UPM

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen pohtii esseessään, miten kolonialismi liittyy UPM:n tehdashankkeeseen Uruguayssa.

”Sinä kun olet tuollainen kommunisti, tietenkin vastustat UPM:n sellutehdashankkeita Uruguayssa”, saan toisinaan kuulla. Näin käy etenkin Twitter-keskustelujen kaltaisissa tilanteissa, joissa kommunisti-termiä vilautellaan hiukan hullunkurisesti. Väite hymyilyttää minua siksikin, että vierailuillani Uruguayssa olen tavannut monta sikäläisen kommunistipuolueen aktivistia. Yksikään heistä ei ole vastustanut UPM:n tehtaita.

Uruguayssa Suomi näyttäytyy suurvaltana. Maan suurimmat investoinnit ovat UPM-Kymmenen ja osittain myös Stora Enson hallussa. Nyt UPM rakentaa Paso de los Torosin pikkukaupungin liepeille maailman suurinta yksilinjaista sellutehdasta.

Olen seurannut muutaman vuoden ajan UPM:n uuteen tehdashankkeeseen liittyviä kiistoja Uruguayssa. Vaalitulosten, mielipidetiedustelujen ja havaintojeni perusteella on ilmeistä, että hankkeen vastustajat ovat vähemmistö sekä koko maassa että sellutehdaspaikkakunnilla. Heillä on kuitenkin sanottavaa ja näkyvyyttä. Maassa tunnustetaan aika yleisesti, että suomalaiset sellutehtaat ovat kiistanalainen asia. Puhetta suomalaiskolonialismista kuulee kyllä. Näiden kiistojen tutkiminen kiinnostaa minua siksikin, että ne voivat tarjota peilin, joka auttaa suomalaisia pohtimaan maamme muuttunutta maailmanpoliittista roolia. Mekö osallisia kolonialistisiksi kutsutuissa käytännöissä?

Suomalaisten selluinvestointien uruguaylaisista kriitikoista johdonmukaisimpia ovat olleet ympäristöliikkeet. Vaikka ensimmäinen suomalaistaustainen sellutehdas Argentiinan ja Uruguayn välisen rajajoen varrella ei johtanutkaan kaksipäisten lasten syntymiseen, kuten joissakin hurjimmista kritiikeistä visioitiin, ympäristöhaittojen riski on ilmeinen. Oma asiantuntemukseni ei ainakaan vielä riitä niiden perinpohjaiseen arviointiin, etenkin kun yhtälöön tulee laskea myös tehtaiden tarvitsemien valtavien eukalyptusviljelmien vaikutus luontoon.

Yhteiskuntatieteilijälle tehtaiden tarvitsemien viljelmien kiinnostava ulottuvuus löytyy niiden omistussuhteista. Satojatuhansia hehtaareja maata on siirtynyt viime vuosikymmeninä suomalaisfirmojen haltuun. Toisin kuin vaikkapa naapurimaa Brasiliassa, maaomistuksien siirtoon ei juurikaan liity laillisia epäselvyyksiä, mikä onkin yksi yritysten korostama syy Uruguayn houkuttelevuudelle investointikohteena. Ne ovat kuitenkin samalla nostattaneet keskustelua ”maan ulkomaalaistamisesta”.

ILMOITUS

Taloudelliseksi määritellyistä kysymyksistä onkin tullut aiempaa tärkeämpi kiistelyn kohde. UPM ei maksa päätoiminnastaan tehtaissa juuri lainkaan veroja. Osa Uruguayn valtion myöntämiin verovapauksiin kohdistuvasta kritiikistä on jyrkkää. Toiset taas saattavat vienosti päätään puistellen todeta: ”minkäs teet, mutta jotenkin niitä investointeja on houkuteltava”. Samankaltaisia asenteita löytyy myös Suomesta, esimerkiksi suhteessa kaivoslakiin.

Sellutehtaiden suorat työllisyysvaikutukset ovat rakennusvaiheen jälkeen suhteellisen vähäisiä. Varsinaisille sellutyöläisille maksetaan melko avokätisesti. Yhden tehtaan ay-vaikuttaja, kommunisti, totesi parin oluen jälkeen hiukan hymähtäen palkan tuntuvan joskus jopa kiusallisen hyvältä. Epäsuora työllisyysvaikutus näkyy puuviljelmien lisäksi esimerkiksi paikallisissa kuljetusfirmoissa ja ravintoloissa, ja niiden palkat ovat usein paljon heikompia.

Demokratian kannalta kenties kiinnostavin piirre liittyy sijoittajasuojamekanismeihin. Niitä pönkittävillä sopimuksilla Uruguayn valtio rajoittaa oman parlamenttinsa ja tuomioistuintensa toimivaltaa suhteessa sellufirmoihin. Kansallista itsemääräämisoikeutta rajoittavissa järjestelyissä voi nähdä samankaltaisuuksia joidenkin klassisen kolonialismin piirteiden kanssa. Toisaalta niitä voi pitää nykyisen kapitalistisen maailmanjärjestelmän perusmeininkinä. Ulkomaisten sijoittajien oikeuksia suojataan joskus vastaavilla järjestelyillä myös Suomessa. Onko se sitten kolonialismia vai selkeästi muunlaista suuryrityksen ja yksittäisen valtion välistä vallankäyttöä?

Osa sellutehtaiden vastustajista ja suomalaiskolonialismista puhuvista tarjoaa esimerkkejä uudenlaisesta globalisaatiokritiikistä. UPM nähdään toisinaan hiukan samankaltaisena kolonialistisena uhkana kansakunnalle kuin vaikkapa feminismi, transoikeudet, rokotteet tai mikä tahansa asia, jota miljardööri Sorosin rahahanat tukevat. Sellainen puhe muistuttaa meitä siitä, että joskus vasemmistolaiselta kuulostava yrityskritiikki voi kietoutua yhteen muunlaisen globalisaatiokritiikin kanssa. Uruguayn parlamentin harvoista UPM-kriitikoista kovaäänisin kuuluu parlamentin oikeistolaisimpaan ja eniten perussuomalaisia muistuttavaan puolueeseen.

Kritiikin ominaispiirteitä selittää osaltaan, että suuryritysten kritiikissä harjaantuneimmat poliitikot, eli melkein koko Uruguayn puoluevasemmisto, olivat 15 vuoden ajan hallitusvallassa. Frente Amplio -hallitusrintamassa oli monen sortin sosialisteja, kommunisteja, vasemmistoliberaaleja ja entisiä kaupunkisissejä. Ennen hallitusvaltaan pääsyä vuoden 2004 vaaleissa vasemmisto saattoi olla hyvinkin kriittinen selluhankkeita kohtaan. Yksi syy päiden kääntymiselle oli ajatus siitä, että suomalaiset yritykset olisivat vähemmän kolonialistisia tai imperialistisia kuin vaikkapa Espanjasta tai Yhdysvalloista tulevat investoinnit. Kyse on myös yleisemmästä ilmiöstä: hallitusvaltaan pääseminen tekee vasemmistopuolueista usein aiempaa sijoittajamyönteisempiä.

Vuoden 2019 vaalit Uruguayssa voittanut oikeisto on jo ideologisilta lähtökohdiltaan suopeampi ulkomaisia investointeja kohtaan. Oppositioon siirtynyt vasemmisto ei ole ainakaan toistaiseksi halunnut tai kehdannut pyörtää sellutehdasmyönteistä linjaansa. Tässä mielessä suomalaisfirmoilla on Uruguayssa vakaa valtiopohja. Perinteisestä kansallisen itsemääräämisoikeuden näkökulmasta toiminnan puolustajilla on perusteita sanoa kolonialismista puhuville kriitikoille, että Uruguayn valtio on itse päättänyt suomalaisinvestointien olevan tervetulleita. Tästä ei tietenkään seuraa, että investoinnit olisivat kaikilla mittarilla hyvä asia. Itselläni ei ole investointien yleiseen toivottavuuteen mitään erityistä omaa mielipidettä.

Suomessa on aivan viime vuosina noussut aiempaa vilkkaampaa keskustelua suomalaisten suhteesta kolonialismin eri muotoihin. Erityisesti saamelaisten asemaan ja kohteluun liittyy piirteitä, joita voi pitää kolonialismin osaksi syntyneen eriarvoistavan rotuluokittelun ilmentyminä. Koloniaalisten asenteiden yksi osa on määritellä toinen kehityksessään hiukan lapsenkaltaiseksi eli kykenemättömäksi osallistumaan täysivaltaisena päätöksentekoon.

Nykyisin saamelaisten ääni kuuluu hiukan aiempaa paremmin, mihin on vaikuttanut voimistunut saamelaisaktivismi sekä saamelaiskäräjien asema Euroopan unionin ainoan alkuperäiskansan Suomen valtion alueella asuvien edustuksellisena parlamenttina. Aluillaan oleva Suomen valtion ja saamelaiskäräjien käynnistämä totuus- ja sovintoprosessi saattaa tuoda saamelaisia koskevaan kolonialismikeskusteluun uutta tietoa. Esimerkiksi Lapin yliopiston professori Rauna Kuokkanen on esittänyt monia varteenotettavia syitä sille, miksi asuttajakolonialismi voi olla järkevä termi saamelaisten nykyisenkin aseman arvioinnissa.

Parhaillaan on tekeillä tutkimuksia, jotka tarjoavat esimerkkejä suomalaisten mahdollisesta koloniaalisuudesta vaikkapa nykyisen Namibian historiassa. Myös Suomen rajojen sisäisen rasismin voi kytkeä teoreettisiin pohdintoihin koloniaalisuudesta. Itä-Karjalan suomalainen miehitysvaihe 1940-luvulla tarjoaa esimerkkejä eriarvoistavista rotuluokitteluista. Mutta entä Uruguayn tapaus? Onko sikäläinen puhe suomalaiskolonialismista vain retorinen kiukunilmaus vai sopiiko termi tilanteen kuvaamiseen?

Koloniaalisuuteen kuuluvaa rodullistavaa asennetta on suomalaistoiminnassa Uruguayssa vaikeampi havaita kuin vaikkapa Saamenmaalla. Tähän vaikuttaa se, että Uruguay on joiltain osin Latinalaisen Amerikan ”valkoisin” valtio, vaikka maassa on myös esimerkiksi afrikkalaisten orjien jälkeläisiä. Alkuperäiskansaksi luokiteltuja väestönosia Uruguayn alueella ei juurikaan ole, toisin kuin Suomessa.

Itse asiassa Uruguaysta katsottuna Suomi vaikuttaa joskus paikalta, jonne liberalismi ja tasavaltalaisuuden ihanteet eivät ole vielä ehtineet juurtua. Tämä tulee esiin, kun kerron siellä esimerkiksi maamme huumepolitiikasta tai uskonnon roolista kouluissa ja eduskunnassa. Uruguayssa poikkeuksellisen vahvojen liberaalien perinteiden vinkkelistä Suomessa tuntuu vallitsevan osittainen kieltolaki ja vivahteita teokratiasta. Uuskolonialistisiksi kutsutut oletukset, joita globaalin pohjoisen maissa on ollut tapana tehdä takapajuisista banaanitasavalloista, heittävät Suomen ja Uruguayn vertailussa välillä häränpyllyä.

Joka tapauksessa puhe suomalaiskolonialismista Uruguayssa nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä suomalaisten liikeyritysten maailmanpoliittisesta roolista. Samalla voi miettiä, missä määrin esimerkiksi UPM oikeastaan on suomalainen yritys.

Helsingissä päämajaansa pitävä suomalaisjohtoinen yritys on tietenkin monella ilmeisellä tavalla suomalainen oikeushenkilö. Silti suomalaisuusoletus hiukan hämärtyy, kun yrittää selvittää, keitä yrityksen omistajat ovat. UPM:n julkinen omistajaluettelo on laadittu niin, että ensivilkaisulla esimerkiksi Nordea näyttäisi omistavan neljäsosan osakkeista. Uruguayssa jotkut UPM:n toimintaa melko tarkkaankin seuraavista tuntuvat pitävän UPM:n hallituksen puheenjohtajaa Björn Wahlroosia myös sen merkittävänä omistajana. Sekaannus tulee osittain siitä, että Wahlroos oli aiemmin myös Nordean hallituksen puheenjohtaja. Mielenosoituskylteissä Wahlroos kuvataan joskus Uruguayn todelliseksi presidentiksi tai keisariksi.

Omistajaluettelossa suurimpien ”omistajien” kohdalla on kuitenkin alaviite, josta voi päätellä, että kyse on niiden kautta hallintarekisteröidyistä osakkeista. Niiden määrä on 67 prosenttia kaikista osakkeista. Valtaosa UPM:n omistajista on siis tuntemattomia sanan siinä merkityksessä, jonka hallintarekisteröinti mahdollistaa. Arvopaperimarkkinalain mukaisesti UPM tekee julkisen liputusilmoituksen sellaisista muutoin salatuista omistajista, kuten vaikkapa yhdysvaltalainen sijoitusyhtiö BlackRock tai Norjan öljyrahoja hallinnoiva keskuspankki, joilla on ajoittain yli viisi prosenttia osakkeista. Nekin vahvistavat näkemystä, että yrityksen omistajat ovat valtaosin ulkomaisia.

Toisaalta osa ulkomaisista omistajista on melko passiivisia vallankäyttäjiä. Esimerkiksi Keskinäinen Eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen saattaa pieneltä vaikuttavalla kahden prosentin omistuksellaan käyttää omistusosuuttaan merkittävämpää valtaa valittaessa henkilöitä UPM:n toimintaa käytännössä pyörittäviin elimiin. Ilmarisen hallituksessa myös suomalaisella ay-liikkeellä on edustus. Tätä voi pitää kiinnostavana yksityiskohtana senkin vuoksi, että sekä suomalainen että erityisesti uruguaylainen ay-liike on UPM:n Uruguayn-hankkeiden kiistoissa usein mielletty pikemminkin hankkeiden kannattajaksi kuin kriitikoksi. Toki ay-liikkeen piiristä löytyy myös kriittisempiä näkemyksiä.

Suomessa moni tuntuu olettavan, että emme me voi olla osallisia kolonialismin kaltaisissa käytännöissä, koska olemme itse olleet orjuuttamisen ja valloitusten kohteena. Yksi sekä kolonialismia että globaalia yritysvaltaa koskevan keskustelun tavoitteista voisikin olla tällaisen vastakkainasettelun hylkääminen. Jos globaalia yritysvaltaa pitää yhtenä kolonialismin jatkeena tai muotona, on ilmeistä, että sitä kohdistuu myös Suomeen.

Maamme paikkaa kapitalismin ja kolonialismin muokkaamassa maailmanpolitiikassa ei ole syytä tarkastella vain valtiokeskeisten linssien läpi. Poikkikansallisesti toimivat suuryritykset ja yhteiskunnalliset liikkeet kytkeytyvät monin tavoin valtioihin, mutta kytkökset ovat muuttumassa aiempaa monimutkaisemmiksi. Silti Helsinkiin rekisteröidyt metsäyhtiöt näyttäytyvät usein nimenomaan Suomen edustajina, ja niiden vastaisissa mielenosoituksissa on toisinaan voinut nähdä palamaan sytytetyn siniristilipun.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori