Haanpää, Huovinen ja Hotakainen suurennuslasin alla

Kirjailijat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen ovat tehneet julkisesta sanasta, kuvasta ja äänestä värikkäitä havaintoja. Salaviisaasti he ovat kysyneet, mitä ihmiset näillä sanomalehtien, radion ja television välittämillä uutisten ja juorujen tiedoilla tekevät.

Helpottavatko ne heidän elämäänsä, lisääkö se heidän viisauttaan. Entä millä perusteilla näitä uutisia ja juoruja arvioidaan ja miten tämä arviointi vertautuu nykyajan mediakritiikkiin.

Tätä kaikkea käsitellään tässä kuusiosaisessa juttusarjassa Juoruja, journalismia, julkkiksia.

J.V. Snellman piti sanomalehtien julkaisemista taloudellisesti kannattavana kulttuurityönä. Tosin jo 1800-luvun loppupuolella alkoi kuulua äänenpainoja, että lehdistön tarjoama ”puolitieto” saattoi olla ajan oloon yhteiskuntarauhan kannalta vaarallisempaa kuin aiempi rahvaan lähes täydellinen tietämättömyys.

Juoruilu oli Snellmanin mielestä oire saada lukijoilta rahat pois. Juorujournalismi ei muuta eikä kehitä ihmistä vaan pitää hänet aloillaan ikään kuin avaimen reiässä. Juoruilu ei kysy mitä aiot tehdä, mitä tuumaat mistäkin. Siksi juoruilu oli Snellmanista aina taantumuksellista.

Itse asiassa jo roomalaiset kirjailijat tuskailivat samojen kaupungin ja maaseudun, sekä rahvaan ja herrasväen välisten ongelmien kimpussa, joita myös Konsta Pylkkänen koko ajan vatvoo.

Vasta lähes viisikymppisenä runoilemisen aloittanutta Juvenalista (60–140 jKr.) korpesi mahtavien paheet ja virheet, varsinkin heidän ylimielinen kopeutensa yhteiskunnan vähäväkisiä kohtaan sekä heidän mateleva alamaisuutensa valtaistuimen edessä.

Juvenaliksen mielestä parasta oli paeta suurkaupungin epäterveellisestä elämästä ja ainaisesta sosiaalisesta kilpajuoksusta vaikka pieneen idylliseen maaseutukaupunkiin, mistä voi ostaa itselleen mitä oivallisemman talon puutarhoineen hinnalla, jolla Roomassa voi vuokrata korkeintaan vuodeksi kehnon asuntorähjän melkein luhistumaisillaan olevasta vuokrakasarmista. Ja siellä on joka hetki vaarassa saada tulopalossa surmansa. Ainoa turva tulenvaaraa vastaan oli maata öisin valveilla. Ja iltaisin kaupungilla liikkuessasi väijyy koko ajan vaara, että joku päihtynyt tappelupukari pieksää sinut pahanpäiväisesti tai joku roisto pistää sinua veitsellä ja vie rahasi ja tavarasi. Juvenaliksen mielestä kuolleitten valtakunnassa oltiin iloisia ainoastaan siksi, että siellä oli päästy eroon rikkaista ja kuninkaista.

Lentsussa Veikko Huovinen intoutuu kyselemään Juvenaliksen tavoin, onko mitään keinoa irrota tästä kaikesta ahtaudesta, tuosta puurtavien ihmisten ja räkäisten nokkien hyrskeestä, tuosta lama-ajan toivottomuudesta ja poliittisen pöhnän tunkasta.

Jos jotkut onnistuvat tekemään tupakka- ja viinalakon, miksi et sinä onneton, kurja raukka pysty tekemään informaatiolakkoa. Et lue enää yhtään kitkeränhapanta sanomalehteä, et kuuntele radiota etkä katsele televisiota.

Olisit terve puuhailemaan, ottaisit päivän kerrallaan. Lähtisit aamulla reippaana ladulle tai järven rannalle lintujen lauluun. Tekisit päivän töitäsi, harrastaisit harrastuksiasi ja illalla köllähtäisit väsyneenä, tyytyväisenä viidentoistasentin vaahtomuovipatjalle. Eikö se olisi oikeaa elämää:

”Voi ei, et siitä noin vain livahda. Et pääse pakoon yhteisöäsi. Totta kai ihmiset pohtivat tulevaisuuttaan, koska heidät siihen koulutetaan ja informoidaan. Suunnittelijoiden, taivastelijoiden, keskustelijoiden ja kommentaattorien legioonat valtaavat maan. Eivät enää oman maan murheet riitä, vaan on osallistuttava koko rupisen, kipristelevän mahalaukkunsa pinta-alalla Vietnamin, Kreikan, latinalaisen Amerikan ja Afrikan huoliin. Murhat, terrori, kaappaukset, lakot, tulonjaon hörhötys, säikyttely uusilla tuhoaseilla ja yhteiskunnallisilla mullistuksilla ovat meidän todellisuuttamme.”

Vain pieneläkeläinen on tyytyväinen

Kertoja jatkaa vuodatustaan kysymällä, mistä löytyisi yksikään onnellinen ihminen? Löytyykö hän vanhuksien joukosta, vai nuorista. Vai onko hän tuo nuori rouva, joka vetää pulkassa punaposkista tervettä lasta:

”Vai ei, vai on naisten vaivoja, antibioottikuureja, taloudellisia huolia. Minnekään ei koskaan pääse. No, sattuuhan sitä. Eikö tämä kuitenkin ole aivan toista vanhoihin aikoihin verrattuna. Ajatelkaapa, esimerkiksi sähkö tulee tasaisena virtana hellan, lamppuihin ja koneisiin. Hyvää, puhdasta vettä tulee hanasta. Terveydenhuolto pelaa ja on halpaa. Kulkuyhteydet ovat luotettavia. On harvinaista, jos juna on pari tuntia myöhässä. Työviikko on viisipäiväinen. Jokainen saa melkoisen kesäloman ja pian talvilomankin, lomaltapaluurahaa maksetaan, äitiyslomat ovat pitkät ja turvatut. Kaupoissa on runsaasti lihaa, leipää, kahvia, hedelmiä ja vihanneksia. Asunnot ovat hyviä, kaikilla mukavuuksilla varustettuja.”

Tästä alkaa nelisivuinen kielteisten vastausten ryöppy, mitkä tekijät ovat todellisen onnemme esteenä. Mutta yllättäen kertojan silmään pistää 66-vuotias leskinainen ja yhdeksän lapsen äiti Senni Vilmilä. Ikäisekseen Senni on kumman iloluonteinen, reipas ja murehtimaton. Mutta kertoja epäilee, onko Sennillä mitään järkevää syytä tuntea olevansa onnellinen. Eikö tässä maailmassa tuonikäinen ihminen ole saanut jo kylläkseen ja väkisellä muuttunut happameksi ja vaisun varovaiseksi.

Eikö olekin jo jalat jäykät, särkyä olkapäissä, liha kutistunut ja käpristynyt, varsi länsistynyt, askel käynyt lyhyeksi ja kompuroivaksi, hormonitoiminta loppunut ja ajatus latistunut matalaksi oman tuhon odottamiseksi.

Senni on kokenut kaksi avioliittoa, ensimmäisestä syntyi neljä lasta, joista kaksi kuoli tulirokkoon. Tuli talvisota. Auttavana, uskovana naisena, Senni Vilmilä meni töihin KEK:iin eli Kaatuneiden Evakuomiskeskukseen. Siellä hän oli huolehtimassa taistelunsa taistelleiden miesten laittamisesta hautauskuntoon:

”Siellä näki vaikka mitä kärsi katsoa. ja olihan kärsittävä. Sodan viime päivinä tuli ruumislastissa myös oma aviomies.”

Sodan loputtua solmittu toinen avioliitto päättyi miehen sorruttua viinaan ja muuttuessa väkivaltaiseksi ja karkeaksi, karkasi pois ja kuului kuolleen vieraalla maalla. Viimein kaiken kärsimyksen, raatamisen ja huolehtimisien jälkeen koitti Sennille parempi aika, helppoudessaan käsittämätön, kun lapset lähtivät maailmalle ja hän alkoi saada eläkettä. Ensimmäisen kerran elämässään hänellä oli omaa rahaa, jota pystyi käyttämään omiin tarpeisiinsa. Hän pääsi vanhustentaloon asumaan, sai oman nykyaikaisen huoneen. Asumistuen turvin raha tuntui riittävän niukkuuteen tottuneelle mainiosti. Senni nauttii elämänsä helppoudesta, hän ei ole kriitikko, ja hän on ihastunut Urho Kekkoseen. Jos on televisiossa Kekkos-ohjelma, Senni menee jonnekin sitä katsomaan. Hänen mielestään hänen nykyinen onnellinen elämänsä on Kekkosen ansiota.

Salonkileijona

Marcus Valerius Martialiksen (40–104 jKr.) terävän satiirin kärki osoitti myös seurapiirien ja nousukkaiden suuntaan, eivätkä niin sanotut kulttuuripiiritkään päässeet livahtamaan piiloon hänen terävän katseensa alta.

Martialis nosti esiin uudenlaisen roomalaisen yhteiskuntaelämän tuotteen, nykyisen iltapäivä- ja naistenlehtien sankarin, salonkileijonan, jollaiseen myös Haanpää, Huovinen ja Hotakainen ajoittain terävän katseensa kohdistavat.

Martialiksen katsannossa salonkileijona oli mies, jolla on huolellisesti kammatut hiukset, joka aina tuoksuu hajuvesiltä, ja hyräilee egyptiläisiä ja espanjalaisia lauluja. Samalla hän heiluttelee käsiään laulun rytmillisessä tahdissa. Päivät pitkät hän käy tervehdyskäynneillä naisten luona ja hänellä on aina jotakin leikkisän salaista kuiskattavaa heidän korvaansa.

Hän lukee naisille ne kirjeet, joita naiset ovat saaneet eri tahoilta, ja ottaa kirjoittaakseen vastaukset. Salonkileijona tietää kaikki kaupungin juorut ja voi koska tahansa sanoa sen naisen nimen, joka sillä ja sillä on rakastajattarena. Hän juoksee kaikissa juhlissa ja voi luetella ulkoa kuuluisan kilparavurin koko sukutaulun.

Martialiksen vahvin puoli kirjailijana oli kompia sisältävät epigrammit. Kirjallisen maun suhteen edelleen kestää aikaansa hänen varoituksensa siitä, miksi ei kannata tuhlata aikaansa pitkien sankarirunoelmien lukemiseen. Jos tätä varoitusta soveltaa nykyisiin television saippuasarjojen seuraamiseen, voi todeta Martialiksen tavoin, että lukekaa tällaisten pöyhistelevien tyhmyyksien sijasta sellaisia kirjoja, ja katsokaa sellaisia elokuvia, joissa itse elämä puhuu, missä kohtaat eläviä ihmisiä, etkä tekohauskoja sutkauksia, myyttisiä sukutarinoita, kentaureja saatikka raivottaria!

Mutta voimmeko me luottaa, että satiirikko, runoilija tai historioitsija jättää meille jälkeensä luotettavan kuvan omasta ajastaan? Kuten historioitsija Teemu Keskisarja (s.1971) on huomauttanut, ehkä yksi miljoonasta tapahtumasta jää historian kirjoihin.

Tacitus (55–130 jKr.) oli roomalainen senaattori, konsuli ja historioitsija. Hänestä on sanottu, että hän oli omana aikanaan eniten kaikista roomalaisista historioitsijoista se, joka ei koskaan sallinut satiirikon tai humoristin tavoin hymyn liukua piirteittensä yli. Hän siis säilytti historiallisten tapausten kuvauksissaan klassillisen kohtuuden, vaikka hänkin maalasi aikaansa tummin sävyin. Satiirikko puolestaan huutaa äänensä käheäksi ja puristaa kätensä nyrkkiin vihasta vääntynein kasvoin tuodakseen esiin yhteiskuntaa kalvavat vääryydet ja moraaliset heikkoudet.

Toisin sanoen ne, jotka kuvaavat oman aikansa tapoja ja varsinkin niiden turmeltuneisuutta, eivät ole yleensä maan hiljaisia saatikka kotoisin alemman rahvaan piiristä. Tämä sensaatiohakuisuus jättää varjoonsa ne maan hiljaiset, jotka elävät elämänsä vastuullisesti ja hyvien tapojen mukaisesti. Siksi historiaan jäävät parhaiten ne, jotka irstailuillaan, hullutteluillaan, rikoksillaan ja muilla paheillaan erottautuvat suuresta joukosta.

Vaikka Tacitus oli nuoremman Pliniuksen (62–113 jKr.) läheinen ystävä, silti toinen kuvasi omaa aikaansa kirkkain värein ja toinen tummin sävyin. Myös Martialis kuului Tacituksen lähipiiriläisiin. Ylhäisille laatimiensa ylistysrunojen lisäksi hän kuvasi mielellään henkistä vilpistelyä, jota markkeerasivat jo värjätyt hiukset tai tekohampaat.

Saman aikakauden eri todellisuudet

Historioitsija Adolf Deissmann (1866–1937) huomauttaakin, että mikäli laskeudumme kansan syvien rivien keskuuteen ja kuuntelemme heitä heidän työskennellessään pellolla, työpajoissa, Niilin aluksessa tai viljalla lastatussa Rooman-purjehtijassa, niin täytyy olla täysin sokea voidakseen olla huomaamatta paljon kuntoa, ahkeruutta ja rehellisyyttä näissä ihmisissä.

On vaikea olla näkemättä, että perherakkaus ja ystävyys liittivät yhteiskunnan vähäväkiset yhteen ja antoi heille yksimielisyyden voiman. Tästä ovat todisteina lukemattomat papyruskirjeet, hautakirjoitukset ja muut muistomerkit näiden yhteiskuntaluokkien elämästä, jotka ovat vasta viime vuosikymmenillä tulleet tarkemman historian tutkimuksen, niin sanotun mikrohistorian tutkimuksen kohteiksi.

Tapojen kuvaajat ovat kaikkina aikoina tuominneet omaa aikaansa sen pahan eikä sen hyvän perusteella, jota se kantaa helmassaan. Yksi ainoa häväistysjuttu, josta kauan puhutaan, hävittää helposti satojen kunniallisten arkipäiväisten perheiden jättämän vaikutelman, joista ei huomata olevan aihetta mainita juuri siksi, että ne eivät herätä huomiota, toisin sanoen eivät ylitä uutiskynnystä. Siksi epäsiveellisyys saattaa näyttää säännöltä silloinkin kuin se pelkkä poikkeus, sivuseikka tai päähän pälkähdys. Juvelanis ja Plinius nuorempi olivat aikalaisia, ja heidän kirjeensä ja tekstinsä kertovat aivan eri todellisuudesta, vaikka tapahtuvat samaan aikaan.

Plinius kertoo valtiollisesta välinpitämättömyydestä, kansan taikauskosta ja ylimystön pintapuolisuudesta ja heidän hääräilystään sisällyksettömässä seuraelämässä. Hän esittelee näköalattoman yläluokan, vaikka se onkin suurimmalta osaltaan sangen kunniallista.

Juvenalis kertoo kohu-uutisia yksityistapauksista, Plinius liikkuu laajemmissa piireissä ilman sensaatiohakuisuutta.

Tähän ilmiöön törmäämme päivittäin journalismissa. Walter Lippmann (1889–1974) totesi vuonna 1922 ilmestyneessä teoksessaan Yleinen mielipide (Public Opinion), että kysymys ei ole pohjimmiltaan siitä, etteikö median edustajat pitäisi hyveistä, vaan siitä, ettei ole mitään mieltä sanoa ”että mitään ei ole tapahtunut” jos kukaan ei odota mitään tapahtuvaksi. On ilmaannuttava jotakin arkirutiinin ja odotusarvon rikkovaa, että se olisi kertomisen arvoista. Eli jos joku haluaa tieten tahtoen julkisuutta, hänen on pantava jotain käyntiin järjestämällä mainostempauksen tai yleistä huomiota herättävän tempauksen, vaikkapa estämällä liikennettä, ärsyttämällä poliisia, viuhahdettava alastomana julkisella paikalla.

Näkee minkä on oppinut näkemään

Lippmann huomauttaa, että esimerkiksi ihmisten surkeat elinolot eivät ole uutisia. Mutta kun terveydenhoitolautakunta ilmoittaa epätavallisen korkeista kuolinluvuista jollakin alueella, se alkaa olla jo uutinen. Työntekijöiden olot saavat olla kuinka surkeassa jamassa tahansa siihen saakka, kunnes ne kärjistyvät lakoksi. Varsinkin jos häiriö koskettaa niitä palveluita, joista lehden lukijat ovat välittömästi riippuvaisia tai jos poliisi sekaantuu lakkomielenosoitukseen, se on uutinen.

Meillä jokaisella on oma totuusjärjestelmämme, jonka perusteella tunnistamme, mikä on totta ja mikä virheellistä. Tämän perusteella määrittelemme, mitä voidaan sanoa, missä muodossa ja mitä pidämme tietämisen ja muistamisen arvoisena.

Walter Lippmann huomauttaa, että on hyvin vähän toimittajia, jotka kykenevät näkemään sellaista, mitä eivät ole oppineet näkemään. Lisäksi laajojen yleisöpiirien on pystyttävä osallistumaan uutiseen. Jotta lukija pystyisi astumaan juttuun mukaan, hänen on löydettävä tarinasta niin sanotusti tuttu juttu ja tämän takaa stereotypioiden käyttö.

Lippmannin mukaan demokratia ei ole koskaan vakavasti kohdannut ongelmaa, joka nousisi siitä, että ihmisten päänsisäiset kuvat eivät vastaa automaattisesti ulkopuolista maailmaa. Se, vastaako uutinen tunnetusta ja tutusta todellisuudesta poikkeamista, on hyvin merkittävä pointti. Ellei, silloin se kääntyy perättömäksi huhuksi tai pelkäksi ilkeämieliseksi, pahantahtoiseksi juoruksi.

Lippmann muistuttaa myös, ettei vapaa mielipiteenmuodostus ja vapaasti toimiva tiedonvälitys automaattisesti tuota oikeaan osuvaa ja todenperäistä maailmankuvaa. Yleinen mielipide eli kuva maailmasta organisoidaan lehdistölle eikä lehdistössä. Asioiden oikean laidan muodostuminen vaatii riippumattomia lähteitä ja ankaran tieteellisiä tutkimusmenetelmiä. Tällöin todellisuutta vastaavan tiedon pohjalta voidaan tehdä oikeita päätelmiä, jotka eivät pohjaudu ennakkoluuloihin, huhuihin ja väärinkäsityksiin.

Jatkuvan uutisvirran seuraamisen magneettisen taian salaisuus on Lippmannin katsannossa juuri stereotypiat. Silloin määrittelemme asian ensin ja näemme vasta sitten. Koemme asian vasta sitten, kun se on meille kerrottu. Tosielämässä koemme asian ensin, jonka jälkeen pohdimme tapahtunutta. Stereotyyppi edustaa ymmärrystä, jossa kohde luokitetaan ja arvioidaan vähäisen perehtymisen pohjalta. Jokin silmiinpistävä piirre nostetaan esiin vihjeeksi tyyliin: Jaha. Mustalainen. Pitäkääpä silmällä tavaroitanne.

Faktat edustavat todellisuutta itseään, sen sijaan arvot ja mielipiteet ovat peräisin subjektista. Mutta harvemmin tämä ideaalitilanne todellisuudessa toteutuu, että faktat pääsevät sellaisenaan esiin ilman arvojen sekaantumista asiaan. Olisi eräänlainen ”jumalatemppu” päästä maailman ja yhteiskunnan ulkopuolelle katselemaan todellisuutta täysin neutraalisti ja puolueettomasti.

Todellisuuden näkeminen sellaisena kuin se on eli objektiivisesti ei onnistu keneltäkään, koska ei ole yhtä ainoaa tapaa, jolla todellisuus ilmenee kaikille ihmisille. Harva meistä tietää millaisessa todellisuudessa naapurimme elää, kun se ei ole välttämättä itsellekään aina ihan selvää, missä tai kenen tajunnanvirrassa omat ajatukset ja tunteet kulloinkin seilaavat. Mikä saa affektit aikaan, varsinkin niin sanotun someraivon? Siksi on syytä pitää yhteiskunnallisen keskustelun kanavat auki kaikissa tilanteissa ennen kuin lopullisesta, vedenpitävästä totuudesta päätetään, olipa kyseessä mikä elämänalue tai -ilmiö tahansa. Kukin meistä saa ihmeteltäväkseen päivittäin hyvin ohuen siivun koko maailman pauhinan todellisuudesta, puhumattakaan vastauksista siihen, mitä tapahtuu todella tai mitä todella jatkuvasti missäkin tapahtuu. Olemme enemmänkin elokuvan katselijoita kuin valkokankaalla näyttelijöinä. Käsikirjoittajista ja ohjaajista meillä tuskin on harmainta aavistustakaan.

Julkkisten päättymätön ripittäytyminen

Huovinen epäilee myös ylistämämme yksilönvapauden sokkelin kestävyyttä. Konsta Pylkkäsen mukaanhan ihmisellä on maailmassa korkeintaan kusiaisen valtuudet. Koronaepidemia on näyttänyt meille, kuinka lähellä ylistämäämme yksilönvapautta kielto luuraakaan. Koronaepidemia on palauttanut selkeästi mieleemme hieman unohduksiin jääneen tosiseikan, että me kaikki olemme ensisijaisesti yhteiskunnan jäseniä, emme kovinkaan ainutlaatuisia yksilöitä, vaikka jokainen meistä ainutlaatuinen onkin. Samalla korona riisui uusliberalistiselta talouspolitiikalta kitupiikin yksityisahneuden säästönaamion, eli maskin. Tosin pahimman koronatartunnan tuntuivat saaneen pörssisijoittajat, ainakin epidemian alkuvaiheessa he valittivat koko ajan äänekkäimmin.

Kari Hotakaisen mukaan julkisuus ja journalismi ovat keskittyä, kuorrutettua ja väritettyä naamareiden ostamista, myymistä ja vaihtamista. Haanpää, Huovinen ja Hotakainen kysyvätkin salaviisaasti, mitä ihmiset näillä ”uutisten” välittämillä tiedoilla, huhuilla ja juoruilla oikeasti tekevät, helpottavatko ne heidän arkipäivänsä elämää millään tavalla, saatikka lisääkö se heidän viisauttaan.

Tutkimmeko julkisuuden henkilöä, ”julkkista”, pelkästään hänen tekojensa, kirjeidensä, meihin jättämän vaikutuksen välityksellä eli todellisten historiallisten ilmiöiden välityksellä? Nämä ilmiöt, teot ja tapahtumat ovat objektiivisesti todettavissa ja niiden selittämiseksi meidän tarvitsee vain etsiä ja tarkastella subjektiivisia, psyykkisiä tekijöitä. Ja näin meidän edessämme on henkinen muotokuva kyseisestä julkkiksesta.

Silloin ratkaisevaa on ainoastaan se, mitä hän on julkisuuden henkilönä ollut ja miten hän on vaikuttanut tekojensa kautta meihin ja historian kulkuun. Silloin on samantekevää, onko suuri keksijä, taiteilija, laulaja, poliitikko, tai kirjailija ollut perusluonteeltaan pelkuri, onko hän ollut kotioloissa nahjus, juoppo tai lapsellisen naiivi. Onko hän ollut pohjimmiltaan saamaton, viisas tai peittikö suuri taustakuoro juhlitun iskelmätähden olemattoman lauluäänen ja väärien nuottien laulamisen.

Mutta tällöin nykyiseltä julkkisjulkisuudelta putoaa pohja pois, koska se on suurelta osin keksittyä, etukäteen suunniteltua, ja se perustuu pelkästään ihmisen luonteen heikkouksiin, joko keksittyihin tai todellisiin. Se on eräänlaista päättymätöntä ripittäytymistä skandaalijanoisen yleisön edessä.

Haanpää, Huovinen ja Hotakainen suurennuslasin alla

Kirjailijat Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Kari Hotakainen ovat tehneet julkisesta sanasta, kuvasta ja äänestä värikkäitä havaintoja. Salaviisaasti he ovat kysyneet, mitä ihmiset näillä sanomalehtien, radion ja television välittämillä uutisten ja juorujen tiedoilla tekevät.

Helpottavatko ne heidän elämäänsä, lisääkö se heidän viisauttaan. Entä millä perusteilla näitä uutisia ja juoruja arvioidaan ja miten tämä arviointi vertautuu nykyajan mediakritiikkiin.

Tätä kaikkea käsitellään tässä kuusiosaisessa juttusarjassa Juoruja, journalismia, julkkiksia.