Lehtikuva/Puolustusvoimat

Edes valtioiden asevoimat eivät ole välttyneet nykyajan vaatimuksilta säästää kuluja ja tehostaa toimintaansa ulkoistamalla tehtäviä yrityksille. Alihankintaketjut, toiminnan valvomisen vaikeus sekä bisneksen kansainvälinen luonne johtavat usein siihen, ettei kukaan kanna vastuuta työntekijöistä, jotka asettavat henkensä alttiiksi maailman konfliktialueilla.

Talebanin Kabulin valtaukseen johtaneen voittokulun nopeus yllätti analyytikot ja johti tilanteeseen, jossa länsimaat joutuivat kiireesti evakuoimaan omia edustajiaan ja kansalaisiaan. Lisäksi evakuoidaan näiden kanssa yhteistyötä tehneitä afgaaneja. Myös Suomi lähetti Kabuliin ulkoministeriön virkamiehistä ja sotilaista koostuvan ryhmän auttamaan suomalaisten ja suurlähetystölle työskennelleiden kuljetusten järjestämisessä. Suomen suurlähetystössä alihankkijayrityksen palveluksessa työskennelleitä turvamiehiä ei alun perin sisällytetty evakuoitavien joukkoon. Ulkoministeri Pekka Haavisto ilmoitti kuitenkin 24. elokuuta, että Suomeen evakuoidaan myös 83 lähisuojaryhmissä toiminutta afgaaniturvamiestä perheineen. Kymmenet muut alihankkijan työntekijät on edelleen rajattu avun ulkopuolelle.

Vaikka asia ei juurikaan ole noussut kotimaassa julkisuuteen, lähetystöjen vartioinnin ostaminen yrityksiltä on kriisialueilla tänä päivänä enemmän sääntö kuin poikkeus. Edustustojen ja tukikohtien vartiointipalvelut ovat osa laajempaa sotilas- ja turvapalveluteollisuutta. Niin kriisinhallintaoperaatioiden kuljetukset, tukikohtien siivous ja ruokahuolto kuin tulkkaus ja tiedustelutiedon analyysikin voidaan ostaa vapailta markkinoilta.

Alan vuosittainen liikevaihto liikkuu sadoissa miljardeissa dollareissa. Merkittävän sotilas- ja turvallisuuspalvelualasta tekee valtioiden sekä EU:n kaltaisten kansainvälisten järjestöjen riippuvuus yritysten tuesta. Kun asevoimat, ministeriöt ja järjestöt ovat ryhtyneet hankkimaan välttämättömät toiminnot ostopalveluina, ne ovat säästäneet leikkaamalla omaa henkilöstöään ja kalustoaan, eikä niillä enää ole kykyä tehdä asioita itse.

Irakin miehityksen alkuvuosina länsimaiden tukena toimineet yritykset saivat runsaasti kielteistä julkisuutta. Niiden työntekijöihin viitattiin yleisesti palkkasotureina. Palkkasoturit ovat kuitenkin laittomia taistelijoita ja toimivat ilman pysyviä organisaatioita. Kaupalliset sotilas- ja turvallisuusyritykset ovat laillisia yrityksiä, jotka toimivat periaatteessa lakien asettamissa rajoissa. Ne maksavat veronsa, rekrytoivat avoimesti entisiä ammattisotilaita ja tekevät laillisia, sitovia sopimuksia.

Syyt sotilas- ja turvallisuusalan ulkoistamiseen ovat samoja kuin muussakin julkisen sektorin toiminnassa. Palveluiden ostaminen tarpeen mukaan säästää rahaa. Asiakkaiden ei tarvitse itse maksaa kalustosta ja henkilöstöstä silloin kun sitä ei tarvita. On myös nopeaa vain ostaa tulkkauspalveluita tai apua uuden teknologian käyttöönottoon.

ILMOITUS

Ulkoistamisella saavutetaan myös joustavuutta. Operaatioihin osallistuvien joukkojen määrä on yleensä rajattu. Ulkoistamalla tukitoiminnot mahdollisimman moni alueelle lähetetty sotilas voi keskittyä varsinaiseen rauhanturvaamistyöhönsä. Yritysten käyttö on usein myös lakiteknisesti helpompaa. Esimerkiksi suomalaisten viranomaisten tai poliisien olisi ollut luultavasti äärimmäisen vaikea saada luvat työskennellä aseistettuina Afganistanissa lähetystön suojana. Turvallisuusyrityksille maassa oli valmis lupajärjestelmä.

Toimintojen ulkoistaminen merkitsee kuitenkin myös sitä, että vastuu työntekijöistä hajautuu ja heikkenee. Asiakkaana toimiva valtio ei ole sopimussuhteessa työntekijöiden kanssa, joten se ei ole vastuussa heidän hyvinvoinnistaan. Yritykset eivät toisaalta ole velvollisia tai usein edes kykeneviä tarjoamaan työntekijöille sellaista tukea ja suojaa, jota esimerkiksi rauhanturvaajat tai diplomaatit nauttivat.

Työntekijöiden mahdollisuudet vaatia oikeuksiaan ovat rajatut. Alalla ovat tavallisia verrattain lyhyet määräaikaiset sopimukset. Omia etujaan puolustava työntekijä ottaa riskin jatkosopimusten tyrehtymisestä. Myös korvauksien vaatiminen oikeusteitse on usein hankalaa. Minkä maan lainsäädäntöä noudatetaan, jos esimerkiksi Nepalin kansalainen työskentelee bahamalaiselle tytäryhtiölle, joka vuokraa henkilöstönsä yhdysvaltalaiselle emoyhtiölleen, jolla on sopimus suojella EU:n toimintaa Irakissa? Vaikka toimivaltainen viranomainen löytyisikin, työntekijöillä ei useinkaan ole resursseja lähteä peräämään oikeuksia vieraan maan oikeusistuimessa.

Yritysten toiminnan valvonta konfliktialueilla ei ole helppoa. Asiakasvaltioilla ei usein ole siihen asiantuntemusta tai resursseja. Yritysten pyrkimys säästää kuluissa kiertämällä säännöksiä asettaa myös työntekijöitä vaaraan. Esimerkiksi Irakin konfliktissa 2003–2011 turvapalveluita tuottaneet yritykset jäivät useasti kiinni työntekijöiden koulutusta, määrää ja varustusta koskeneiden sopimusten rikkomisesta.

Kaupallinen sotilas- ja turvallisuusala toimii ja rekrytoi globaalisti. Alan tutkimuksessa on todettu, että eri taustoista tulevia työntekijöitä kohdellaan eri tavoin. Hierarkiassa huipulla ovat länsimaisten asevoimien erikoisjoukkojen veteraanit, joita palkataan vaativimpiin tehtäviin. Myös tavallisen sotilastaustan omaavat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset ex-sotilaat ovat alan työmarkkinoilla vahvassa asemassa, vaikka heidän palkkatasonsa onkin hieman matalampi.

Yritykset rekrytoivat työntekijöitä myös globaalista etelästä. Tukikohtien ja muiden laitosten vartijoita palkataan esimerkiksi Nepalista ja Fidziltä, siivoojat ja pesulatyöntekijät Pakistanista ja Intiasta. Pienemmän palkan lisäksi globaalista etelästä kotoisin olevien työntekijöiden majoitusolot ja muut palvelut ovat usein selkeästi länsimaalaisille tarjottuja heikompia, vaikka he työskentelevät saman yrityksen palveluksessa samassa kohteessa. Lukuisissa dokumentoiduissa tapauksissa köyhistä oloista tulevien työntekijöiden haavoittuvaa asemaa on käytetty hyväksi muuttamalla työehtoja heidän jo saavuttuaan kriisialueelle.

Heikoimmassa asemassa ovat yleensä suoraan operaatioalueelta palkatut henkilöt. He suorittavat vaarallisimpia tehtäviä pienimmällä palkalla. Paikalliset työntekijät esimerkiksi yleensä vartioivat sotilastukikohtien ulointa suojakehää ja portteja. Tehtävä altistaa suurimmalle vaaralle pommi-iskun tai hyökkäyksen sattuessa.

Yritysten rajattu vastuu työntekijöistään, varsinkin sopimuskauden päätyttyä, koskettaa kaikkia alan työntekijöitä. Toisin kuin sotilaat ja rauhanturvaajat, yksityisen sotilas- ja turvallisuusalan työntekijät eivät ole oikeutettuja veteraanien etuihin, kuten tapaturma- ja palvelussairauskorvauksiin. Paremmin palkatuilla, yleensä länsimaisilla työntekijöillä on mahdollisuus huolehtia omista vakuutuksistaan mutta tämäkin turva jää yleensä vajavaiseksi, erityisesti mahdollisten psykologisten vaurioiden hoidon osalta. Globaalista etelästä palkattujen työntekijöiden kohdalla loukkaantuminen työtehtävässä merkitsee yleensä työuran loppua.

Pahimmillaan työntekijät ovat vaarassa jäädä oman onnensa nojaan asioiden kehittyessä huonoon suuntaan. Esimerkiksi kauppamerenkulkua merirosvoilta suojelevia vartijoita on jäänyt jumiin tukikohtinaan toimiville laivoille kun työnantaja on yllättäen ajautunut konkurssiin. Afganistanin nykyinen kriisi on ääriesimerkki tämänkaltaisesta tilanteesta. Kun länsimaat ja kansainväliset sotilas- ja turvallisuusalan yritykset vetäytyvät maasta, tuhansia paikallisia työntekijöitä on jäämässä ilman suojelua Talebanin armoille.

Kaupallisen sotilas- ja turvapalvelualan työntekijöiden asema on globaali ongelma. Valtiot ja akateeminen tutkimus ovat heränneet verrattain myöhään pohtimaan, miten sekä yksittäiset asiakkaat että laajempi kansainvälinen yhteisö voisivat paremmin huolehtia kaupallisen sotilas- ja turvapalvelualan työntekijöiden oikeuksista. Yritysten toiminnan lopettaminen ei ole realistinen vaihtoehto edes keskipitkällä aikavälillä. Ne ovat välttämättömiä rauhanturva- ja sotilasoperaatioiden toteuttamiselle.

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.