi. Kolmipäiväisen riihen tuloksena syntyi kompromissi, jossa jokainen hallituspuolue voi sanoa kannattajilleen voittaneensa jotakin.
Budjettiriihen uutisointia seuratessani panin merkille, että sekä journalistisessa että sosiaalisessa mediassa pitkittyneistä neuvotteluista puhuttiin kriisinä, ja palstoilla kirjoitettiin jo hallituksen olleen vaarassa kaatua.
Torstaiaamuna Iltalehden Lauri Nurmi kirjoitti hallituksen olleen kaatumisvaarassa. Vain paria tuntia myöhemmin hallitusviisikko tuli kameroiden eteen ja ilmoitti sovun syntyneen. Kuvio on nähty monta kertaa: Neuvottelujen pitkittyminen esitetään politiikan kriisiytymisenä ja yhteistyön mahdottomuutena. Tälläkin kertaa hallitus pysyi pystyssä, eikä uusia hallitusneuvotteluita nähty. Ennenaikaisista vaaleista puhumattakaan.
Syy kohu-uutisointiin ja haluun esittää neuvottelut kriisinä on yksinkertainen. Dramaattiset uutistapahtumat ja hetki hetkeltä -seurannat kiinnostavat yleisöä ja tuottavat hyvin klikkejä. Harva asia saa ihmisen seuraamaan uutista niin hyvin kuin lupaus jostain tärkeästä ja yllättävästä.
Ymmärrän varsin hyvin senkin, että lehtiä pitää saada kaupaksi, ja kriisiuutiset myyvät hyvin. Jokainenhan haluaa tietää, kun jotain suurta tapahtuu, ja jokainen toimittaja tahtoo olla se, joka kertoo suurista tapahtumista ensimmäisenä. Lisäksi opposition kannattajat jakavat mielellään somessa juttuja, joissa kerrotaan hallituksen kompasteluista.
Tiedotusvälineet eivät yksin ole tähän syyllisiä, vaan poliitikoilla on kannustin luoda politiikasta dramaattista. Draamalla saadaan kansalaisten huomio, jolla niinsanotusti korottaa neuvotteluiden panoksia. Esimerkiksi sisäministeri Maria Ohisalo (vihr) totesi Iltalehden haastattelussa ennen budjettineuvotteluja, että hallitus ei ole pystyssä, jos työllisyys- ja ilmastotoimet eivät etene. Uhkailemalla hallituksen kaatamisella voi saada valokeilan kohdistettua itseensä ja poliittisille tavoitteilleen.
Kriisillä saadaan myös luotua tarina, jolla vahvistetaan kuvaa johtajuudesta. Tarinaan kuuluu se, että hallitus tuodaan kriisin reunalta takaisin toimintakykyiseksi. Jotta voi osoittaa johtajuutta kriisin keskellä, pitää ensin olla kriisi. Jos ei todellinen, niin koettu sellainen.
Rehellisyyden nimissä on todettava, ettei tiedotusvälineiden into nähdä kriisejä ole täysin tuulesta temmattu. Toisinaan uhkailut hallituksen kaatamisella lunastetaan.
Tuoreessa poliittisessa muistissa on vielä Juha Sipilän porvarihallituksen kriiseily sote-uudistuksen kanssa. Sipilä oli vähällä hajottaa hallituksensa syksyllä 2015, ja lopulta hallitus erosi keväällä 2019 juuri sote-uudistuksen vuoksi.
Jos mennään vielä kauemmas historiaan, on mainittava Jyrki Kataisen sateenkaarihallituksen kehysriihi keväällä 2014. Vasemmistoliitto lähti ovet paukkuen hallituksesta kesken kehysneuvottelujen, kun puolue ei voinut hyväksyä kehysriihessä päätettyjä leikkauksia perusturvaan.
Politiikan tutkija Johanna Vuorelma huomautti eilen Twitterissä myös siitä, kuinka median rooli hallituksen sisäisten neuvotteluiden työkaluna on vahvistunut.
Olisi kiinnostavaa tarkastella, missä määrin sosiaalisen median ja journalistisen median rooli on vahvistunut hallituksen sisäisten neuvotteluiden työkaluna. Oma tuntumani on, että neuvotteluiden spektaakkelimaisuus ja tarinallistaminen mediajulkisuuden kautta on lisääntynyt.
— Johanna Vuorelma (@VuorelmaJohanna) September 9, 2021
Vuorelman pohdinnalla on vinha perä. Tylsät budjettineuvottelut eivät myy lehtiä, mutta dramaattiset tarinat hajoamisen partaalla keikkuvista hallituksista kiinnostavat. Sekä poliitikot että media hyötyvät lisääntyneestä huomiosta, ja siksi spektaakkelimaisuutta ja tarinallistamista on politiikassa koko ajan enemmän.
Tämä mekanismi kuitenkin tuottaa sellaista politiikan tekemisen tapaa, joka on politiikalle haitallinen. Kun neuvotteluista tulee julkisuuspeliä, syntyy poliitikoille houkutus hakea neuvotteluista kompromissien sijaan selkävoittoja hallituskumppaneista. Itse päätettävistä asioista tulee toissijaisia. Mediassa kun tärkeintä on se, miltä asiat näyttävät.
Tiedotusvälineet tarjoavat poliitikoille näyttämön, kun kamerat ja toimittajat päivystävät neuvottelutilojen ulkopuolella. Lisäksi sosiaaliseen mediaan pääsee saman tien esille, eikä tarvitse edes lähettää tiedotteita toimituksille.
Toivoisin jatkossa malttia sekä poliitikoilta että toimittajakollegoilta olla tarttumatta täkyihin kriisin partaalla hoipertelevasta politiikasta. Toivoisin, että politiikan kommentoijilla olisi myös viisautta olla rakentamatta tarinoita siitä, kuinka hallitukset käyvät kriisin partaalla, mutta nostavat itsensä sieltä päättäväisellä johtajuudella. Sellaiset tarinat kun eivät aina ole totta.
Kirjoittaja on politiikan toimittaja.