20 vuotta sitten George W. Bush oli istunut vajaat kahdeksan kuukautta Yhdysvaltain presidenttinä. Bushin asemaa rasitti se, että hänen valintansa oli sinetöity korkeimman oikeuden kiistanalaisella päätöksellä.
Sitten, kuin todellisena taivaan lahjana Bushille, kaapatut lentokoneet iskeytyivät 11. syyskuuta 2001 WTC:hen ja Pentagoniin. Bush sai tilaisuuden esiintyä kansakuntaa yhdistävänä kriisiajan johtajana, kun pelko, suru ja viha riipivät maata. Bush julisti ”terrorisminvastaisen sodan”.
Sodan ensimmäinen operaatio oli hyökkäys al-Qaidan johtajaa Osama bin Ladenia suojelleeseen Afganistaniin. Invaasio alkoi 7. lokakuuta, ja parissa kuukaudessa oli Afganistan vallattu.
Kidutuksesta tuli olennainen osa sodankäyntiä.
Vasta myöhemmin esitettiin Afganistaniin tunkeutumisen perusteluksi demokratian rakentaminen ja naisten ja tyttöjen suojeleminen. Aluksi kysymys oli kostosta: nöyryytetyssä suurvallassa odotettiin, että presidentti tekee ”jotakin”.
Oikeastaan kohteen olisi pitänyt olla Pakistan, jonka luomus talebanit olivat, ja jonka syrjäseuduilla al-Qaida sai lymyillä. Pakistan oli kuitenkin Yhdysvaltain liittolainen, ja siksi Afganistan oli sopivan köyhä ja heikko hyökkäyskohde.
Helpot voitot,
vaikea miehitys
”Terrorisminvastaisesta sodasta” tuli Bushin strategia toisen presidenttikauden saamiseksi.
Puolitoista vuotta Afganistan-invaasion jälkeen, keväällä 2003, Yhdysvallat liittolaisineen hyökkäsi Irakiin. Perustelut olivat täysin valheellisia: vaikka Saddam Husseinin hallinto oli julma, ei sillä ollut väitettyjä joukkotuhoaseita eikä kytkentää WTC-terroristeihin.
Sekä Afganistanissa että Irakissa Yhdysvallat sai sotilaallisen voiton helposti. Vaikeudet alkoivat sen jälkeen. Yhdysvallat ei ollut selvästikään suunnitellut, mitä tehdä valloitetuissa maissa. Miehityshallintoa leimasivat epäpätevyys ja tempoilevuus.
Yhdysvallat luotti molemmissa maissa omia etujaan ajaneisiin maanpakolaisiin. Irakissa nämä saivat amerikkalaiset uskomaan, että heidät otettaisiin vastaan vapauttajina. Afganistanissa liittolaisina olivat julmat sotaherrat, jotka eivät olleet ihmisoikeuksissa talebaneja puhtoisempia.
Jälleenrakennusrahoja syydettiin heikosti kontrolloituna, niin että vain pieni osa löysi tiensä todellisiin kohteisiin. Loput katosivat korruptioon, eikä siinä ollut kysymys pelkästään paikallisista viranomaisista. Suurin osa avustusrahoista oli sidottu hankintoihin yhdysvaltalaisilta yhtiöiltä, joilla ei ollut suurta motivaatiota huolehtia lopputuloksesta.
Jälleenrakennukseen osoitetut varat olivat kuitenkin vain murto-osa sotilaallisiin toimiin käytetyistä rahoista.
Kidutusta, etäiskuja ja
ulkoistettua sodankäyntiä
”Terrorisminvastaisella sodalla” oli monella tavalla turmeleva vaikutus Yhdysvaltoihin – aivan kuin Afganistanin miehityksellä 1980-luvulla Neuvostoliittoon.
Kidutuksesta tuli olennainen osa sodankäyntiä. Kiduttaminen ei ollut ennenkään vierasta Yhdysvaltain toimille vaikkapa Keski-Amerikassa, mutta silloin sitä yritettiin pitää salassa. Nyt kidutuksesta tuli virallinen doktriini, jota perusteltiin oikeusoppineiden muistioilla.
Sodankäyntiä yksityistettiin ja ulkoistettiin. Afganistan ja Irak olivat kultakaivoksia yksityisille turvayhtiöille. Tämän edut olivat ilmeiset. Palkkasotilaiden tappiot eivät kosketa suurta yleisöä yhtä paljon kuin varsinaisen armeijan tappiot. Palkkasoturien on helpompi toimia piilossa julkisuudelta ja hoitaa likaisia toimia ilman vastuullisuuden peräämistä.
Sotaa on käyty tuhansien kilometrien päästä ohjatuilla lennokeilla. Vaikka sota näin näyttää tietokonepeliltä, on monien lennokkeja ohjanneiden kaukotappajien kerrottu kärsivän pahoista traumoista.
Yhdysvalloissa puhutaan paljon ”mielten ja sydänten” voittamisesta, mutta lennokki-iskut ovat aiheuttaneet paljon ”oheisvahinkoja” eli siviilitappioita. Jokaista tapettua terroristia kohden on luultavasti motivoitunut useita uusia. Samoin ovat vaikuttaneet väkivaltaiset öiset ratsiat koteihin vallatuissa maissa.
Tunnettu rauhantutkija Mary Kaldor kirjoitti viime viikolla Afganistanin tärkeimmän opetuksen olevan se, ettei ”terrorisminvastainen sota” toimi. Ääri-islamismi on vain levinnyt Lähi-idästä suuriin osiin Afrikkaa.
Isis ohitti al-Qaidan
suurimpana vihollisena
Al-Qaida ei ole enää terrorismin markkinajohtaja. Irakin sota synnytti Isisin, ja Afganistanissa Isis-K on sekä Yhdysvaltain että Talebanin päänsärkynä.
20 vuotta sitten Yhdysvallat meni Afganistaniin ajamaan talebanit pois vallasta. Nyt Yhdysvallat jakaa Talebanille tiedustelutietoa Isis-K:ta vastaan, kuten kenraali Kenneth McKenzie äskettäin paljasti.
George W. Bush lupasi syyskuussa 2001 ottaa terroristit kiinni ”elävänä tai kuolleena”. Hän vaati muita maita ilmoittamaan, ovatko ne ”meidän puolellamme vai meitä vastaan”.
Nyt ympyrä on sulkeutunut. Kabulin lentokentän lähellä räjähtäneiden pommien jälkeen Joe Biden sanoi, että terroristit otetaan kiinni ja ”pannaan maksamaan”. Yhdysvaltoja on jälleen nöyryytetty, hyvän ja pahan retoriikka on taas voimissaan.
Yksi Bushin käsittämättömistä kömmähdyksistä oli se, että hän syyskuussa 2001 puhui ”ristiretkestä”. Ironista on, että Bushin sotien jälkeen kristityt ovat Lähi-idässä ahtaammalla kuin ennen niitä.
Ei voi kiistää sitä, että monet länsimaiset ihmiset ovat tehneet vilpittömästi töitä olojen parantamiseksi Afganistanissa ja Irakissa. Mutta se on ollut sivutuote, ei sodan liikkeelle pannut voima.
”Terrorisminvastainen sota” on lisännyt epävakautta laajalla alueella, innoittanut uusia terroristiryhmiä ja tahrinut Yhdysvaltain mainetta.
”Suojeluvastuu” ja
”humanitaarinen interventio”
Yhdysvallat ja Britannia kehittivät 1990-luvulla ”suojeluvastuun” periaatteen. Sen mukaan oikeutettuja olivat ”humanitaariset interventiot”, joita ei tehty oman edun vuoksi, vaan vainottujen auttamiseksi. Sillä perusteltiin Jugoslavian pommituksia 1999, osittain Afganistanin ja Irakin sotia sekä Libyan pommituksia 2011.
Monet muistanevat vielä propagandakampanjat, jotka edelsivät Yhdysvaltain hyökkäyksiä Afganistaniin ja Irakiin. Arvostelevia tai epäileviä mielipiteitä esittäneet leimattiin amerikkalaisvastaisiksi, terroristien ymmärtäjiksi ja Osama bin Ladenin hyödyllisiksi idiooteiksi. Kun Ranska vastusti invaasiota Irakiin, Yhdysvaltain kongressin ruokalassa vaihdettiin ranskanperunoiden nimi ”vapauden perunoiksi”.
Kolumnisti Ezra Klein kirjoitti New York Timesissä viime viikolla, ettei Yhdysvaltain ulkopolitiikan ongelma ole niinkään erimielisyys, vaan pääpuolueiden liiallinen samanmielisyys.
Kleinin mukaan hyökkäystä Afganistaniin ei saanut kyseenalaistaa. Taustaoletuksena oli – niin kuin monen muunkin ulkopoliittisen toimen – se, että ”Yhdysvallat on aina tekemässä hyvää; että me ymmärrämme tarpeeksi hyvin muuta maailmaa ja itseämme tehdäksemme siitä oman kuvamme; että humanitaariset päämäärät ja militarismi ovat helposti ympättävissä yhteen”.
Monet ovat Kleinin mukaan kuitenkin aina epäilleet Yhdysvaltain motiivien puhtautta: ”On pahoja hallituksia, joille Yhdysvallat ei tee mitään. On pahoja hallituksia, joita Yhdysvallat suoraan rahoittaa.”
Afganistanissa ja Irakissa on Yhdysvaltain sotien seurauksena kuollut satoja tuhansia ihmisiä. Yhdysvaltain ulkopoliittisella eliitillä on Kleinin mukaan pakkomielle siitä, mitä Yhdysvaltain toimimattomuus tai vetäytyminen aiheuttaa, mutta ei vastaavaa syyllisyydentuntoa siitä, mitä Yhdysvaltain toiminta tai läsnäolo aiheuttaa.