Turismi kolonialismin uutena muotona on jakanut ihmiskunnan kahtia, samoin kuin perinteinen kolonialismi aikoinaan. Uusien maanosien valloittajien suunta oli sama kuin nykyturistienkin, pohjoisesta etelään, lännestä itään, idästä länteen.

Hollantilaisen, vuodesta 2008 Genovassa asuneen Ilja Leonard Pfeijfferin (s. 1968) romaani Grand Hotel Europa käy käsiksi turismin seurausilmiöihin kysyen, kuinka käy niille valtioille ja seuduille, jotka valitsevat turismin pääelinkeinokseen.

Kenties koronaepidemia on puolentoista vuoden aikana antanut tähän jo joitakin alustavia vastauksia, joita romaanin ilmestyessä hollanniksi vuonna 2018 ei vielä aavistettu.

Yksi Pfeijfferin esittämä peruskysymys kuuluu: mistä kertoo yhä lisääntyvä massaturismi ja samaan aikaan yhä kasvava muukalaisviha?

Maltan pääkaupungissa Vallettassa romaanin päähenkilö, kirjailija Ilja Pfeijffer katselee hotellihuoneen parvekkeelta, kun saksalaisen matkanjärjestäjän TUIn jättimäinen risteilylaiva lipuu lahteen keskiaikaisen linnan- ja vartiotornien välistä:

ILMOITUS

”Pari päivää sitten olimme nähneet saman laivan Venetsiassa. Kuten lentokoneet, sekin tuli pohjoisesta. Sen kannella oli nelisentuhatta henkeä silkkaa ostovoimaa. Silti he olivat maksaneet lipustaan vähemmän kuin etelän hylkiöt paikoista rähjäisissä veneissään, joista 24 hukkunutta oli haudattu Vallettaan muutamaa päivää aikaisemmin. Mutta viimeksi mainituista ei näkynyt jälkeäkään.”

Kirjailija ihmetteleekin rakastetulleen, kuvankauniille taidehistorioitsija Cliolle, että vaikka Afrikka oli nurkan takana, se oli mittaamattoman kaukana, ainuttakaan tummaihoista ei näkynyt:

”Valletta antoi itsestään rauhoittavan, viihtyisän, pohjoiseurooppalaisen vaikutelman. Kaikki näytti olevan hallinnassa. Täällä saattoi syödä pizzaa tai currymausteista kalakeittoa, johon viskatut simpukankuoret piti onkia sopasta käsin. Iltakymmeneltä kaupunki oli autio, siellä ei asunut enää ketään. Saari kuului kuolleille ja haamuille, jotka yrittivät löytää matkaopaskirjasta jonkin maininnan elämästään. Kuvittelimme, että valot paloivat enää vain suurella katolisella hautausmaalla.”

Risteilyalus on kuin suuri olohuone täynnä television katsojia. Television ja päätteen ääressä istuvan ei tarvitse enää liikkua paikaltaan, hänelle tuodaan elämykset valmiina silmien eteen, kuten myös risteilyaluksella.

Filosofi Paul Virilio (1932–2018) on todennut, että interaktiivisilla proteeseilla ylivarustetun ihmisen esikuvaksi on noussut invalidi, joka on koneistettu kontrolloimaan ympäristöään niin, ettei hänen tarvitse liikkua fyysisesti. Samalla hän on menettänyt kulkemisen ja seikkailemisen taidon.

Paikasta toiseen siirtymistä

Romaanin päähenkilö on runoilija, kirjailija, sekä klassisten kielten entinen opettaja Ilja Pfeijffer. Hän hahmottelee romaania vanhan eurooppalaisen kulttuurin nykytilasta massaturistivirtojen puristuksessa.

Onko Eurooppa tuomittu elämään turistien katseen alla menneisyydessä, omien kulttuurisaavutustensa vankina, ja tulevaisuus tehdään jossain muualla, kaukana idässä ja etelässä hikityöpajoissa. Välimerestä on tullut venepakolaisten hauta, kun ennen siellä risteilivät eri kulttuurit tuoden sinne sitä ja vieden täältä tätä.

Tämän päivän Malta on kuin Eurooppa pienoiskoossa. Mustat ihmiset katukuvassa pelottaisivat turistit pois. Saaren hallitus on panostanut näkyvästi vieraanvaraisuuteen ostovoimaisia ulkomaalaisia kohtaan, ja siihen on vaikea sovittaa vieraanvaraisuutta varattomia mustia kohtaan:

”Saman voisi ilmaista runollisemminkin. Saari, joka näyttää olevan puoleksi hautausmaata, elää – siltä osin kuin se elää – menneisyydessä. Ainoa, mitä se voi vielä myydä, on sen rikas historia. Siksi se haluaa houkutella vierailijoita, jotka tulevat menneisyyden takia, ja sen on torjuttava vierailijat, jotka tulevat etsimään tulevaisuutta.”

Romaanin varsinaisena preesensinä, tapahtumapaikkana on Grand Hotel, jonne kirjailija Pfeijffer vetäytyy muistelemaan menettämäänsä suurta rakkautta, Cliota.

Jo parhaat kukoistuksensa päivät nähneessä Grand Hotellissa aika tuntuu pysähtyneen. Hotellissa kirjoittaessaan kirjailija matkustaa omissa mielenmaisemissaan selvitellessään rakkaussuhteensa epäonnistumisen syitä.

Samalla se on matka historian ja nykypäivän erottaviin syihin ja seurauksiin. Miten vanhan ajan matkailu erosi nykypäivän massaturismista? Enää ei matkusteta, vaan siirrytään paikasta A paikkaan B, eivätkä ne eroa toisistaan, koska molemmat palvelevat vain osto- ja maksukykyisen turistin haluja ja odotuksia.

Turistille myydään sitä, mitä hänen kuvitellaan haluavan ja odottavan näkevänsä ja kokevansa paketoidulla viikon parin piipahduksellaan. Asioiden on tapahduttava kätevästi, kitkattomasti, mutta ennen kaikkea turvallisesti siten, ettei kuviteltua seikkailuhenkeä kadoteta.

Turismi tuhoaa Amsterdamin

Menneen maailman matkaaja liikkui nähdäkseen ja kuullakseen uusia asioita. Vielä reilut sata vuotta sitten matkustaminen tai matkanteko vapautti ihmisen arjen rutiineista ilman pelkoa joutumisesta laiskurin tai juoruilijan maineeseen.

Matkustaminen antoi mahdollisuuden keskittyä mietiskelyyn ja rupatteluun. Kirjailija vapauttaa itsensä ”muistelijaksi” Grand Hotellin menneen ajan ilmapiirissä. Hän kohtaa hotellissa hyvin originelleja tyyppejä, jotka ovat jättäneet hyvästit nykyisyydelle. Mutta jos pitää paikkansa, ettei menneisyyttään pääse pakoon, tunkee lopulta myös nykyisyys hotelliin ovista ja ikkunoista.

Romaanin tapahtumat eivät kytkeydy mihinkään tiettyyn kalenteriseen ajanjaksoon. Mikään ulkomaailman uutinen, paitsi maininnat pakolaisveneiden uppoamisesta Välimereen, ei ankkuroi tapahtumia.

Tosin lukijalle tehdään selväksi jo romaanin alkusivuilla, että ennen asiat olivat paremmin, ja älyllisyys saattoi olla jopa voiton puolella verrattuna nykypäivään. Takaumatekniikka toimii sujuvasti siirryttäessä tapahtumasta toiseen kirjailijan tajunnanvirran mukana. Lukija pääsee nojatuolimatkalle Genovaan, Venetsiaan, Amsterdamiin sekä pieneen hollantilaiseen Giethoornin kylään.

Haastatellessaan Amsterdamin matkailujohtaja Tjalko van Tiggelenia, kirjailija saa kuulla tämän räväkän vastauksen: terrori-isku on ainoa keino vähentää turistien määrää merkittävästi:

”Barcelonassa se tepsi. Siellä oli jo vuosikaudet kamppailtu turismia vastaan, mutta kävijöiden määrä sen kuin kasvoi. Kunnes 17. elokuuta 2017 valkoinen pakettiauto ajoi Ramballe ja mutkitteli kuusitoista jalankulkijaa hengiltä. Kyllä, tiedän, että auton kuljettaja Younes Abouyaaqoub, joka ammuttiin neljä päivää myöhemmin Subiratsissa, oli islamistisen valtion kannattaja, mutta nykypäivänä kuka tahansa voi värvätä radikalisoituneen muslimin. En halua vihjata, että niin olisi tapahtunut, mutta se toimi.”

Matkailujohtaja vielä lisää, että käsitys, jonka mukaan Amstrad hyötyy turismista, on satua. Amsterdamin heikkenevä vetovoima asuinpaikkana aiheuttaa sen, etteivät amsterdamilaiset itse tule enää viikonloppuisin ostoksille keskustaan. Yrityksiä lähtee kaupungista ruuhkien takia tai siksi, ettei niiden työntekijöillään ole varaa asua siellä.

Katsellessaan Amsterdamissa jättimäisiä hasselpähkinäsuklaalevite Nutellalla kuorrutettuja pizzatötteröitä ahmivia turisteja, kirjailija miettii, että ainoa selitys kyseiselle ilmiölle on maailman lapsellistuminen. Sen on tarkoitus luoda aikuisille turisteille lomafiilistä, johon liittyy lapsellinen ja vastuuton käyttäytyminen:

”Koska globalisoitunut huvittelupakko on saanut meidät uskomaan, että ihmiselämää voi kutsua onnistuneeksi vasta kun se tuhlataan järjettömään hauskanpitoon, ja koska nuorekkuudesta on tullut uskonnollinen kultti, lapsellisesta käyttäytymisestä on tullut normi.”

Uusi Taikavuoriko?

Parhaimmillaan matkailu avartaa katselemaan myös omia arkisia oloja uudesta, jopa monipuolisemmasta näkökulmasta. Massaturismi on yhtä kaukana tutkimusmatkailusta kuin iltapäivälehden lukeminen on väitöskirjan kirjoittamisesta. Tiedon ja kokemusten kartuttaminen on vaihtunut pikaruokaelämyksiksi.

Entä mistä sitten voi löytää vastauksen sydäntä raastavaan kysymykseen rakastetun menettämisestä? Onko se sittenkin ikiaikaisen ratkaisematon kysymys, johon ei ole patenttiratkaisua, vaan jokainen ero on käsiteltävä niin tapaus- kuin henkilökohtaisestikin.

Suurten kulttuuri- ja taideaikakausien aarteiden tuntemus ei tarjoa vastausta meidän omiin arkipäivän taisteluihimme. Henkilöhistoriat voivat antaa viitteitä johonkin suuntaan, kuten kirjailijalle antaa arjen askaretta Caravaggion kadonnut maalaus, sekä taiteilijan traaginen elämä.

Varsinkin romaanin alkupuolella käväisi mielessä, että Grand Hotel Europa voisi olla uusi Taikavuori. Tämä huomio todentuukin sivulla 327, kun kirjailijan kustantaja Peter Nijssen toteaa, että romaanisuunnitelmasi kuvaa suurta rakkautta massaturismin aikaan.

Taidehistorioitsija Clio ja sinä klassisten kielten tuntija Venetsiassa, olette menneisyyden vankeja ja teette länsimaiden abstraktista, filosofisesti värittyneestä hädästä käsin kosketeltavan henkilökohtaisella tasolla:

”Tavallaan 2000-luvun Taikavuori, Peter sanoi.”

Thomas Mannin Taikavuori ilmestyi vuonna 1924. Se oli kuvaus Sveitsin Davosissa sijaitsevan tuberkuloosiparantolan asukkaista ja heidän eriävistä maailmankatsomuksistaan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä.

Voisi sanoa, että Grand Hotel Europa kuvaa ristiriitaisia aatteita ja elämäntapoja ennen ekokatastrofia.

Ilja Leonard Pfeijffer: Grand Hotel Europa, suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2021. 597 sivua.