Osuuskunta Eka, vakuutusyhtiö Kansa, rakennuskunta Haka ja Suomen työväen säästöpankki olivat niin sanotun punapääoman linnakkeita. 1990-luvun lama vei ne mennessään. Perinteitä jatkaa muun muassa ravintolatoimintaa harjoittava Tradeka, jolla on 206 000 jäsentä. Sen yhtiöillä on yli 3 000 työntekijää.
Alussa runsaat sata vuotta sitten olivat into ja itsepäisyys, historioitsija Anitra Komulainen kuvaa viime viikolla ilmestyneessä teoksessaan Punapääoman linnake – Työväen osuustoiminnan dramaattiset vaiheet (Siltala).
Osuustoiminnasta syntyi viime vuosisadan alussa valtava kansanliike. SOK perustettiin vuonna 1904, Valio ja Hankkija vuotta myöhemmin. Menestyksen siemen oli siinä, että perustettiin keskusliikkeitä eikä yksittäisiä osuustoiminnallisia kauppoja tai meijereitä kuten muualla maailmassa.
Työväki innostui osuuskaupoista, koska niissä oli vakiohinnat, ne olivat hieman muita edullisempia ja voitot jaettiin jäsenille.
Itsepäisyydellä Komulainen tarkoittaa sen ajan työväenluokan mielenlaatua. Karl Marxin kaltaiset teoreetikot vastustivat osuustoimintaa, mutta Suomessa asiaan suhtauduttiin käytännönläheisesti.
Työväen Kulutusosuuskuntien keskusliitto KK perustettiin vuonna 1916 ja OTK seuraavana vuonna.
Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen osuustoiminta oli ensimmäinen työväenliikkeen haara, joka pääsi uudelleen jaloilleen. Siitä myös alkoi menestys, joka huipentui 1980-luvulla, kun Eero Rantalan johtamassa EKA-yhtymässä oli 25 000 työntekijää. Se oli Suomen suurimpia yrityksiä.
Loppu tuli vuonna 1993, kun pankit hakivat EKAn yrityssaneeraukseen.
Komulainen taustoittaa tuhoon johtaneen kehityksen alkaneen jo 1960-luvulla. 1990-luvun lama vain viimeisteli sen.
Elanto jäi fuusion ulkopuolelle
Perussyitä punapääoman romahdukselle oli kaksi. Ensinnäkin koko markkinaympäristö muuttui 1960-luvulle tultaessa. Kustannukset nousivat, mutta hintasäännöstely esti hintojen nostamisen. Tappioita tehtiin kymmenen vuotta, mutta niitä siedettiin eri syistä.
Työväenliike oli myös ainoa, jonka osuustoiminnassa oli kaksi eri suuntiin vetävää päätä. OTK oli tukkukauppa ja KK neuvontajärjestö. Kummallakaan ei ollut valtaa tehdä tarvittavia päätöksiä. Niiden yhdistäminen alkoi vasta vuonna 1970.
Komulaisen mukaan punapääoman romahdus kulminoitui kahteen iskuun. Pääkaupunkiseudulla maan ostovoimaisimmalla alueella toiminut Elanto jäi suurfuusion ulkopuolelle, joten EKAlla ei ollut alueella yhtään kauppaa, ravintolaa eikä hotellia. EKA tuli pääkaupunkiseudulle ostamalla Valintatalot, jotka muuttuivat tappiollisiksi.
”Yksi asia, joka teki työväenliikkeen osuustoiminnan suureksi oli, että heillä oli ihan järjetön usko tulevaan, älyttömät visiot.”
Toinen isku olivat Kansa-yhtiön kansainvälistymisestä seuranneet miljardiluokan tappiot vuoden 1987 pörssiromahduksessa.
Näitä ennen osuuskauppaliike kulki vuosikymmenet työväen mukana kehdosta hautaan. Sen Kuluttaja-lehti oli monessa kodissa ainoa tiedotusväline ja osuuskauppakoulu ja tarjosi työväenluokkaisille mahdollisuuden opiskeluun.
– Vielä yksi asia, joka teki työväenliikkeen osuustoiminnan suureksi oli, että heillä oli ihan järjetön usko tulevaan, älyttömät visiot. Tavoitteena oli kaiken osuustoiminnallistaminen, Komulainen kertoo.
Kaupan lisäksi osuustoimintaliike laajenikin säästökassoihin ja omiin teollisuuslaitoksiin.
Kun romahdus tuli, se oli dramaattinen, mutta ei poista osuustoiminnan ansioita.
”Ilman osuustoimintaa Suomi olisi kehittymättömämpi, eriarvoisempi, epävakaampi, kulttuurisesti köyhempi – ja vähemmän pohjoismainen ja ohuemmin länsieurooppalainen”, historioitsija Markku Kuisma kirjoittaa teoksen esipuheessa.