Haanpää, Huovinen ja Hotakainen suurennuslasin alla

Kirjailijat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen ovat tehneet julkisesta sanasta, kuvasta ja äänestä värikkäitä havaintoja. Salaviisaasti he ovat kysyneet, mitä ihmiset näillä sanomalehtien, radion ja television välittämillä uutisten ja juorujen tiedoilla tekevät.

Helpottavatko ne heidän elämäänsä, lisääkö se heidän viisauttaan. Entä millä perusteilla näitä uutisia ja juoruja arvioidaan ja miten tämä arviointi vertautuu nykyajan mediakritiikkiin.

Tätä kaikkea käsitellään tässä kuusiosaisessa juttusarjassa Juoruja, journalismia, julkkiksia.

Kari Hotakaisen (s.1957) Klassikko -romaanissaan kuvaaman Suomen Tietotoimiston Kuopion toimituksen toimintatavat 1980-luvun alussa, sekä Lin Jutangin (1895–1976) kuvaaman 1930-luvun shanghailaisen sanomalehden toimituksen päivärutiineissa on paljon yhteistä, vaikka aikaeroa onkin lähes 50 vuotta.

Jutangin mukaan 1930-luvun kiinalaiset eivät vielä olleet omaksuneet amerikkalaista onnellisuuskäsitettä, joka oli suorassa suhteessa varallisuuden määrään. Enemmistö oli vielä säilyttänyt filosofi Diogeneen näkökannan, että olen onnellinen mies, koska en kaipaa mitään muuta kuin vatsan täyteen ja jonkinlaisen yösijan. Kiinalainen huumori perustui tyytyväisyyteen ja joutilaaseen huolettomuuteen. Ja tältä pohjalta myös sanomalehtien uutistarjontaa tarkasteltiin.

Savon murteen sutkauksissa sana ja ajatus eivät käy tarkoin yhteen, jolloin tyhmä ei tajua mitään koko jutusta ja mielevä kuulija on tyytyväinen löytäessään sukkeluuden, mikä piilee sanan ja ajatuksen välillä. Samoin kiinalainen huumori katsoo hieman vinosti miestä, joka noudattaa kaikkia ohjeita ja sääntöjä, kuten kylttiä: älä tallaa nurmikkoa.

Jutangin mukaan perinteisesti kiinalaiset olivat yksilöllisyyden kannattajia, ja heidän mielensä oli kiintynyt perheeseen, mutta ei yhteiskuntaan, ja perhehenki on vain suurentuneen itsekkyyden muoto. Kiinalaisessa ajattelussa ei edes esiintynyt sanaa ”yhteiskunta.” Konfutselaisessa yhteiskunta- ja valtiofilosofiassa siirrytään perheestä, ’tshia’, suoraa päätä valtioon, ’kuo.’

Tämä näkyy esimerkiksi sanonnoissa: ”Jos perhe on kunnossa, niin valtio on rauhallinen” tai ”Pankaa perhe kuntoon ja hallitkaa valtiota rauhassa.” Sana ’kuotshia’ tarkoittaakin valtioperhettä.

Jutangin mukaan 1930-luvun Kiinassa olivat yhteishenki, kansalaismieli tai yhteiskunnallinen toiminta uusia käsitteitä, eikä näitä tarpeita tuolloin Kiinassa tyydytetty. Yhteishengen tai kansalaismielen sijaan tärkeitä olivat ihmisten keskeiset asiat, kuten häät, hautajaiset, syntymäpäivät, sekä buddhalaiset kulkueet ja vuosipäivät. Länsimaisille ominaiset ilmiöt kuten urheilu, politiikka ja uskonto puuttuivat tuolloin tyystin, eikä siellä ollut kirkkoa eikä kirkkokuntia. Korttipeli oli sopivan yksilöllinen pelimuoto, jota sitten harrastettiinkin, varsinkin ’mahjongia’, kiinalaista pokeria, paljon ja hartaasti.

Kiinalaista yksilöllisyyttä kuvasi Jutangin mukaan erinomaisesti se tapa, kuinka työt järjestettiin 1930-luvun sanomalehdessä. He hoitivat sanomalehtiään samoin kuin pelasivat pokeria:

”Olen nähnyt kiinalaisia päivälehtiä toimitettavan niin, että ensiksikin tarvitaan päätoimittaja, jonka ainoana työnä on laatia kirjoituksia toimituksen puolesta. Kotimaan uutisten miehelle on varattu oma sivu, samoin toiselle, joka vastaanottaa sähkösanomat maailman eri puolilta. Myös paikallisten uutisten toimittajalla on myös oma tilansa. Nämä neljä miestä käsittelevät kukin omaa osastoaan samaan tapaan kuin neljä pelaajaa mahjong -pöydän ympärillä, jokaisen koettaessa arvata, mitä toisilla on. Kukin yrittää saada niin hyvän erän kuin suinkin ja heittää liiat pois lähimmälle miehelle.”

Älä riko lähimmäisesi riisimaljaa

Käytännössä tämä lehden päivittäinen toimitus tapahtui niin, että jos kotimaan uutisia oli liian paljon, sopii niiden tulvia paikallisten uutisten alueelle. Jos taas näistä karttui liiaksi tekstiä, mikään ei estänyt työntämästä niitä murhien ja tulipalojen sekaan.

Etusivua ei tarvinnut muovailla erikoiseksi tai näyttäväksi, joten oli melko samantekevää, mitä etusivulle laitettiin. Sen ei tarvinnut herättää huomiota millään nostojutulla. Jokainen toimittaja sai poistua työstään silloin, kun mieli teki. Koska sekä toimittajat ja lukijat olivat synnynnäisiä yksilöllisyyden ihailijoita, toimittajan asiana oli julkaista uutiset, ja lukijan tehtävä oli etsiä lehdestä mieleisensä uutiset. Kumpikaan ei sekaantunut toistensa puuhiin.

Koska yhteiskunnallinen henki puuttui, ja se aiheutti paljon päänvaivaa päätoimittajalle. Jos päätoimittaja olisi koettanut toteuttaa vuosisadan lehtiuudistuksen, ja hän olisi halunnut erottaa uudistushanketta vastustavan kaupunkitoimittajan, olisi päätoimittaja törmännyt välittömästi perinteistä perhejärjestelmää vastaan. Silloin häneltä olisi kysytty: Mitä hänellä on mielessään sekaantuessaan muiden ihmisten asioihin?

Onko sinun tarkoituksenasi ajaa tämä toimittaja tiehensä ja rikkoa hänen riisimaljansa, jotta kaikki hänestä riippuvat ihmiset nääntyisivät nälkään? Tai entäpä jos lehden omistaja onkin kyseisen kaupunkitoimittajan vaimon setä, olisiko erottaminen käynyt päinsä?

Jutang päätteleekin, että jos päätoimittaja vähänkin tajuaa kiinalaista käsityskantaa ihmisten välisistä suhteista, hän pitää uudistushankkeensa omana tietonaan, eikä edes yritä toteuttaa sellaista mullistusta. Ja jos hän on raaka, amerikkalaistunut, Missourin sanomalehtiopistossa kurssin suorittanut uudistaja, niin hänen on pian pakko itse lähteä. Hänen sijalleen tulee toinen, joka on selvillä kiinalaisista menetelmistä ihmisten kesken. Entiset työtavat ja arkirutiinit otetaan takaisin käyttöön, lukijat jatkavat uutisten etsiskelyä, ja sanomalehti saa yhä suuremman levikin ja tuottaa rahaa.

Jutang kertoo tapauksen, kun 1920-luvulla nykyajan amerikkalainen innostus yhteiskunnalliseen osallistumiseen oli tarttunut nuoriin opiskelijoihin. He perustivat järjestön, jonka päämääränä oli ”hävittää kirjallinen sokeus.” Niinpä eräs perinteisiä tapoja kunnioittava kenraali huomautti puheessaan: ”Ylioppilaiden pitää työskennellä kirjojensa ääressä, puuttumatta julkisiin asioihin. Ihmiset suorittavat omia töitään ja syövät omaa riisiään, ja te tahdotte hävittää ihmiset. Lukutaidottomat eivät häiritse teitä, miksi teidän tarvitsisi häiritä heitä?

Jutang tiivistääkin, että tästä näkökulmasta katsottuna kiinalaisen mielestä yhteiskunnallinen toiminta näyttää aina puuttumiselta muiden ihmisten asioihin. Toisten asioihin saa puuttua vain silloin, kun toinen pitää pelastaa esimerkiksi hukkumasta tulipalon liekeistä.

Karua ja asiallista aluetoimitustekstiä

Hotakaisen Klassikko-romaanin päähenkilö odottelee painosta esikoisrunokokoelmaansa, kun hänet kutsutaan 20.4.1981 toimittajaksi Suomen Tietotoimiston Kuopion aluetoimitukseen. Kaksi päivää myöhemmin hän menee tapaamaan aluetoimiston päällikköä, joka on mukavassa nousuhumalassa.

Päällikön kysellessä niitä näitä, runoilija haluaa esitellä todistuksiaan, mutta päällikkö viittaa niille kintaalla, koska STT:llä työt tehdään kirjoituskoneella eikä todistuksilla. Päällikkö kertoo aloittaneensa tiedonvälityksen siihen aikaan, kun runoilija kusi vielä housuihinsa.

Runoilijan muistuttaessa päällikköä kaunokirjallisista pyrkimyksistään, joita hän ei aio uuden työn myötä jättää, päällikkö sanoo ymmärtävänsä nuoria oman poikansa kautta. Päällikkö kertoo vaimonsa siskon olevan enemmän lukuihmisiä, ja hänen oma kirjallinen makunsa on 30 vuoden toimittajauran aikana testattu ankarissa oloissa. Päällikkö tarjoaa runoilijalle aimo kulauksen anislikööriä, ja pyytää tätä mukaansa juopottelureissulle, mutta runoilija kieltäytyy kohteliaasti viitaten runokokoelmansa viimeistelyyn.

Jo toisena työpäivänään runoilija tuntee työn STT:ssä sopivan hänelle, koska siinä saa olla karu ja asiallinen. Lisäksi aluetoimiston toimittaja ei ole joka päivä humalassa, mutta on muuten hyvä toimittaja:

”Teemme merkittävää tiedonvälitystyötä, välillä käymme perusteellisia keskusteluja suomalaisesta tiedotusilmastosta, Koiviston suhteesta tiedotusvälineisiin ja Kuopion asemasta maakunnallisena keskuksena järvi-Suomen sydämessä. Joskus keskustelumme jatkuvat läheisessä Henry´s Pubissa. Se on paikka, jossa on suunniteltu enemmän romaaneja ja mainostoimistoja kuin niitä ehtii kukaan kirjoittamaan tai perustamaan. Pubiin kokoontuu koko ajatteleva kerma Savon Sanomien toimittajista kuvataiteilijoihin.

Tosin runoilija valittelee, että Savon Sanomien toimittajat eivät enää uskalla juoda niin paljon kuin pitäisi vaan yrittävät pysyä tasaisesti kolmen-neljän kaljan töhnässä. Se ei tee sielulle hyvää, mutta yhä koveneva toimituspolitiikka ei kannusta kovempaan juomiseen, ja ennen pitkää tissuttelu käy hermon päälle. Jutuista tulee takakireitä, jouhevuus ja luontevuus on tipotiessään:

”Kunnon känni on rasittuneelle toimittajalle kuin kasvojen kohotus ja savikylpy, riitti jonka jälkeen tiedonvälittäjä palaa koneensa ääreen uudistuneena, kansan syvien rivien välit lukeneena, valmiina käymään kiinni ahnaiden kunnallispoliitikkojen etuisuuksiin.”

Aluetoimituksen uutiskriteerit

STT:n aluetoimittajan työtehtäviin kuuluu kaikki politiikasta ja kulttuurista urheiluun Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan, Kainuun ja osan Etelä-Savon alueella. Aamuin ja illoin täytyy soittaa alueen kaikki poliisit läpi, onko mitään sattunut. Puhelinnumeroita on 32, eikä yleensä mitään ole sattunut, eikä mikään pieni ylitä uutiskynnystä. Yksi kuollut tai viisi vaikeasti loukkaantunutta ylittää STT:n uutiskynnyksen:

Runoilija tekee johtopäätöksen, että jos STT:n uutiskriteereitä käyttäisivät kaikki tiedonvälittäjät, Suomessa ei ilmestyisi montakaan sanomalehteä ja Yleisradion maakuntatoimitukset voisivat lopettaa aluelähetyksensä:

”Uutiskynnyksen ylittyessä kirjoitamme 5–10 rivin uutisen, jonka asiakaslehdet saavat käyttöönsä. Emme käytä yleensä kuvailevia adjektiiveja emmekä kerro mielipiteistämme, paitsi värikkäissä mestaruussarjan jalkapallo-otteluselostuksissa. Kuopiosta on kolme joukkuetta SM-sarjassa, joten adjektiivit saattavat loppua ennen kuin kausi on lopussa.”

Vuoden 1983 lopulla runoilija ajautuu kriisiin miettiessään tulevaisuuttaan Suomen Tietotoimiston palveluksessa. Hyvällä käytöksellä voisi nousta korkeintaan aluetoimiston johtoon:

”Mutta se edellyttäisi päälliköltäni pitkää julkista juopottelua ja toiselta toimittajalta haluttomuutta uraputkeen. Ei näytä hyvältä. Minun paikkani ei ole nuhjuisessa toimistossa, en voi loppuikääni kirjoitella pikku-uutisia. ja toinen runokokoelma tökkii.”

Ja huhtikuun lopulla 1984 runoilija joutuu lopettamaan juopottelun haiman kipeytymisen ja STT:ltä saamansa varoituksen vuoksi:

”Varoituksen antoi Helsingistä tarkastuskäynnille tullut uutispäällikkö, joka löysi päällikön sohvalta ja minut tuolilta nukkumasta. kello oli 11.23 aamupäivällä. Hänen mielestään se oli liikaa. Mielestämme uutispäällikkö oli turhan hysteerinen, koska uutispöytä oli tyhjä eikä kaupungissa tapahtunut mitään.”

Uutispäällikkö sulki korvansa runoilijan puolusteluilta, miten raastavaa ja vaikeaa oli viettää uutispimennossa Savon perukoilla:

”Ajattelin, että jos STT:n keskijohdossa toimitaan noin, niin millaiseksi paljastuu ylin johto! Huusin, millä oikeudella hän tulee vaivoista ja vaikeuksista mitään tietämättä tänne huutelemaan mokomista nokosista, kai jokainen joskus väsyy kun yöt ja läpeensä juo ja kirjoittaa ja hoitaa siinä välissä muistamattomassa humalassa vielä kaikki STT:n jutut! uutispäällikkö kuunteli ja lähti etelään sanomatta sanaakaan. Olen varma, että viimeistään Kouvolan kohdalla hän joutui siihen herkkään tilaan, johon joutuvat kaikki, jotka antavat ensivaikutelmilleen vallan ja päästävät täyslaidallisen alaistensa niskaan.”

Pienen kaupungin journalistinen ahtaus

Uudenvuodenpäivänä 1985 runoilija vaistoaa tämän olevan viimeinen vuosi Kuopiossa STT:n aluetoimittajana:

”Minusta tuntuu, ettei Kuopion kaupunki anna minulle tarpeeksi, päinvastoin: tuntuu että vain minä annan tälle kaupungille! Minun ja kaupungin suhteessa on vääristymä, emme voi jatkaa näin! Kaupungit ovat kautta aikojen imeneet voimakkaista ihmisistään mehut.”

Ja 15.4.1985 runoilija jättää Suomen Tietoimiston Kuopion aluetoimituksen ja lähtee mainostoimistoon copywriteriksi. Ilmoittaessaan päätöksestään päällikölleen, tämä ymmärtää, ettei nuori mies voi loputtomiin tuhlata nuoruuttaan tekemällä viiden rivin kolariuutisia. Hän kertoo menettävänsä paitsi ansioituneen ja tarkan journalistin myös pätevän juopon, josta ei vielä iltapäivälläkään näkynyt ulospäin humalan merkkejä:

”Hän kertoo, että asiallinen ja ryhdikäs juopottelu on hänen toimistolleen oikein kunnia-asia, hän ei kestä nuoria, jotka eivät osaa ottaa viinaa, vaan alkavat soperrella ja puhua henkilökohtaisia. Humala on pomon mukaan selkeä olotila, ei mikään rotko, johon tiputaan, eikä liioin mikään päiväkoti, jossa saa puhua mitä sylki suuhun tuo.”

Läksiäisiksi pomo kaataa isoon maitolasiin anislikööriä ja koskenkorvaa, koska molemmissa tuotteissa on paljon alkoholia, ja anisliköörissä lisäksi päivittäinen annos sokeria. Kolmen lasillisen jälkeen he tekevät vanhojen aikojen muistoksi pari pikku-uutista. Toinen käsittelee kahden veljeksen välille syntynyttä riitaa Kaavilla. Toinen veljeksistä oli iskenyt toista kirveellä päähän, mutta teko oli hänen mukaansa tehty pikaistuksissa eikä hänellä ole periaatteessa mitään veljeään vastaan. Toisen veljen todistusta ei voitu kuulla, koska hänellä ei ole enää suuta:

”Saamme uutisen valmiiksi, printtaamme sen Helsinkiin ja katsomme merkitsevästi ulos. Yksi aikakausi STT:n Kuopion aluetoimituksessa on päättynyt. Runoilija on jättänyt rakennuksen.”

Kohti auvoista citykulttuuria

Ja välittömästi, kun runoilija jättää taakseen perinteisiä journalistisia käytäntöjä vaalivan STT:n, yksi puhelinsoitto tempaisee hänet copywriterinä mukaan uuteen, postmodernistisen journalismin syövereihin.

Ensio Rislakki (1896–1977), joka niitti aikoinaan mainetta muun muassa pakinoitsija Valentinina, sekä näytelmän Ruma Elsa kirjoittajana, niin hänen pojanpoikansa Eeropekka Rislakki soittaa runoilijalle 22.4.1985. Runoilija kuvailee tätä entistä Jaana-lehden päätoimittajaa yhdeksi city-kulttuurin alullepanijoista, nuorsuomalaiseksi toimittaja-kustantaja-galleristiksi. Rislakki oli aikoinaan synnyttämässä myös Eurooppaa ja new agea, joka ei voinut kuvitella asuvansa Kouvolassa, koska siellä ei ollut kävelykatuja eikä riittävästi rahapulan vuoksi helposti kusetettavia kuvataiteilijoita.

Eeropekka kertoo runoilijalle puhelimessa, että pitäisi perustaa ensimmäinen nuorille kaupunkilaisille suunnattu lehti, ja toivoo, että juuri runoilija voisi puhelimitse konsultoida lehdentekijöitä. Asialla oli kiire, tarkoitus oli aloittaa jo parin viikon sisällä:

”Voi helvetti, pääsi ensi suustani, mutta päätin kuitenkin auttaa miestä mäessä, ja olihan toisaalta kyse uudesta aikakaudesta nuorten aikuisten viestinnässä, ja minä olin sentään nälkäinen, runoilija – copywriter – innovaattori – juoppo – nisti, harvinainen yhdistelmä rankkuutta, nuoruutta, kokemusta, rock´n rollia, soulia, uutta yrityskulttuuria, epäpoliittista toheloa, humppaa, tangoa ja parisuhdetta ja näin ollen kuin tehty ideoimaan uutta lehteä. Aloitin konsultoinnin siltä istumalta.”

Pian kuitenkin näyttää nousevan seinä vastaan, koska uuden lehden polkaiseminen tyhjästä ei ole aivan yksinkertaista. Ensiksi olisi löydettävä kovaäänisiä, itsetietoisia ja maanisia toimittajia, pitää löytää homoja, lesboja ja transvestiitteja, jotka pystyvät tekemään juttuja kohderyhmilleen. Kohderyhmä oli uusi nimi ostajaryhmälle, jonka kuviteltiin liikkuvan lähiympäristössä ja jonka käytöksestä voi selvästi päätellä, että sillä on ylimääräistä rahaa juuri meidän tuotteellemme. Kukaan ei ole kuitenkaan koskaan tavannut kohderyhmää, vaikka se on sana, joka sinkoilee markkinointipalavereissa huoneen seinästä toiseen kuin suuntavaistonsa menettänyt talvikärpänen.

Lisäksi oli tavoitettava mainostajat, jotka tajuaisivat uuden aikakauden koittaneen:

”Puhumme Eeropekan kanssa puhelimessa tuntikausia. Tavoitteenamme on lehti, joka saavuttaisi sekä rockin kuuntelijat että rockin kuluttajat. Pitää pistäytyä silmillä, korvissa ja lompakolla. Se ei ole helppo tehtävä, ja siksi kai minuun otettiinkin yhteyttä. Tunnen eläväni ajassa. Toisaalta: missä muussa ajassa voisin elää?”

Työkiireittensä vuoksi runoilija ei ehdi Helsinkiin vappuna 1985 City-lehden ensimmäisen uudistetun numeron ja Radio Cityn ensimmäiseen lähetykseen, vaan joutuu elämään uuden ajan alkamisen kiihkon Kuopiossa. Hän lohduttautuu sillä, että edelläkävijät ovat aina joutuneet kohmeisilla sormillaan hankaamaan tulevaisuuden jäiseen ikkunaan omat nimikirjaimensa:

Erityisen iloinen runoilija on siitä, että vihdoinkin jossain lehdessä esitellään kaikkien mahdollisten ravintoloiden toimintaa ja asiakasjakautumaa. Koska juopottelu ja vapaa-aika tulevat entisestään lisääntymään, on hyvä antaa lukijoille ensikäden tietoa siitä, missä kannattaa viettää suurin osa aikuisiästään:

”En ole varma, onko lehden kokonaiskattaus kestävä, mutta ainakin vielä on suussa hyvä maku. Loppuu Erkon Sanomien monopolipöhö.”

Radio Citystä nettiriitelyyn

Vappuna 1985 journalismissa alkoi uusi auvoisa aika, jota Kari Hotakainen tarkastelee 35 vuoden päästä romaanissaan Tarina. Siinä perinteinen tiedonvälitys on menettänyt merkityksensä, koska yhteiskunta on romahtanut kaiken kilpailutuksen jälkeen. Todelliset tapahtumat ovat tehneet lakon, eikä ole mitään tiedotettavaa. Merkitykset ovat surkastuneet suuryhtiöiden tavaramerkeiksi, logoiksi ja ihmeelliset tapahtumat ovat ohi. Tapahtumat eivät enää kanna pidemmälle kuin niiden ennakoitu merkitys, medialevitys. Jäljellä on menneen maailman loputon muistopäivä, kun todellisuus on siirretty mausoleumiin ja museoihin.

Tarinassa koko perinteinen maaseutu lakkautetaan ja kapitalisoidaan kaupunkilaisten Virkistysalueeksi. Ihmiset pakotetaan pakkaamaan kimpsunsa ja kampsunsa, jättämään rakentamansa talot ja raivaamansa pellot ja muuttamaan Kaupunkiin. Heidän elämänsä tuotteistetaan tarinoiksi. Parhaimpien tarinoiden kertojat saavat asunnon, muut asutetaan parakkeihin tai tyhjentyneisiin kauppakeskuksiin väsättyihin joukkomajoituskeskuksiin.

Kauppakeskukset autioutuivat, kun ihmiset kyllästyivät niin kuluttamiseen kuin Päättäjien iänikuisten hyvien lupausten toteuttamisen odottamiseen. Mainostajien, Päättäjien ja Tiedemiesten lupausten sisältö oli aina sama: ongelmiin löydetään ratkaisu lähitulevaisuudessa! Siksi tyhjentyneet kauppakeskukset muutettiin maalta tulvivan väestön tilapäisasutustiloiksi, samaan tapaan kuin siirtokarjalaisia majoitettiin ja asutettiin sodan jälkeen.

Tarinan ”Nuhruiset” ovat pääosin akateemisesti koulutettuja työttömiä, väliinputoajia, työpaikkahaastattelujen ikuisia kakkosia ja kolmosia, osa heistä on markkinataloudesta vieraantuneita peukalon pyörittelijöitä ja saamattomia tuumailijoita, mutta eivät kaikki.

Päättäjät valitsevat nuhruisten joukosta kymmenen henkilöä, jotka joutuvat arvioimaan asuntoa tarvitsevien lähettämiä elämäntarinoita, joiden perusteella vähäiset vuokra-asunnot jaetaan. Alkaa kova kilpailu niin tarinan kertojien kuin tarinoita paremmuusjärjestykseen laativien nuhruistenkin keskuudessa. Mutta miten varmistaa, ovatko kerrotut elämäntarinat totta vai keksittyjä?

Tässä on siis Hotakaisen romaanin lähtökohta ja ydin, ihmisen tuotteistamisen kritiikissä.

Perinteiset kirjailijat säikähtivät tajutessaan uuden ajan koittaneen ja alkoivat epätoivoisesti kirjoittaa omasta elämästään, vaikka siinä ei ollut tapahtunut juuri mitään kertomisen arvoista:

”Ne kirjailijat, jotka osasivat puhua paremmin kuin kirjoittaa, antoivat periksi ja ryhtyivät eri alojen terapeuteiksi, kevytkeskustelijoiksi, asiantuntijoiksi, juontajiksi, taksikuskeiksi ja komediapanelisteiksi – vaihtelevalla menestyksellä. Eräskin alakuloista tarhapöllöä muistuttava harvahiuksinen, lukijansa ja arvostelukykynsä menettänyt kirjailija otettiin koeajalle komediapaneeliin, josta hänet poistettiin kolmen jakso jälkeen, koska hän luki kaiken paperista eikä kyennyt minkäänlaiseen spontaaniin keskusteluun.”

Kirjailijoiden paikat ottavat ihmiset, jotka eivät olleet aiemmin edes ajatelleet kirjailijan uraa. Romaanit muuttuivat selkokielisiksi oman elämän selostuksiksi, jotka käsittelivät bulimiaa, ahdistusta, alkoholismia, parisuhdetta, seksuaalista hyväksikäyttöä, murhia, kaikenkarvaisia rikoksia, äiti- ja isäsuhdetta, lapsuuden traumoja ja oman itsen löytämistä.”

Taas oli koittanut uusi aika journalismissakin, kun ihmiset kirjoittivat uutisensa nettiin itse omien ennakkoluulojensa pohjalta, ja riitelivät somessa tuiki tuntemattomien kanssa päivät pitkät ja yöt läpeensä…

Haanpää, Huovinen ja Hotakainen suurennuslasin alla

Kirjailijat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen ovat tehneet julkisesta sanasta, kuvasta ja äänestä värikkäitä havaintoja. Salaviisaasti he ovat kysyneet, mitä ihmiset näillä sanomalehtien, radion ja television välittämillä uutisten ja juorujen tiedoilla tekevät.

Helpottavatko ne heidän elämäänsä, lisääkö se heidän viisauttaan. Entä millä perusteilla näitä uutisia ja juoruja arvioidaan ja miten tämä arviointi vertautuu nykyajan mediakritiikkiin.

Tätä kaikkea käsitellään tässä kuusiosaisessa juttusarjassa Juoruja, journalismia, julkkiksia.