Haanpää, Huovinen ja Hotakainen suurennuslasin alla
Kirjailijat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen ovat tehneet julkisesta sanasta, kuvasta ja äänestä värikkäitä havaintoja. Salaviisaasti he ovat kysyneet, mitä ihmiset näillä sanomalehtien, radion ja television välittämillä uutisten ja juorujen tiedoilla tekevät.
Helpottavatko ne heidän elämäänsä, lisääkö se heidän viisauttaan. Entä millä perusteilla näitä uutisia ja juoruja arvioidaan ja miten tämä arviointi vertautuu nykyajan mediakritiikkiin.
Tätä kaikkea käsitellään tässä kuusiosaisessa juttusarjassa Juoruja, journalismia, julkkiksia.
Kairankävijäksi kutsutun piippolalaisen kirjailijan Pentti Haanpään (1905–55) silmät karsastivat, eikä koskaan tiennyt tarkkaan, mihin suuntaan hän katsoi. Kirjallisuudentutkija Kari Sallamaan mukaan näiden kaksisuuntaisten silmien hajataitteisuus teki Haanpään kuvan inhimilliseksi ja omaperäiseksi. Samalla se oli myös hänen kirjailijapersoonallisuutensa kuva.
Haanpään toinen silmä tarkkailee ihmiselämää, teeskentelyä, keinottelua, uskonnollista ja poliittista huijausta satiirisesti, oivaltaen kaiken pohjiin asti, erottaen aidon ja väärän. Hän ei kumarra herroille eikä narreille.
Haanpään toinen silmä katsoo myötämielisesti hymyillen pieniä ihmisiä, huijareitakin, luontaisen älykkäitä, työtä tekeviä tai sitä pelkääviä, selviytyjiä vaikka ei aina voittajia:
”Pentti tähysti moneen suuntaan, lähelle ja kauas, ja näki asiatkin ainakin kahdelta puolelta. Hän suhteellisti kiperiä asioita, vaikka ei omien sanojensa mukaan pystynyt puhumaan ”kaikissa äänilajeissa.” Tällä huomautuksella hän osoitti, ettei halunnut olla keinotekoisen syvähenkisyyden edustaja, vaan halusi kertoa koomisen ja traagisen leikkauskohdista, sekaväreistä kuten humoristin ja ironikon kuuluukin.”
Haanpään katsannossa talonpojan maailmassa työn ja maan välillä oli suora todellisuusyhteys, jossa välittäjänä toimi uskonto. Modernissa maailmassa tämä yksilön ja todellisuuden tapahtumien välinen suora yhteys katoaa ja välittäjäksi tulee media, joukkotiedotus.
Pankkien ja liikemiesten paperit korvaavat omistamisen ja työn, elokuvat astuvat elämän tilalle, huvittelu korvaa kunnon synnit, ja äänimaisema on peräisin ”ties kuinka monennessa polvessa alkuperäisistä äänistä.”
Modernissa maailmassa elämä on muuttunut spektaakkeliksi, näytökseksi, julkisuvuksi. ”Elävät vainajat” viihdyttävät eläviä joukkotiedotusvälineissä laulaen, tanssien ja näytellen. Jokainen joutuu tahtoen tai tahtomattaan mukaan yhteiskunnan laajoihin peleihin. Ja ehkä tässä oravanpyörässä ei enää löydykään mitään penkkiä syrjäiselle katsojalle.
Haanpään teosten henkilöt elävät suurelta osin oman pitäjänsä kuulopuheiden varassa, vaikka silloin tällöin sanomalehden ja radion välittämiä uutisia suuresta maailmasta arvioidaankin. Jokainen uutinen luo palasen ideologiaa, onhan todellisuus kuin Raamattu: lähes joka kodin kirjahyllyssä, mutta vähän luettu ja hyvin monella tapaa tulkittu.
Jokaisella on oma tapansa tunnistaa, mikä on totta ja mikä virheellistä. Novellissa Kärnän ukon kuolema (1935) sanomalehdet nostetaan viimeistä voiteluakin tärkeämpään asemaan. Pappi tulee antamaan tuittupäisyydestään tunnetulle Kärnän ukolle viimeistä voitelua ukon vastusteluista huolimatta. Papin sanoessa, että ”Hän on kuollut teidänkin syntienne puolesta, rävähtävät ukon silmät auki ja ukko huudahtaa: ”Hoo! Onkos taas jokin mahtimies kuollut? Minä en ole kuullutkaan…Tuommoista se on, kun ei tule sanomalehtiä! Ei sitä tiedä, eikä kuule mitään…”
Metsäkämppä ja elokuvakamera
Romaani Noitaympyrä alkaa kuvauksella, kun päähenkilö Pate Teikka lueskelee pohjoisen metsäkämpällä elokuvalehteä, tuota Hollywoodin kapitalistisen markkina- ja haavetalouden näyteikkunaa.
Pate Teikka ryhtyy miettimään, mitä kuvattavaa elokuvakameralla olisi tällä metsäkämpällä, ja mitä kaikkea runsaan hajujen kirjon lisäksi jäisi kameran objektiivin tavoittamattomiin. Tuoksahtaisiko katsojan nenään märkien vaatteiden ja nahkan lemu? Esittäisikö kuva niitä kahtasataatuhatta ludetta, jotka valvottivat väsynyttä puunkaatajaa yö toisensa jälkeen.
Pate Teikka tulee vihaiseksi muistellessaan näkemäänsä elokuvaa, jossa ylellisissä illanistujaisissa herrat kukkoilivat hullunkurisen epäkäytännöllisissä puvuissaan ja naiset vähissä verhoissaan herkullisen näköisinä:
”Elokuvaa katsoessaan Pate Teikka oli miettinyt, että niin ja niin paljon olen minä työtä tehnyt, enkä ole saanut maistaa, haistakaan tuollaista ylellisyyttä. Noilla tuolla ei näytä olevan muuta tekemistä kuin rasittaa itseään jonnin joutavilla asioilla, suorittaa seremonia ja lörpötellä tyhmyyksiä aamusta iltaan.”
Haanpää kirjoitti Noitaympyrän 26-vuotiaana vuonna 1931, suuren maailmanlaman rynnistäessä Suomen saloillekin. Romaania kirjoittaessaan Haanpää luki tarkkaan oikeisto- ja vasemmistolehdistön kuvauksia yhteiskunnallisesta liikehdinnästä. Teos oli niin kuumaa tavaraa, että se julkaistiin vasta vuosi Haanpään kuoleman jälkeen vuonna 1956. Haanpään realismi oli liikaa sinivalkoiselle lapualaiselle Suomelle. Se ei sietänyt katsoa silmiin tosiseikkoja, mitä maailmassa ja Suomessa todella tapahtui ja oli tapahtumassa.
1930-luvun Suomessa todellisuuskäsitys oli ahdettu niin ahtaisiin raameihin, että suurin osa maailmasta jäi sen ulkopuolelle. Ala-arvoisia sosiaalisia oloja ei haluttu tarkastella sellaisina kuin ne todellisuudessa ilmenivät, vaan tärkeintä oli pitää ideologiset kuvitelmat puhtaina, erillään todellisuuden likaisen käden kosketukselta.
Haanpään katsannossa mikään ei ollut niin huonoa, etteikö sitä olisi voinut jossain asiassa ylistää, eikä mikään niin ylivertaisen hyvää ja ylevää, etteikö sille voisi nauraa. Haanpää näki, ettei suomalainen rahvas ollut 1930-luvulla kiinnostunut olemassa olevan järjestyksen, hallitsevan maailmankuvan ja virallisen totuuden pyhittämisestä, vaikka yläluokka juhlapuheissaan niin toivoikin.
Media ei enää toimi demokratian edistäjänä
Näinä totuuden jälkeisinä aikoina Haanpään kirjailijan ominaisuudet ovat kullan arvoisia varsinkin journalismissa. Ovathan teeskentely, keinottelu ja uskonnollispoliittinen huijaus journalismin uutisaiheiden päivittäistä peruskauraa, joka käy myös parhaiten kaupaksi.
Joukkoviestimiä on pidetty kansaa edustavina vallan vahtikoirina, ettei poliittinen eliitti käyttäisi valtaansa väärin, kansalaisten vahingoksi. Joukkoviestimien tehtävänä pitäisi myös olla kansalaisten mielipiteiden ja ehdotusten välittäminen päätöksentekijöille, jotta päätöksentekijät pysyisivät ajan tasalla kansalaisten näkemyksistä ja odotuksista.
Kuitenkin näyttää käyneen päinvastoin kuin alun perin toivottiin. Joukkoviestimet eivät ole onnistuneet rakentamaan kriittistä ja luottamusta lujittavaa julkisuutta, joka lähentäisi päätöksentekijöitä ja kansalaisia.
Kirjailija Honoré de Balzac (1799–1850) totesi jo vuonna 1843, että liikemiehelle sanomalehti merkitsee pääoman sijoituskohdetta, jossa lisäarvo maksetaan vaikutusvaltana, mielihyvänä ja toisinaan myös rahana. Yhä useammin nykyisellä tiedonvälityksellä on myös taipumus sekoittua yritystiedottamiseen.
Mediatutkija Hannu Niemisen mukaan helpoin selitys tälle kansalaisten kokemalle epäluottamukselle joukkoviestimiä kohtaan on se, että mediatalot saavat parhaan tuoton sensaatioista, poliittisista skandaaleista, väkivallasta ja seksistä. Näiden tieltä ovat saaneet väistyä joukkoviestimien alkuperäinen tiedollinen ja sivistyksellinen tehtävä. Media ei enää toimi demokratian edistäjänä, vaan puhtaasti taloudellisen voitontavoittelun välineenä.
Vaikka Haanpää teki teräviä huomioita teatterista, sekä pari näytelmä- ja elokuvakäsikirjoitusta, hänen tekstiensä dramatisointi on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Sallamaan mukaan Haanpään tekstin yty on kertojassa, suhteellistavassa, ironisoivassa ja kommentoivassa äänessä, jota on toivotonta siirtää näyttämölle. Myöskään henkilöiden puhe ei ole luontevaa, koska se ei ole enempää murretta kuin puhekieltäkään.
Median hellimä ”julkisivuelämä” on kauttaaltaan julkista, ei yksityistä vaan skandaaleja janoavan uteliaan yleisön tirkistelylle alistettua. Mitä jyrkemmät sosiaaliset erot yhteiskunnassa vallitsevat, sitä julkisivumaisemman teeskenteleväksi roolipeliksi elämää muuttuu. Mutta kaikenlaisen arjen teennäisyyden keskellä arki-ihmiset eivät hyväksy taiteilijaa, joka näyttäytyy heille huijarina, jopa rikollisena. Taiteilijan edessä ihmiset pelkäävät tulevansa huijatuksi, nenästä vedetyksi. Taiteessa on kyse salaisuuden pelistä julkisuuden kanssa. Leikki, peli ja taide ovat sisaruksia, jotka vaativat osallistujalta luonteen eheyttä.
Roolipelit ja itsen tuotteistaminen
Näyttelijät hallitsevat julkisuutta, roolittavat elämäämme, näyttelevät tunteita puolestamme. Pentti Haanpään pienoisromaani Taivalvaaran näyttelijä on roolipelien esitaistelija. Siinä kuvataan, miten roolien vaihtaminen ja esittäminen ovat läheisessä kytköksissä skitsofreniaan, ja sitä kautta kapitalistisen talouden vaihdantajärjestelmään, jossa kaikki on esillä tavaramuodossa, myytävänä ja ostettavana.
Roolipelien pelaaminen on nykyaikainen sovellus persoonan harjoittamisen harjoittelussa, itsensä tuotteistamisessa, ja kyvyssä elää skitsofreenisessa todellisuudessa. Julkkiskulttuurin naamannäyttökisoissa on pärjättävä, mikäli aikoo menestyä, päästä esille, tulla näkyväksi, todelliseksi, vaikka ei olisikaan mistään kotoisin. Tässä voimistelunopettajien ja mannekiinien kulttuurin sisäistämisessä on unohdettava oma perusolemuksensa ja omat halunsa, kykynsä ja todelliset tavoitteensa.
Valioteeskentelijät pääsevät tv-juontajiksi tai apinalaatikkojournalisteiksi seurapiirilehdistöön.
Taivalvaaran näyttelijä on tässä mielessä edelläkävijä käsitellessään yksilön identiteettiä tai sen haurautta, jopa sen puuttumista, mikä aiheuttaa tyytymättömyyttä omaan itseen ja pakenemista erilaisten roolihahmojen taakse.
Arvo Lehikoisen hahmon Haanpää nappasi veijariromaaneista sekä lehtiuutisista, joissa kerrottiin 1920-luvulla Nivalassa ja Piippolassakin liikkuneesta Lauri Jauhiaisesta. Hän esiintyi kuolleitten ja kadonneitten sijaisena. Nivalassa Marjoniemen talossa Jauhiainen oli talon Aunuksen retkellä kadonnut poika, metsäherra, Amerikasta palannut aviomies sekä saarnaaja, kuten Arvo Lehikoinen Haanpään romaanissa.
Jo varhaisessa 1927 ilmestyneessä Petkuttaja-novellissa Haanpää pohjustaa tätä elämän taiteilijan arkkityyppiä Yrjö Kiimamaan kautta. Yrjö on vanhan työväenliikkeen aktivistin poika, joka kiertää ensin jätkänä ja kulkurina maailmaa ja lähtee kotiuduttuaan taisteleman valkoisten puolelle keväällä 1918. Menetettyään taistelussa kätensä hän esiintyy eri nimillä ja lopulta ryhtyy saarnamieheksi, pitäen voimallisia saarnoja etenkin nuorille, vereville naisille. Lopulta hän päätyy vankilaan. Haanpää tarkastelee naamioleikin ja muuntautumisen tematiikkaa, kun ihmiselle asetetusta naamiosta tuleekin hänen olemuksensa, kuten kävi esimerkiksi laulaja Irwin Goodmanille, alias Antti Hammarbergille (1943–91).
Poikkeusyksilön ja kaavoista poikkeavan yksilön välillä on ero, jos katsotaan ihmistä sisältä päin eikä pelkästään hänen ulkoista habitustaan. Pekka Korpinen on huomauttanut, että kaikista persoonallisista piirteistä puhdistettu kauneuden tyhjä kuori ja kauneuden käsitteen pinnallistumisesta johtuva epäoikeudenmukaisuus ovat aikamme suuria yhteiskunnallisia vitsauksia. Aitous, rehellisyys ja sielun kauneus ovat yhteiskunnallisesti ylivoimaisesti tärkeämpiä kauneuden piirteitä kuin esimerkiksi vartalon ja kasvojen sopusuhtaisuus. Koska tämä pinnallinen kauneuskäsitys kumpuaa syvältä uskontojen ja kulttuurien tuhatvuotisesta historiasta, on näitä asenteita työlästä toisenlaisiksi muuttaa, varsinkin, kun tämä kauneuden tyhjän kuoren pakkovalta käy parhaiten kaupaksi, ja on samalla tehokas keino eriarvoisuuden ylläpitäjänä.
Haanpää pohdiskeli salaisuuden ja julkisuuden välistä suhdetta, mitä paljastuminen, yllättävyys merkitsevät, kun roolit vaihtuvat, totuus paljastuu. Haanpää kuvaa Yrjö Kiimamaan kautta tämän päivän julkkishahmon psykologiaa. Hän on identiteetin vaihtamisen ammattilainen.
Taiteen omat aituukset
Dostojevskin mukaan rohkein fantasia tulee niin lähelle todellisuutta, että siihen on ”melkein” uskottava. Karl Marx puolestaan korosti, että maailmaa ei voi jakaa todelliseen ja kuvoteltuun maailmaan, koska ”kuvittelu” on yhteiskunnan tuote ja kuvittelu on ihmisen tajunnan persoonallisin osa-alue. Mielikuvituksestaan ja huumorintajustaan tai niiden puutteesta ihminen tunnistetaan.
Käykö taiteelle kuin uskonnolle, kun se tunkeutuu liikaa arjen keskelle, että se ajanoloon menettää makunsa ja kansan mielenkiinto herpaantuu sitä kohtaan. taide tarvitsee aitauksia, ettei siitä tule silmänlumetta ja petosta.
Se, mikä saa ihmiset arkielämän keskellä ymmälle, teatterissa esitettynä se puolestaan voi olla jymymenestys. Siksi ammoisista ajoista lähtien on ollut omat aitauksensa tapauksille, jotka todellisessa elämässä saisivat arkielämän pois raiteiltaan. Haanpään mukaan taiteet, kirjallisuus, musiikki, teatteri, jopa uskontokin vaativat oman rajoitetun paikkansa ja aikansa. Yhteiskunnan terveys vaatii sitä:
”Esimerkiksi hyvää näytelmällistä esitystä, joka omassa aituuksessaan suoritettuna toi mainetta ja rahaakin, voi toisessa tapauksessa seurata lakitieteellinen nimitys petos ja sen mukaiset rangaistukset. Hyvin järjestetty yhteiskunta tarvitsisi paljon rajoja ja aituuksia, mutta ne olivat terveellisikäkin monessa suhteessa. Kun astuit oikeaan karsinaan, sait kyllä vapaasti hullutella hupsutuksesi, ja silloin yksinkertainenkin ihminen ymmärsi, että tuo on nyt sitä ja sitä. taiteet, ne olivat kuten parantava kuume, joka ajoi vaaralliset myrkyt yhteiskuntaruumiista.”
Kun Arvo Vaara esiintyy keikarimaisena Torniaisena, hän huomaa pian rahojensa huvetessa, että Torniainen oli hänen aivojensa mielikuvituksensa luoma henkilö, joka ei voinut elää hänen aivojensa ulkopuolella. Hänen luomansa roolihenkilö törmäsi todellisuuden lujaan muuriin. Hän huomasi olevansa harhaileva varjo-olento. Ulkoisesti hänen elämänsä näytti vapaalta, hilpeältä ja huolettomalta. Oletetaanhan vapauden olevan siinä, ettei ihminen ole löytänyt mitään tekemistä. Syvällä sisimmässään hän oli murheellinen nähdessään elämänsä kuluvan turhaan:
”Hän etsi ihmistä, joka hän olisi ollut. Hän olisi mielellään ryöminyt varjomaisen Torniaisen nahoista ja ollut joku toinen, mielenkiintoinen tai suuri ihminen. Ei koskaan ole mikään pyhimys ollut enemmän vaivautunut kuolevaisesta ruumiistaan, ikävöidessään autuuden kirkastettua olotilaa.”
Omituiset asiat vetävät puoleensa
Taivalvaaran näyttelijässä Haanpää esittelee silmänkääntötemppujen ja julkisuusmarkkinoinnin perusteet! Vaaran Arvo pelastautuu poikajoukon sakinhivutukselta pimeänä talvi-iltana lestadiolaisseurojen tauolla, kun hän huutaa näkevänsä taivaalla lumihiutaleiden seassa nauravan Ristuksen. Silloin poikajoukko loittonee peloissaan ja jättää Arvon rauhaan. Illalla vuoteessa hän hekumoi ajatuksella, miten hän sai paatuneet ja ilkeät toverinsa ainakin puolittain uskomaan näkyynsä. Oliko hän näin saanut kallisarvoisen vihjeen, kuinka tuli käyttäytyä ihmisten seassa ja kuinka ihmisiä piti käsitellä.
Ihmiset voivat näyttää viisailta ja hyvin, hyvin kylmiltä, mutta he uskoivat kuitenkin mielellään mitä merkillisimpiä ja omituisempia asioita. Ikään kuin he janoaisivat ihmeitä. Heistä oli tavallaan itsestään selvää, että asiat ja olennot olivat jotakin muuta kuin miltä ne näyttivät. heitä sopi hienokseltaan halveksiakin, mutta toisaalta olisi suurenmoista olla heidän edessään Mooses vuorella ja lyödä sauvalla kallioon ja uskotella, että vettä tuli, vaikka pisaraakaan ei pirahtaisi:
”Ihmisen tyhmyys, kaikessa viisaudessaan, ulottui rajattomiin. Jo ihmisen nahkakin oli venyvää laatua. Eivätkö silloin ne seikat, jotka olivat ihmisen sisällä, ne, joita nimitettiin mieleksi, sieluksi? Niin, eikö heitä haluttu venyttää ja muokata jo pienestä pitäen ja kasvattaa koulussa? Piti ehtiä kasvattajien edelle ja muovailla itse itsensä, olla eikä jotain sellaista mitä ei oikeastaan ollutkaan, sellaista mikä näyttäisi hyvältä… Entäpä jos ihmisen pitikin olla jotakin muuta kuin on mitä hän luonnostaan oli. Olihan kaiken uskon pohjalla nimenomaan parannus, mielenmuutos, uudestisyntyminen.”
Chicagon yliopiston politiikan tutkimuksen professori Eric Oliver on tutkinut ihmisten taipumusta intuitiiviseen, välittömään näkemykselliseen oivallukseen perustuvaan ajatteluun (SK 19/21). Tuolloin ihminen antautuu rationaalisen arvioinnin sijaan tunteittensa, fiilisten vietäväksi. Oliver on tutkinut tätä taipumusta muun muassa seuraavanlaisten kysymysten avulla: Nukkuisitko mieluummin murhia tehneen kultin johtajan Charles Mansonin pestyssä pyjamassa vai panisitko suuhusi kolikon maasta? Nukkuisitko mieluummin rähjäisellä bussiasemalla vai luksushuoneistossa, jossa on surmattu perhe? Suurin osa vastaajista valitsi empimättä likaisen kolikon ja rähjäisen bussiaseman kuin murhiin liittyvät vaihtoehdot. Rationaalisuus sai väistyä tuntemusten tieltä. Se, miten ihminen perustelee toimintaansa, ei välttämättä osu yksiin sen kanssa, miten tiedostamattomat tekijät vaikuttavat hänen valintoihinsa ja ratkaisuihinsa, kuten tavat, tottumukset, pelot ja ennakkoluulot.
Teatteri valheiden temppelinä
Anagnorisis on Aristoteleen runousopissaan käyttämä käsite. Antiikin draamassa se on totuuden tunnistamisen hetki, jolloin tietämättömyys vaihtuu tiedoksi: kun esimerkiksi outo henkilö havaitaan tutuksi tai oivalletaan äkkiä olosuhteiden todellinen laita.
Anagnorisis edeltää usein päähenkilön elämäntilanteen kääntymistä, komediassa onneen, tragediassa onnettomuuteen. Sofokleen draamassa Kuningas Oidipus anagnorisis toteutuu Oidipuksen vihdoin ymmärtäessä tappaneensa isänsä ja naineensa äitinsä. Homeroksen Odysseian loppuosa on kuuluisa tunnistamiskohtauksistaan.
Ollessaan enonsa kanssa markkinoilla, Vaaran Arvo livahtaa salaa teatteriin, ja tunnistaa siellä haluavansa katsella maailmaa toisten ihmisten silmin. Hän ihastuu näyttelijöihin, jotka ovat oikeita ihmisiä, mutta jotka kuitenkin ovat näyttämöllä jotain muuta kuin mitä he luonnostaan ovat tai ainakin yrittävät olla:
”Tämä teatteri oli valheen temppeli, aivan sitä varten, että ihmisen ei tarvitsisi olla oma itsensä. Tämä oli rakennettu juuri valhetta varten kuten kirkko jumalanpalveluksiin…”
Katsellessaan esityksen aikana yleisöä, Arvo miettii, mitä he oikein olivat, miten he elivät, mitä heidän sydämessään liikkui? Mitä he täältä etsivät? Saivatko he sellaisesta, jonka he etukäteen tiesivät tekopeliksi ja uskotteluksi, saivatko he siitä lohdutusta ja ylhäistä iloa?
Saivatko nämä säännöstellyn elämän ihmiset teatterissa hetken vapautuksen, he, joita pitivät pienissä ympyröissään yhteiskunnan vahvat köydet. Kenties elämän onni syntyy silloin, kun valhe sekoittuu totuuteen luontevalla ja miellyttävällä tavalla.
Toimittajan olisi joskus hyvä pysähtyä kysymään itseltään Arvo Lehikoisen tavoin, mikä on kirjoitusteni ja puheitteni ydin? Mihin niillä tähtään? Miten ne eroavat muista ajatussuunnista. Millaisia ajatuksia ja tunteita haluan ihmisissä herättää. Vaikka sana tuntuu hauraalta aseelta, sillä voidaan hakata ihminen pyörryksiin ja hallita häntä.
Ilmeiden lukutaitoa
Kanadalaisen sosiologi Erving Goffmanin (1922–82) mukaan kasvojen ja ilmeiden lukutaito on yhtä tärkeää kuin kirjallinen lukutaito. Se on psykologisen tajuamiskyvyn ensimmäinen ja ehkä tärkein ehto. Puhe peittää, ilme paljastaa. Kasvot ovat silmien ohella sielun peili. Pettämättömän pokerinaaman ylläpitäminen vaatii ankaria sielullisia tukahduttamistoimenpiteitä, ja pokerinaama onkin eräänlainen sielun kuolinnaamio. Näytä minulle, miten ilmehdit, niin kerron sinulle, mistä kärsit eniten.
Aurinkolasit korvaavat kätkeytymisessä musliminaisen huivin. Ne ovat modernin ihmisen naamio, joka peittää todelliset aikeet, että millä ja kenen asioilla itse kukin liikkuu. Sveitsiläisen psykoanalyytikko Paul Tournierin (1898–1986) mielestä ihmisen tekojen taustatekijöiden ymmärtäminen on yhtä vaikeaa kuin seurata atomin toimintaa paljain silmin. Ihmistä ei voi lopultakaan tulkita teorioiden kautta, koska aina jää jotain olennaista huomaamatta:
”Persoona on alkuperäistä luovaa työtä, roolihahmo rutiinia, automaattisuutta. Elämän yhdenkaltaistuminen ja ihmisten kasaantuminen pakottaa miljoonia ihmisiä standardisoituun kaavaan. Massayhteiskunnassa huomioidaan vain se, mitä ihmiset tekevät, ei sitä, mitä he ajattelevat ja tuntevat. Tunteet ja ajatukset ovat hyödynnettävää myynninedistämisdataa ja mielipidetiedusteluilla varmistetaan valtamedian propagandan perillemeno. Läpikaupallistunut massayhteiskunta luo roolihahmoja, mutta ei aitoja persoonallisuuksia.”
Tournier kritisoi, että psykoanalyytikot käsittelevät potilaidensa estymiä ja vaikeita psyykkisiä häiriöitä, jonka avulla he yrittävät saada potilaansa jossain määrin kykeneviksi kokemaan onnea, käyttäytymään normaalisti ja sopeutumaan sosiaaliseen elämään. Toisaalla mainostajat käyttävät parhaansa mukaan hyväkseen samoja ihmisten estymiä ja vaikeita psyykkisiä häiriöitä saadakseen epävarmat ihmiset ostamaan juuri heidän tyrkyttämiään tuotteita, jotka lupaavat vapauttaa heidät kyseisistä ongelmista.
Kuten Theodor W. Adorno (1903–69) totesi, ei pidä operoida käsitteillä ja ideoilla, vaan kohdistaa kriittinen katse suoraan kohti elävää elämää, eläviin, tunteviin, kokemuksia tavoitteleviin ihmisiin.
Nykyään on muodikasta puhua vaihtuvista identiteeteistä. Sopii myös kysyä, lymyileekö sen vanavedessä myös perinteinen skitsofrenia, kuten Arvi Lehikoisen tapauksessa, joka haluaa katsoa maailmaa toisten ihmisten näkökulmasta? Ongelmaksi muodostuu lopulta se, että ihminen ei voi olla kukaan toinen. Hän on ja pysyy aina ainutkertaisena erityistapauksena suhteessa toisiin ihmisiin, vaikka ei mitään erinomaisuutta edustaisikaan.
Juttusarjan kirjoittamista on tukenut Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö (JOKES) myöntämällään apurahalla, josta suurkiitokset!
Sarja päättyy!
Lähteet:
-Pentti Haanpään teokset 1 – 8, Otava 1989.
-Kari Hotakaisen romaanit.
-Veikko Huovisen tuotanto.
Muut lähteet:
-Arffman, Kaarlo: Mitä oli luterilaisuus – Johdatus kadonneeseen eurooppalaiseen kristinuskon tulkintaan, Yliopistopaino 1996.
-Goffman, Erving: Vuorovaikutuksen sosiologia, suom. Kaisa Koskinen, Vastapaino 2012.
-Jutang, Lin: Maani ja kansani, suom. Werner Anttila, WSOY 1942.
-Karvonen, Erkki: Imagologia -Imagon teorioiden esittelyä, analyysiä, kritiikkiä, Acta Universitas Tamperensis 544, 1997.
-Korpinen, Pekka: Taiteesta ja taloudesta – Kohti kauneuden taloustiedettä, Palkansaajien tutkimuslaitos 2010.
-Lassila-Merisalo, Maria: Tarinallinen journalismi, Vastapaino 2020.
-Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa, valikoinut; Mauno Niinistö, WSOY 1967.
-Marttinen, Eero: Hiljaisen hymyn mies – Veikko Huovisen elämä, Into 2018.
-Niemi, Juhani: Proosan murros – Kertovan kirjallisuuden modernisoituminen Suomessa 1940-luvulta 1960-luvulle, SKS 1995.
-Nieminen, Hannu: Kansa seisoi taaempana – Kansallisen julkisuuden rakentuminen Suomessa 1809 – 1917, Vastapaino 2006.
-Rajala, Panu: Hirmuinen humoristi – Veikko Huovisen satiirit ja savotat, WSOY 2012.
-Ramonet, Ignacio: Mediaräjähdys – journalismi hajonneen viestinnän aikakaudella, suom. Hermanni Yli-Tepsa, Into 2012.
-Sallamaa, Kari: Kaksisuuntaiset silmät – esseitä Pentti Haanpäästä, Pohjoinen 1996.
-Seppälä, Arto: Ajatus on hiirihaukka, WSOY 1992.
-Tournier, Paul: Roolimme ja me, suom. J.A. Hollo, WSOY 1963.
Haanpää, Huovinen ja Hotakainen suurennuslasin alla
Kirjailijat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen ovat tehneet julkisesta sanasta, kuvasta ja äänestä värikkäitä havaintoja. Salaviisaasti he ovat kysyneet, mitä ihmiset näillä sanomalehtien, radion ja television välittämillä uutisten ja juorujen tiedoilla tekevät.
Helpottavatko ne heidän elämäänsä, lisääkö se heidän viisauttaan. Entä millä perusteilla näitä uutisia ja juoruja arvioidaan ja miten tämä arviointi vertautuu nykyajan mediakritiikkiin.
Tätä kaikkea käsitellään tässä kuusiosaisessa juttusarjassa Juoruja, journalismia, julkkiksia.