Katri Kiukas

KOMMENTTI: Metsän lahjat

Katri Kiukas

Minulle metsä ei tarjoa enää lohtua, kuten ennen. Viime kesänä mustikkametsässä nautin sormien liikkeestä, työstä jota ei voi kiirehtiä, olemisesta luonnossa. Samalla surin suoria puurivejä, jotka kymmenen vuoden sisään lienevät tukkeja, surin uhanalaisia lajeja, joille lämpenevän ilmaston aiheuttamat muutokset voivat olla liikaa. Erityisesti surin mehiläisiä, kimalaisia ja perhosia sekä muita pölyttäjiä, joiden määrä on romahtanut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Ilman pölyttäjiä meillä ei ole marjoja. Norjalainen Maja Lunde kirjoittaa romaanissaan Mehiläisten historia tulevaisuuden hedelmätarhoista, joita pölyttävät ihmiset mehiläisten kadottua. Todellisuus on pelottavan lähellä dystopiaa: Huffington Postin mukaan Kiinassa pölyttäjäkato on paikoin niin paha, että ihmiset pölyttävät kasveja käsin pitkävartisilla siveltimen ja pölyhuiskan risteyksiltä näyttävillä työkaluilla.

Surusta huolimatta marjametsä tarjoaa myös lohtua. Se on paikka, jossa voin pysähtyä oman riippuvuuteni äärelle, nöyrtyä elon selittämättömyyden edessä, tuntea yhteyteni siihen. Minulle metsän pyhyys on tässä, joku muu selittää kokemustaan toisin. Saman tunteen koen puutarhassa, levittäessäni huussissa syntynyttä kompostimultaa kasvimaalle: ravinteet kiertävät, elämä jatkuu ja minä olen osa sitä. Minulle marjastus on myös pieni siivu riippumattomuutta ympäristökatastrofia kiihdyttävästä kapitalismista ja sen polttoaineesta öljystä.

”Marjat on ainakin syötävä, ne ovat metsän lahjoja”, sanon puurolautastensa äärellä nirsoileville lapsille. Koska ne symboloivat riippuvuuttamme elosta ja kunnioitusta sitä kohtaa.

Pirjo Tuomela tuntuu metsän kuin omat taskunsa.

Kuljen suoria mäntyjä kasvavan harjun lakea kaartuvaa polkua. Edelläni kulkee Pirjo Tuomela (71), työuransa pankkialalla tehnyt elinikäinen marjastaja.

– Tuolla alhaalla on lampi ja edempää kulkee polku alas, Tuomela viittoilee.

Yksitoista vuotta Rantasalmella Etelä-Savossa asunut Tuomela tuntee metsän kuin omat taskunsa. Savosta kotoisin oleva Tuomela on muuttanut ja reissannut paljon sekä Suomessa että ulkomailla. Ja löytänyt aina tiensä marjametsään. Rantasalmelle muuttaessaan hän kyseli päästä naapurin mukaan marjapaikoille.

– Metsässä ne kasvaa, tämä kuittasi. Sinne Tuomela meni ja pikku hiljaa löysin marjapaikat.

Seisahdumme avoimempaan kohtaan. Mustikanvarvut ja kielot peittävät alaspäin viettävää rinnettä. Tuomela on tarkkaillut juuri päättymäisillään olevaa kukintaa ja sen perusteella mustikkaa näyttäisi tulevan. Vaikka varma ei voi olla, niin moni asia vaikuttaa. Luonnonvarakeskuksen mukaan tärkein mustikkasatoon vaikuttava tekijä on pölytyksen onnistuminen.

Kun marjakausi alkaa, Tuomela tekee jopa kolme marjareissua päivässä. Marjoja hän poimii neljän tunnin rupeaman vain vesipullo mukanaan.

– Eväitä en ota. Laiskistun, jos alan siinä syömään.

Tuomela poimii käsin, niin saa siistimpää marjaa. Eniten Tuomela poimii mustikkaa, jopa 150 litraa kesässä. Päälle tulevat puolukat, vadelmat ja viime vuonna myös karpalot.

– Ai, että oli ihana olla siellä suolla. Se tuoksu. Kurjet lenteli yli ja joutsenet, Tuomela muistelee karpalonpoimintaa.

Luonnon kirkossa

Marjastaminen on Tuomelalla tapa olla luonnossa – yksin tai yhdessä. Tuomelalla on joukko ystäviä, joiden kanssa tunnit marjametsässä kuluvat rattoisesti rupatellen. Yksin ollessakin huolet väistyvät ja mielen täyttävät hyvät ajatukset ja suunnitelmat, iän myötä myös vanhat muistot.

– Linnuille ja oraville mie juttelen, Tuomela naurahtaa.

Tuomela kertoo, ettei usein käy kirkossa, mutta metsästä tullessa olo on samalla tavoin hyvä ja rauhallinen. Metsä on hänelle pyhä paikka.

– Se vaan on semmonen se metsä, kiteyttää Tuomela. Pyhä pakenee sanoja.

Tuomela ei ole ajatuksen kanssa yksin. Kolme vuotta sitten julkaistussa e2:n ja Suomen kulttuurirahaston tutkimuksessa luontoa piti pyhänä 44 % suomalaisista. Pari prosenttia suurempi osuus harrastaa marjastusta, joka on suosituin luontoharrastus Suomessa. Naisista useampi kuin joka toinen marjastaa. Ikäryhmistä innokkaimpia marjastajia ovat yli 65-vuotta täyttäneet.

Tuomela arvelee, ettei harrastus kiinnosta nuoria. Tilastokeskuksen tietojen mukaan 10–15-vuotiaista yli 40 % marjastaa. Heidän ja iäkkäimpien marjastajien osuus on säilynyt pitkään samana, kun muissa väestöryhmissä on marjastus selkeästi vähentynyt vuodesta 1991 alkaen.

Hörpimme Tuomelan kanssa termarikahvia polun pientareella ja arvailemme näinköhän koronapandemian myötä lisääntynyt luonnossa liikkuminen vaikuttaa marjastuksen suosioon.

Ei enää rahasta

Tuomela varttui seitsemän sisaruksen kanssa köyhässä perheessä. Silloin marjastus ei ollut harrastus vaan taloudellinen välttämättömyys. Silti Tuomelan muistot lapsuuden marjareissuista ovat lämpimiä. Perhe matkasi luotsin veneellä saareen, jossa kerättiin marjoja ja uitiin. Perjantaisin Tuomela keräsi mustikat, joista äiti leipoi lauantaina piirakan.

– Kouluun piti kerätä talveksi marjat puuroon, Tuomela muistelee.

Katri Kiukas

Kolmetoistavuotiaana Tuomela piti kesän taloutta isänsä kodissa, kun äiti oli töissä toisella paikkakunnalla. Hän muistelee aikaa ylpeydellä. Sama asenne henkii Tuomelasta edelleen: askaretta pitää olla esimerkiksi neulomista tai kutomista silloin, kun ei pääse marjaan.

Marjastusta Tuomela kuvaa harrastukseksi tai jopa elämäntavaksi. Pakko se ei ole ollut enää pitkään aikaan eikä rahastakaan ole kyse. Tuomela kerää oman ja läheisten pakastimet täyteen ja ottaa vastaan tilauksia tutuilta, jotka eivät itse enää pysty tai halua marjaan lähteä.

– Sanon, että voihan niistä jotakin maksaa. Mutta en pidä kirjaa saatavista.

Tälle kesällä Tuomelalla on jo tilauksia odottamassa. Ja hänhän poimii, jos terveys pysyy hyvänä ja marjoja tulee.

Mitä jää lapsenlapsille?

Kävelemme takaisinpäin harjua, josta on kaadettu puita jokin aika sitten.

– Tämä paikka oli sammaleinen kuin satumetsä, mutta sitten se kaadettiin. Nyt siinä kasvaa vattua.

Hakkuut on tehty harventaen, mutta tasaisin välimatkoin kasvavat männyt näyttävät selvästi, että kyseessä on talousmetsä. Suomen metsistä 2,9 prosenttia on luonnonvaraisia saksalaisen Humboltin yliopiston tutkimuksen mukaan. Toisin sanoen todennäköisimmin marjametsäkin on talousmetsää. Luonnonvarakeskuksen mukaan talousmetsän lajikirjo on niukempi, ja luonnonvaraiset metsät erityisen tärkeitä uhanalaisille metsälajeille.

Hiiltä sitovat metsät ovat myös avainasemassa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Taloudelliset intressit ja planeetan kantokyky eivät sovitu vaivatta yhteen, kuten viime vuosien keskustelu kestävistä hakkuumääristä, hiilinielujen laskentatavoista ja Metsähallituksen ja viime kädessä valtion vastuusta hiilinieluista ja biodiversiteetistä osoittavat.

Ympäristöasiat huolettavat myös Tuomelaa. Ennen kaikkea hän miettii, millainen maailma lapsille ja lapsenlapsille jää.

KOMMENTTI: Metsän lahjat

Katri Kiukas

Minulle metsä ei tarjoa enää lohtua, kuten ennen. Viime kesänä mustikkametsässä nautin sormien liikkeestä, työstä jota ei voi kiirehtiä, olemisesta luonnossa. Samalla surin suoria puurivejä, jotka kymmenen vuoden sisään lienevät tukkeja, surin uhanalaisia lajeja, joille lämpenevän ilmaston aiheuttamat muutokset voivat olla liikaa. Erityisesti surin mehiläisiä, kimalaisia ja perhosia sekä muita pölyttäjiä, joiden määrä on romahtanut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Ilman pölyttäjiä meillä ei ole marjoja. Norjalainen Maja Lunde kirjoittaa romaanissaan Mehiläisten historia tulevaisuuden hedelmätarhoista, joita pölyttävät ihmiset mehiläisten kadottua. Todellisuus on pelottavan lähellä dystopiaa: Huffington Postin mukaan Kiinassa pölyttäjäkato on paikoin niin paha, että ihmiset pölyttävät kasveja käsin pitkävartisilla siveltimen ja pölyhuiskan risteyksiltä näyttävillä työkaluilla.

Surusta huolimatta marjametsä tarjoaa myös lohtua. Se on paikka, jossa voin pysähtyä oman riippuvuuteni äärelle, nöyrtyä elon selittämättömyyden edessä, tuntea yhteyteni siihen. Minulle metsän pyhyys on tässä, joku muu selittää kokemustaan toisin. Saman tunteen koen puutarhassa, levittäessäni huussissa syntynyttä kompostimultaa kasvimaalle: ravinteet kiertävät, elämä jatkuu ja minä olen osa sitä. Minulle marjastus on myös pieni siivu riippumattomuutta ympäristökatastrofia kiihdyttävästä kapitalismista ja sen polttoaineesta öljystä.

”Marjat on ainakin syötävä, ne ovat metsän lahjoja”, sanon puurolautastensa äärellä nirsoileville lapsille. Koska ne symboloivat riippuvuuttamme elosta ja kunnioitusta sitä kohtaa.