Jarkko Mänttäri

Kansalaiskunta on esimerkki konkreettisesta utopiasta. Sen toteuttamiseksi laaditaan jokaisessa kunnassa kansalaiskunnan perussopimus. Erityistä huomiota kiinnitetään suoran demokratian todellisen toimivallan määrittelyyn, toteaa aluetieteen emeritusprofessori Hannu Katajamäki utopioita pohtivassa esseessään.

Thomas Moren 1500-luvun alussa julkaisemassa Utopiassa kuvataan onnellisten ihmisten asuttamaa saarta, jonka hallinto on tehokkaasti organisoitu. Moren teos on varhainen hyvinvointivaltion kuvaus. Sen lähtökohdista on kirjoitettu lukemattomia muita paikkautopioita. Tunnetuimpia ovat Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1602), Francis Baconin Uusi Atlantis (1624) sekä David Humen Täydellisen valtion idea (1752).

Ilman hierarkioita toimivaa ja itsenäisistä paikallisyhteisöistä muodostuvaa yhteiskuntaa hahmotteli venäläinen ruhtinas ja maantieteilijä Pjotr Kropotkin 1800-luvun lopun kirjoituksissaan. Kropotkin on sosialististen paikkautopioiden suuri nimi sekä Pierre-Joseph Proudhonin, Mihail Bakuninin ja Élisée Reclusin ohella klassisen anarkismin keskeinen edustaja. Tässä yhteydessä anarkismi ei viittaa tihutöihin ja väkivallantekoihin vaan yhteiskuntamalliin, jossa valta on demokraattisilla paikallisyhteisöillä. Yhdessä ne muodostavat tasa-arvoisia yhteistyöasetelmia suuren mittakaavan asioiden hoitamista varten. Valtiota ei tarvita.

Klassiset utopiat innostivat 1800-luvun työväenliikkeen ajattelua sekä kannustivat käytännön ihanneyhteiskuntakokeiluihin, jotka useimmiten sortuivat epäonnistumisiin. Kuuluisa yritys oli Pariisin kommuuni vuonna 1871, jossa ensimmäistä kertaa kokeiltiin käytännössä sosialistista paikkautopiaa. Kommuuni kukistettiin brutaalisti. Kuolonuhreja oli noin 30 000. Viimeiset kommunardit ammuttiin Père-Lachaisen hautausmaan muuria vasten. Vielä nykyäänkin puhutaan kommunardien muurista. Myös suomalaiset tekivät käytännön utopiakokeiluja. Tunnetuin lienee Matti Kurikan johdolla Kanadan länsirannikolle Malcolmin saarelle 1900-luvun alussa perustettu Sointula.

Nykykäytäntö salpaa yhteiskunnallisen mielikuvituksen.

Klassisilla paikkautopioilla on myös yhteys Ebenezer Howardin 1800-luvun lopussa kehittelemään puutarhakaupunki-ideaan, jonka tunnetuin esimerkki on Lontoon lähellä sijaitseva, vuonna 1903 perustettu Letchworth. Suomessa klassisista utopioista ponnistavaa puutarhakaupunkiajattelua edustaa vuonna 1953 perustettu Tapiola. Aarne Ervin suunnittelema Tapiolan keskusta nosti suomalaisen kaupunkisuunnittelun maailmanmaineeseen.

Ernst Bloch (1885–1977) täsmensi utopiapohdintoja erottelemalla abstraktin utopian ja konkreettisen utopian. Abstrakti utopia on tuulentupa; sillä ei ole toteutumisen edellytyksiä. Konkreettinen utopia sen sijaan perustuu tieteelliselle tutkimukselle ja sen kautta osoitetuille mahdollisuuksille. Konkreettinen utopia on uudistushanke, joka voi toteutua. Viime aikoina keskustelu utopioista on lisääntynyt aluetutkimuksessa.

ILMOITUS

Yhteiskunnan uudistamisessa alhaalta ylöspäin näkökulma on perustavanlaatuisen tärkeä, koska on turvattava hyvän elämän edellytykset kansalaisten arjen ympäristöissä. Jos yhteiskunta vetäytyy paikallisyhteisöistä, niiden kehitysedellytykset heikkenevät. Jos yhteiskunnan pienyksiköt halvaannutetaan, yhteiskunta halvaantuu. Tästä näkemyksestä ponnistaa paikkaperustainen politiikka.

Paikkaperustaiseen politiikkaan perustuvat konkreettiset utopiat edellyttävät hallinnon, yritysten, kansalaisjärjestöjen ja kansalaisten syvähenkiseen luottamukseen perustuvaa yhteistyötä ja yhdistävää sosiaalista pääomaa. Suomalainen yhteiskunta on kuitenkin onnettoman lokeroitunut. Liian helposti ajaudutaan reviirinvartiointiin, jossa ylimpänä pyrkimyksenä on yhteisen hyvän tavoittelemisen sijasta oman organisaation etujen kovakalloinen turvaaminen.

Helposti törmätään konkreettisten utopioiden pirulliseen ongelmaan: ”Kaikki haluavat taivaaseen, mutta kukaan ei halua kuolla”. Periaate on kaiken kattava, ja se jäytää samalla tavoin yrityksiä, hallintoa ja kansalaisjärjestöjä. Kukaan ei vastaa kokonaisuudesta. Erillisiä hankkeita suolletaan sekavasti. Koronan aika on osoittanut lopullisesti Suomen mallin jälkeenjääneisyyden ja konkreettisten utopioiden välttämättömyyden.

Kansalaiskunta on esimerkki konkreettisesta utopiasta. Kansalaiskunnan valtuustossa päätetään, missä asioissa kansalaisraateja sekä muita kuntalaisten ja asiantuntijoiden yhteistyöfoorumeita tarvitaan. Kansalaislähtöiset pohdinnat voivat liittyä kunnanosiin, mutta yhtä hyvin voidaan käsitellä yleisempiä asioita, esimerkiksi kaavoituksen ja lähipalveluiden periaatteita koko kunnassa.

On tärkeää päättää tavoista, joilla kansalaisfoorumien esitykset otetaan todelliseksi osaksi päätöksenteon valmistelua. Tähän on toistaiseksi kiinnitetty olemattoman vähän huomiota. Korostan, että mahdollisuus antaa lausunto ei kansalaiskunnassa riitä. Emme tarvitsee yhtään lisää näennäistä placebodemokratiaa.

Kansalaiskunnan konkreettisen utopian toteuttamiseksi laaditaan jokaisessa kunnassa kansalaiskunnan perussopimus. Sen keskeinen periaate on, että uusi kunta on asukkaidensa muodostama yhteisö, jossa edustuksellinen demokratia ja todelliseen vaikuttamiseen perustuva suora demokratia täydentävät ja vahvistavat toisiaan. Erityistä huomiota kiinnitetään suoran demokratian todellisen toimivallan määrittelyyn.

Päätöksenteon kaikilla tasoilla on syytä unohtaa pakonomainen tarve tehdä etukäteen pikkutarkkoja numeerisia laskelmia toimenpiteiden vaikutuksista. Nykykäytäntö salpaa yhteiskunnallisen mielikuvituksen. Tämä näkyi kouriintuntuvasti hallituksen kehysriihen työllisyystoimenpiteisiin liittyneissä laskuharjoituksissa, joissa toiveiden täyttämät numerot korvasivat vakavasti otettavat sisällölliset pohdinnat ja niistä kumpuavat uudet toimenpideideat.

Näennäisen tarkkoihin laskelmiin perustuva kamreerilogiikka ei ole konkreettisten utopioiden toteuttamisen tie. Yhteiskunta ei ole laboratorio, vaan monien vaikutusyhteyksien vyyhti, jossa yksittäisen toimenpiteen tarkkaa vaikutusta on mahdoton ennalta osoittaa. Siinä tulevat yhteiskuntatieteen rajat vastaan. Tämä on uskallettava kertoa poliitikoille riittävän selkokielisesti. Vaikutusten ennakointiin liittyvien numeroleikkien sijaan tarvitaan tutkimuksen ja käytännön vuoropuhelua. Ilman hyvin suunniteltuja ja toteutettuja vertailuasetelmia sekä niihin liittyviä seurantatutkimuksia konkreettisten utopioiden kokeiluja ei kannata käynnistää.

Kirjoittaja on turkulainen aluetieteen professori, emeritus.

Kirjallisuutta:

Lahtinen, Mikko, toim (2002). Matkoja utopiaan. Vastapaino.
Lakkala, Keijo S. (2010). Utopia ja apokalypsis. Niin&näin 2010:3, 53-59.