Kansallisfilosofimme J.V. Snellmanin (1806–81) filosofiset näkemykset ovat pölyttyneet ja peittyneet hänen kansallisen suurmiehen kipsipatsaiden alle. Harvat ovat perillä, mitä Snellman todella ajatteli, mitä seikkoja korosti kansallisen valistustyönsä, Suomen markan ja kielikysymyksen lisäksi.

Lauri Kallion teos Maailmanhenki Pohjolassa avaa tätä varjoon jäänyttä puolta Snellmanin monipuolisessa elämäntyössä. Nuorena Snellman haaveili akateemisesta urasta filosofian parissa. Taantumuksellinen ”Pyhän allianssin” ajan henki ei ollut kuitenkaan suotuisa Snellmanin korostamalle Friedrich Hegelin (1770–1831) filosofialle. Tuleva suurmies sivuutettiin liian radikaalina yliopiston virkojen täytössä kerta toisensa jälkeen. Vuosiksi 1843–49 Snellman päätyi tuolloin syrjäiseen Kuopioon yläalkeiskoulun rehtoriksi.

Työnsä ohessa Snellman julkaisi Saima-lehteä sekä Maamiehen ystävää. Vasta 1856 hänet kutsuttiin Helsingin yliopiston professoriksi. Tuolloin oli kuitenkin jo terävin hegeliläinen kärki Snellmanilta tylsynyt, ja Euroopassa puhaltelivat antihegeliläiset tuulet.

Kallio toteaa, että Snellmanin esikuva Hegel keräsi runsaasti nippelitietoa ja yhdisteli sitä suuren filosofisen systeeminsä kokonaisuuteen, kuten herran ja rengin probleemissa, sekä kytkiessään Julius Caesarin tapaisia historian henkilöitä oman filosofiansa kokonaisjäsennykseen.

Kallion mukaan Snellman liikkui vain Hegelin filosofian ylätasolla ja siksi hänen filosofiansa jäi abstraktiksi:

ILMOITUS

”Valtio-opissaan Snellman otti askeleen lähemmäs konkreettista yhteiskunnallista todellisuutta. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut enää yksin Hegelin ohjauksessa vaan vahvasti myös ranskalaisiin auktoriteetteihin nojaten. Sanomalehtiensä sivuilla Snellman kykeni liittämään pienen syrjäisen Suomen arkipäiväisiä tapahtumia laajempaan filosofiseen viitekehykseen…Voi perustellusti kysyä, sortuiko Snellman Hegelin tiivistämisessä sellaiseen abstraktiin filosofointiin, jota Hegel vastusti.”

Persoonallisuus ja hengen identtisyys

Identiteetin merkityksestä puhutaan nykyään väsyksiin asti. Snellmanilla oli tähän kysymykseen järkiperäistä sanottavaa jo vuonna 1840 teoksessaan Persoonallisuudesta. Persoonallisuuden pysyvyys on hengen identtisyyttä itsensä kanssa. Se on seurausta kyvystä ajatella oman sisäisen maailmansa puitteissa, mutta myös objektiivisesti. Tietämisen subjekti ja objekti ovat identtisiä, ja niiden ero on asetettu subjektin sisällä.

Kallio huomauttaa, ettei Snellman huomioi Hegelin tavoin persoonallisuuden historiallista kehitystä. Hegelin mukaan antiikin Kreikassa oli kehittynyt yksilöllisyyden periaate, joka oli tullut laajempaan käyttöön Rooman valtakunnassa. Roomassa persoonallisuus koski kuitenkin vain tiettyjä yksilöitä, orjat olivat roomalaisen oikeuden mukaan vain ”puhuvia työkaluja.”

Kristinuskon myötä syntyi kattavampi käsitys, jossa jokainen ihminen ymmärrettiin persoonalliseksi ja vapaaksi, ja jokainen oli myös henkilökohtaisesti vastuussa teoistaan ja niiden seurauksista niin täällä ajassa kuin iäisyydessäkin. Professorina ollessaan Snellman mainitsi esimerkiksi roomalaisen teatterin vaikutuksen persoonallisuuden kehitykseen.

Yhteiskuntaelämä lahjoittaa yksilölle vapauden

Hegel ei ajatellut, että jokaisella kansalla pitäisi olla oma valtio tai että monesta kansasta koostuva valtio ei voisi menestyä. Kallion mukaan Hegel ajatteli, että modernin valtion erinomaisuus tulee esiin juuri siinä, että se pystyy sisällyttämään itseensä ihmisiä erilaisista etnisistä taustoista. Tuolla Hegel tarkoitti lähinnä Amerikan Yhdysvaltoja.

Hegelille valtio oli kulttuurinen yksilö ja valtiot muodostivat maailmanhistoriallisen liikkeen. Uusliberalismin ultrayksilöllisyyden aikakaudella on virkistävää palauttaa mieleen, mitä Snellman kirjoitti vuonna 1860 artikkelissaan Yleisinhimillinen ja kansallinen sivistys. Henkilökohtainen vapaus vain luonnonvapautena on vähäpätöinen verrattuna siihen, mitä kansalaisten yhteiskuntaelämä lahjoittaa:

”Kuinka vähäarvoinen vapaus olisikaan, jollei yhteiskuntajärjestys sitä suojelisi ja jollei yhteiskuntaelämä tarjoaisi yksilölle monia välineitä, joilla hän saa tilaisuuden käyttää sitä inhimillisiin tarkoituksiin. Minkä arvoinen tuo mainittu vapaus olisi, jollei yksilö saisi yhteiskunnalta perinnöksi myös sitä tietoa ja tapaa, joka erottaa sivistyneen ihmisen villi-ihmisestä, mutta joista luonnonoikeus ei kerro mitään.”

Snellmaniin verrattuna Sakari Topelius (1818–1898) oli niin lujasti kiinni sääty-yhteiskunnan kolmisäätyopissa, että demokratia ja yksilön vapaus näyttäytyivät hänelle syntinä, Jumalan tahtoa vastaan kapinoimisena, siis rappiona ja rappeutumisena.

Historia ei opeta mitään

Kreikkalaisen historioitsija Polybiosin (n. 200–118 eKr.) mukaan historiaan vaikuttavana tekijänä on sokea ja lahjomaton kohtalon jumalatar Tykhe, joka välistä ilmenee suorastaan jumalaisena kaitselmuksena, välistä taas irrationaalisena voimana, joka ohjaa inhimillisiä tapahtumia täysin sattumanvaraisesti.

Polybios ei pitänyt historioitsijan tehtävänä huvittaa lukijoitaan. Hän käytti mahdollisimman suoria lähteitä ja moitti historioitsijoita, jotka uskoivat liikaa toisiaan. Polybios pyrki esittämään poliittiset ja sotilaalliset toimenpiteet pätevästi ja totuudenmukaisesti uskoen, että menneiden tosiasioiden tunteminen sinänsä auttaisi päättäjiä tulevissa ratkaisuissa.

Mutta miksi historiasta ei voi oppia mitään? Kallion mukaan Hegelin historianfilosofian kuuluisimpia teesejä on, että opimme historiasta ainoastaan sen, ettei historiasta ole opittu mitään. Kaikki historialliset tilanteet ovat ainutlaatuisia eikä niistä voida yksioikoisesti johtaa ohjeita toisiin historiallisiin tilanteisiin.

Historian uutuudet verrattuna muodin keinotekoisiin uutuuksiin eroavat siinä, että historian vaiheissa tavattava uutuus on aitoa, se on aidosti erilaista eikä vain aiempien muotojen muunnelmaa.

Kallion mukaan Hegel erottelee historianfilosofiassaan historiantutkimuksen ja historian eri merkityksiä. Hän antaa tunnustuksensa historian ”käsityöläisille”, jotka kirjaavat tapahtumia muistiin tai luetteloivat olemassa olevia lähteitä:

”Hegelin historianfilosofia on kuitenkin filosofian alaa: se ei ole historiankirjoituksen teoriaa vaan pikemminkin filosofinen tapa tarkastella historiaa. Historialliset tapahtumat ovat Hegelille järjellisiä tapahtumia, historia on prosessi, jossa maailman järjellinen perusluonne ilmaisee itsensä.”

Filosofinen totuus ei ole laskutehtävä

Hegelin tavoin Snellman katsoi filosofisen totuuden poikkeavan historiallisesta ja matemaattisesta totuudesta siinä, että filosofinen totuus ei ole olemukseltaan pelkkä prosessi, vuosiluku tai laskutehtävän loppusumma. Filosofinen totuus on hengen liikettä, jossa henki määrittää itseään meidän ymmärryksessämme.

Hegelin mukaan filosofialla ei ole kuitenkaan juuri mitään annettavaa tulevaisuuden ymmärtämiselle, koska filosofinen ymmärrys vasta seuraa historiallisia tapahtumia. Kuten jokainen yksilö on aikansa poika, myös filosofia on aikansa ajatuksiin kytketty:

”On yhtä typerää kuvitella, että jokin filosofia yltäisi nykyisen maailmansa ulkopuolelle kuin, että yksilö ylittäisi aikansa, hyppäisi Rhodoksen yli.”

Hegelin yksi kuuluisimmista lauseista on Kallion mukaan: ”substanssi on subjekti, itsenäinen, ajatteleva olio.” Subjektiivisuuden olemukseen kuuluu pyrkimys olla. Se on kykyä olla tietoinen itsestään järjellisellä tasolla. Järki on aistihavaintoa korkeampi tietämisen muoto. Aistihavainto ei voi tavoittaa järkeä, mutta järki käsittää aistihavainnon. Filosofia on ajatuksen syventämistä itseensä, eikä totuuteen ole oikotietä.

Vastakkainasettelun ja spekulaation ero on siinä, että tavallinen kieli rakentuu vastakkainasetteluille, kun taas spekulaatiossa vastakkainasettelut ylitetään. Vastoin Immanuel Kantin (1724–1804) näkemystä subjektin ja objektin ylittämättömästä erosta, Hegel katsoi, että tietoisuuden liikkeelle paneva voima on juuri ristiriita, negatiivinen periaate. Ristiriidasta seuraa ajan oloon jotain uutta, jokin uusi kohde. Tätä kutsutaan dialektiikaksi, vastakohtien ykseydeksi.

Jos haluaa kesällä vaivata itseään monimutkaisilla, mutta mielenkiintoisilla ajatuskuvioilla, silloin tämä Lauri Kallion teos on mitä paras ajatuskumppani. Todistettavasti maailman henki on vieraillut täällä Pohjan perillä paljon ennen kuin olemme edes kuvitelleet olevamme kiinteä osa eurooppalaista kulttuuri- ja sivistysperintöä.

Lauri Kallio: Maailmanhenki Pohjolassa – Snellman, Hegel ja hegeliläiset. Niin & näin 2021. 224 sivua.