IPS/Humberto Márquez

Maanosa näyttää muulle maailmalle esimerkkiä, miten tulokkaat tulisi sopeuttaa.

Yli viisi miljoonaa venezuelalaista on paennut maastaan kuuden viime vuoden aikana. Ennen muuta Kolumbia ja muutkin Venezuelan rajanaapuri ovat ottaneet pakolaiset yleisesti ottaen hyvin vastaan. On havaittu, että tulokkaiden integrointi yhteiskuntaan hyödyttää niin tulijoita kuin vastaanottajiakin.

Venezuelan-pakolaisten merkittävimmän avustusohjelman (R4V) johtajan Eduardo Steinin mukaan meneillään on Latinalaisen Amerikan historian suurin siirtolaiskriisi. Sitä hoitamaan YK:n pakolaisjärjestö UNHCR, siirtolaisjärjestö IOM sekä 159 paikallista toimijaa ovat perustaneet R4V:n.

– Alue on sulauttamisyritysten elävä laboratorio. Aiemmin uudet tulokkaat nähtiin rasitteina isäntäyhteisöille ja -kansakunnille. Nyt nähdään myös tulokkaiden antama myönteinen panos vastaanottajamaille, Stein toteaa.

Pääkohteena Kolumbia

Suurin osa Venezuelan jättäjistä suuntaa Kolumbiaan, jonne virtaa päivittäin satoja tai joskus jopa tuhansia pakolaisia naapurimaasta. Tällä hetkellä venezuelalaisia on Kolumbiassa jo lähes 1,8 miljoonaa. Kolumbia on myöntänyt tulokkaille tilapäisesti suojellun aseman eli suonut heille oikeuden muun muassa työntekoon ja julkisiin palveluihin.

Kolumbialaisen Kehitys- ja rauhantutkimusinstituutti Indepazin johtaja Camilo González kertoo, että maassa ymmärretään väkivaltaa ja kriisejä pakenevia venezuelalaisia. Vuosikymmenien ajan Kolumbiasta itsestään paettiin samoista syistä, ja Venezuela toivotti pakolaiset tervetulleiksi.

ILMOITUS

Suuren paperittomien siirtolaisten määrän saapuminen ei ole silti ollut aivan kitkatonta. International Crisis Groupin paikallisjohtaja Iván Briscoe on yhtä kaikki vaikuttunut pakolaisten vastaanotosta – etenkin kun ottaa huomioon, että Kolumbian omasta noin 50 miljoonan väestöstä 40 prosenttia lasketaan köyhiksi. Kolumbian sosiaalisista ongelmista tosin seuraa se, etteivät pakolaiset välttämättä saa tarvitsemiaan ja presidentti Iván Duquen lupaamia sosiaalipalveluja.

Kaikki ei ole ollut ruusuista

Gonzálezin mukaan venezuelalaisten suuri määrä merkitsee vuosittain noin 85 miljoonan euron lisälaskua terveyspalveluille. Tämä yhdistettynä joidenkin tulokkaiden tekemiin rikoksiin on johtanut muukalaisvihan ilmentymiin myös Kolumbiassa; Ecuadorissa, Panamassa ja Perussa on ollut mielenosoituksiakin venezuelalaisia vastaan.

– Kaikki ei ole ollut ruusuista, mutta nyt olemme saapuneet uuteen vaiheeseen. Enää ei ole kyse vasta saapuneiden välittömästä avuntarpeesta, vaan pakolaisten sopeutumisesta vastaanottajayhteisöihin, heidän saamisestaan tuottavaan työhön tai koulutukseen, Stein sanoo.

Hän viittaa kolumbialaisten kukkaviejien myönteiseen esimerkkiin: alalle on palkattu paljon venezuelalaisia naisia leikkaamaan ja pakkaamaan kukkia, sillä nämä työt eivät vaadi pitkällistä koulutusta.

Pakolaisten kaksi aaltoa

Stein kertoo, että ensivaiheessa pakolaisten vastaanottajamaat arvostivat tulokkaiden korkeaa koulutusta.

– Esimerkiksi Argentiinaan saapui tuhansia venezuelalaisia insinöörejä, jotka muutamassa viikossa saatiin tuottaviin töihin.

– Venezuelalaisten pakolaisten seuraava aalto ei koostunutkaan koulutetuista ammattilaisista, vaan vähäisen koulutuksen saaneista ihmistä, joilla oli valtavasti tyydyttämättömiä perustarpeita. Siitä huolimatta rajat pysyivät auki ja heidät otettiin avosylin vastaan, Stein huomauttaa.

– Kun suuri muuttoaalto alkoi 2014–15, venezuelalaisia otettiin halvaksi työvoimaksi esimerkiksi kahvipapujen sadonkorjuuseen, mutta nyttemmin tilanne on pandemiasta huolimatta parantunut, González täydentää.

Useimmat eivät aio palata

Steinin mukaan Latinalaisessa Amerikassa on ymmärretty, että tulokkaat houkuttelevat investointeja ja tarjoavat työvoimaa.

UNHCR:n johtaja Filippo Grandi pitää Kolumbian ohella muitakin Latinalaisen Amerikan ja Karibian maita esimerkkinä muulle maailmalle. Ne näyttävät, miten pakolaiset tulisi ottaa vastaan ja sopeuttaa.

Maihin on syntynyt lukuisia organisaatioita, jotka avun tarjoamisen ohella aktiivisesti pyrkivät sulauttamaan venezuelalaiset uusiin kotimaihinsa. Sopeutuminen uuteen maahan on oleellista myös siksi, ettei valtaosa kotimaastaan paenneista venezuelalaisista edes harkitse pikaista paluuta.

Englanninkielinen versio