Annina Mannila

Rikkaassa maassa kulttuuri kuihtuu ja kuolee pikkurahojen puutteessa.

Aikana, jolloin taiteilijat valittavat – toki syystäkin – on riemastuttavaa tavata onnellinen kirjailija hänen kauniissa kodissaan. Puutarha on pukeutunut hehkeimpään kesäasuunsa, ja sulavalinjainen kissakaunotar Timo-Orvokki vaikuttaa sekin onnelliselta loikatessaan ikkunasta puutarhaan.

– Olen onnellinen, että voin kirjoittaa työkseni. Joskus jopa ajattelen omahyväisesti, että onpa hyvä, että olen kirjailijana näin vanha akka. Toivoisin tämän kannustavan muitakin iäkkäämpiä luovaan kirjoittamiseen ja oivaltamaan, että eihän elämä vielä tässäkään iässä lopussa ole. Huomaamaan, että tuossa tuokin seitsemänkymppinen akka kirjoittaa sen kun kerkiää ja mainettakin ropisee!

Näin tärkeilemätön, itseironinen ja hersyvän huumorintajuinen kirjailija ja toimittaja Anneli Kanto täräyttää.

Kanto on kivunnut toimittajan tietä, osittain olosuhteiden sanelemana ja erityisesti intohimosta kirjallista ilmaisua kohtaan kirjailijakaartimme huipulle arvostetuksi kirjailijaksi. 1990-luvun laman myllerrys avasi toimittajalle uuden, rikkaamman elämänpolun.

Mestariteos kirkkomaalareista

Kun Kanto kirjoitti kansalaissodan punaisista naisista kertovan romaanin Veriruusut, se sivuutettiin melko vähin äänin. Edes Tampereen kirjastot eivät kutsuneet Kantoa puhumaan kirjastaan, vaikka se käsitteli tamperelaisten naisten kohtaloita. Ei niin, että Kanto olisi kuvitellut kirjoittaneensa mestariteoksen, mutta kirjan aihepiirin torjunta mutrutti melkoisesti. Veriruusujen vaatimattomaan vastaanottoon vaikutti osaltaan se, että samana vuonna ilmestyi kaiken huomion vienyt Sofi Oksasen Puhdistus. Suomeen kun ei mahdu kuin yksi menestysromaani kerrallaan. Kannon seuraava kirja Pyöveli sai jo enemmän huomiota, ja hänen lastenkirjansa ovat aina olleet todella suosittuja.

ILMOITUS

Sitten Anneli Kannon kirjailijanuralla tapahtui jotain ennenkokemattoman mullistavaa. Ehkä hieman yllättäen hän jätti taakseen empaattisesti ja kaunistelematta kirjoissaan käsittelemänsä noitavainot ja sisällissodan kokeneiden kohtalot ja livahti Hattulan keskiaikaiseen Pyhän Ristin kirkkoon. Hänen hersyvä mielikuvituksensa ja historiatietoisuutensa synnyttivät mestariteoksen, romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021).

Se on tunnettuun ja kuviteltuun historiaan perustuva tarina tuon kauniin kirkon mystisistä maalareista. Rottien pyhimys on rehevä, raadollinen, värikylläinen ja traaginen taiteilijaromaani, kiehtova teos taiteesta, luomisen tuskasta ja kauneudesta.

Romaani on saanut erinomaisen vastaanoton. Kannolle on ropissut roppakaupalla julkisuutta ja ylistystä.

– Tämä kaikki on lyönyt totaalisesti ällikällä. Eihän minua kirjailijana ikinä tähän malliin ole kehuttu puhumattakaan kirjoistani. Sukupolveni lapsia ei saanut liiaksi kehua, ettemme vain ylpistyisi. Tämä suitsutus on ihanaa, ja on hienoa kuulla, että kirjastani pidetään. Mutta, kun on tämä ylpistymisen vaara, Kanto venkoilee.

Ponnisteluja kauneuden eteen

Lapsuuden väkevä kokemus Hattulan keskiaikaisen kirkon maalausten lumosta tarkentui taidehistorian luennoilla. Siellä näytettiin video tuon kauniin kirkon interiööristä maalauksineen.

– Kuultuani, että niiden maalareista ei tiedetä juuri mitään, mielikuvitukseni riehaantui, ja keskiaikaisten kirkkojen koluamiseen kohdistuva kirkkohulluus iski pahan kerran.

Täydelliseksi pakanaksi ja jumalattomaksi tunnustautuva kirjailija kuvailee herkistyvänsä ja saavuttavansa pyhyyden tunteen astuessaan kirkkosalien kauneuteen ja rauhaan.

– Minua liikuttaa se, kuinka viisisataa vuotta sitten on ponnisteltu kauneuden esiintuomisessa ja sen saattamisessa kirkkokansan nähtäville. Tuon ajan kirkkotaide on hieman kömpelöä ja liikuttavaakin, mutta onnistuu luomaan suoran yhteyden katsojaan, vailla ulkoa annettuja tulkintoja tekijöiden kädenjäljestä.

”Kuultuani, että niiden maalareista ei tiedetä juuri mitään, mielikuvitukseni riehaantui, ja keskiaikaisten kirkkojen koluamiseen kohdistuva kirkkohulluus iski pahan kerran.”

Keskiaikaiset kirkkomaalaukset edustivat lukutaidottomalle kansalle oman aikansa tiedonvälitystä. On kiehtovaa ajatella, minkälaista tietoa nuo kuvat katselijoilleen välittivät. Maalareilla, niin kuin aina taiteilijoilla ja journalisteilla, oli myös valtaa. Anneli Kanto ei myönnä käyttävänsä kirjailijana juurikaan valtaa.

– En halua romaaneillani opettaa, mutta toki tavassani käsitellä kulloistakin aihepiiriä kuultaa näkemykseni ja ideologiani. Rottien pyhimyksen kautta haluan tuoda esiin sen, että kaikissa meissä on kauneuteen ja hyvyyteen tähtääviä myönteisiä puolia. Tätä halusin korostaa sisällissodan raakuuksistakin kirjoittaessani. Kovin ohuen kuoren alla piilee myös ihmisen raakuus ja häikäilemättömyys. Se, kuinka nopeasti ihminen turtuu pahuuteen, on kammottavaa.

Kuten kaikissa teoksissaan, myös Rottien pyhimyksessä Anneli Kanto pureutuu ihmisten osaan kuvatun ajan kulttuuristen ja yhteiskunnallisten tuulten riepoteltavana, mutta myös oman aikamme kuvajaisena. Ihminen kun on lopultakin aina lähes samanlainen, viisisataa vuotta sitten ja nyt.

Hädässä nainen tunnetaan

Kannon mielikuvitus on tuonut rohkeasti maalariryhmään myös naisen, Pelliina-tyttösen, josta kehkeytyi etevä kirkkomaalari.

– Pyrin aina tuomaan kirjoihini naisnäkökulman. Olen kyllästynyt usein perusteettomaan naisten syrjintään yhteiskunnan eri aloilla, väitteeseen, ettei päteviä naisia löytyisi. Kyllä heitä on löytynyt ja löytyy. Sisällissotaa käsittelevissä teoksissani halusin nostaa esille punaiset naiskaartit ja sen, että naisia toimi myös lahtareiden puolella. Kun Hattulan kirkon maalausurakka meni oikein kunnolla kiville, maalareiden oli pakko hyväksyä nainen joukkoonsa. Tämähän on muissakin yhteyksissä usein naisten kohtalo, Kanto huomauttaa.

”Pyrin aina tuomaan kirjoihini naisnäkökulman.”

Taidetta käsittelevä Rottien pyhimys on hänen henkilökohtaisin kirjansa. Kanto ei ole taidemaalari, mutta kirjailijan työssä on samat tuskat ja tyydytykset kuin maalaamisessakin. Niitä hän on siirtänyt maalareiden harteille kirjassaan. Varsinaisen autofiktiivisyyden siinä ja muissakin teoksissaan hän kuitenkin kieltää lähes kokonaan.

Kulttuuri henkitoreissaan

Keväällä kulttuuriväki nousi voimallisesti barrikadeille taiteen rahoituksen ja koronakorvausten epäsuhtaisen jakamisen ja rajoitusten vuoksi.

– Jos ajatellaan 1500-luvun Suomea, joka oli aivan helvetin köyhä maa, kyettiin laittamaan isot rahat likoon kirkkojen rakentamiseen ja niiden koristeluun, aikansa julkiseen taiteeseen. Sen sijaan nyt, kun olemme todella rikkaita, rahaa löytyy surutta muihin hankkeisiin, vaikkapa hävittäjähankintoihin, mutta taiteen rahoituksessa kitsastellaan. Kulttuuri kuihtuu ja kuolee pikkurahojen puutteessa.

Tämä kertoo hänen mukaansa laajemminkin taiteen ja kulttuurin arvostuksesta ja asemasta yhteiskunnassamme.

– Täällä vallitsee yltiömaterialistinen ajattelutapa. Kaiken pitäisi tuottaa jotakin. Taiteeseenkin yritetään ympätä hyötyajattelua, joka on sille aivan vierasta, jopa tuhoisaa. On ankeaa, että taloudellinen hyöty menee muiden arvojen edelle.

Taiteesta pitäisi Kannon mukaan voida puhua taidelähtöisesti. Kuten Kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen on tähdentänyt: ”Taide ei ole asiakaslähtöistä!” On aivan pöhkö ajatus, että taidetta pitäisi luoda sen vastaanottajien tarpeista lähtöisin. Tällöinhän taiteessa toistetaan sitä samaa, jota aikaisemmin on tehty. Taiteen ja tieteen pitäisi kurkottaa tulevaisuuteen, etsiä ja löytää jotakin sellaista, jota ei aikaisemmin ole ollut. Tämä löytöretkeily on taiteen tärkein tehtävä.

Takkia ei tarvitse kääntää

Anneli Kannon vanhemmat olivat epäpoliittisia, mutta tyttärestä tuli vasemmistolainen 1970-luvun nuorena ja Tampereen yliopiston opiskelijana.

– Ei Tampereen yliopistossa voinut politiikalta välttyä, ja olihan 70-luku kauheaa aikaa. Vietnamin sota tuli kohti ensimmäisenä täällä nähtynä televisiosotana. Joka ilta näimme, kuinka napalmia kylvettiin vietnamilaiskyliin ja muita kauhuja. Afrikan valtioiden itsenäistymisen myötä tänne tihkui tietoa niiden emämaiden harjoittamasta hirveästä riistosta. Oli Chilen vallankaappaus ja Kreikan everstijunttavallankaappaus, Portugalin juntta, Francon diktatuuri ja niin edelleen. Nämä karmeudet saivat nuoren opiskelijan ajattelemaan, että on pakko tehdä jotain. Hänestä kehkeytyi vasemmistolainen, eikä ole tarvinnut takkia kääntää.

Ylisukupolvinen trauma

Lapsuudenkokemukset ovat vaikuttaneet Kannon haluun kirjoittaa historiallisia romaaneja.

– Kaiketi kannan ylisukupolvista traumaa. Isoisäni oli kansalaissodassa, ja vaarini ajoi ammuksia rintamalle ja ruumiita sieltä pois. Rintamalle joutui myös isäni 18-vuotiaana poikasena.

Hurraten Kanto ei ole tarttunut käsittelemiinsä aihepiireihin. Romaanin kirjoittaminen on erittäin vaativaa, siihen täytyy olla sisäinen pakko. Tämä koski erityisesti hänen sisällissotaa käsittelevien kirjojensa kirjoittamista.

– Tunsin voimakkaasti, että käsittelemäni asiat pitää tuoda julki. Minua kiinnostavat ruohonjuuritason ihmiset, tavallisten talliaisten tarinat. Vallanpitäjät saavat olla loitolla. Ei oma sukunikaan voi urotöillä eikä rahoillaan rehvastella. Sukutukijakin löysi vain viinanpolttoa ja salavuoteutta, opettajaäidin ja metallimiesisän tytär hekottaa.

Timo-Orvokki pyrkii emäntänsä syliin otettuaan matsin naapurin röyhkeän kissan kanssa. Se mokoma kun tunkeutuu talon valtiaan reviirille. Kissan hellittelyn hoidettuaan kirjailija kapuaa työhuoneeseensa ja alkaa naputella esikoululaisille tarkoitettua tarinaa karhun ja oravan seikkailusta.

Mielessä muhii jo uuden, pohjanmaalle sijoittuvan historiallisen romaanin aihe.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2021)

Katso alta keskustelu kirjasta: